IRC-Galleria

MIKSI YHTIÖN POMO VETI GERARDIA TURPAAN?
KUINKA PORNOGRAFIA VAIKUTTI MY CHEMICAL ROMANCEN LÄPIMURTO ALBUMIIN?
KUKA ON Â’BREAKFAST MONKEYÂ’?

OPI TÄMÄ JA PALJON MUUTA SUURESSA 12-SIVUISESSA YLISTYKSESSÄMME MAAILMAN KIIHOTTAVIMMALLE ROCK BÄNDILLE

LOKAKUU 2001, Eweing, New Jersey. Gerard Way ja hänen pikkuveljensä Mikey istuvat vatkatussa pakettiautossa kaupungin VFW Hallin ulkopuolella. He olivat pelon lamauttamat. Heidän toisella puolellaan on heidän hyvä ystävänsä Frank Iero, jonka bändi Pencey Prep on illan pääesiintyjänä. Toisella puolella on toinen ystävä, John ’Hambone’ McGuire – Pencey Prepin basisti. Samaan aikaan, Waytten kitaristi Ray Toro ja rumpali Matt Pelissier odottivat heitä hermostuneena.
Joka kerta, kun Wayn veljekset ajattelevat sitä, mitä he tulevat tekemään tänä iltana, uusi pelon aalto pyyhkäisee heidän ylitseen. He ottavat oluensa kaataen ne kurkkuunsa kuin vettä vain. Hambone, kädet Mikeyn olkapäillä, antoi basistille ryhdistävän puheen – ”Yleinen kutsu taisteluun hänen joukoilleen”, hän muistelee.
Hallin sisällä, pienessä huoneessa, mitä käytetään, ironisesti, yleensä Alkoholistit Anonyymeinä tapaamisiin, on 30 tai 40 nuorta. He ovat tiukasti tunkeutunet sisään ja tuijottavat pientä lavaa ilman monitoreja, maahan kahlitulla äänenvahvistimella ja rumpusetillä. He ovat näkemässä My Chemical Romancen ensimmäisen esiintymisen – heti, kun Wayt saavat kerättyä rohkeutensa ulkopuolella.
Bändi kokosi itsensä, oluen antaessa heille tarpeeksi rohkeutta liikkua kohti lavaa. He kytkevät kitaransa, Gerard nappaa mikin ja he vaihtavat viimeiset katseet. ”Annetaan mennä”, sanoo laulaja. Jo avauskappaleen – vasta äskettäin kirjoitettu ’Skylines and Turnstyles’ – ensi sekunneilla halliin muodostuu liehuvien ruumiiden massa.
”Paikka vain räjähti”, muistaa Gerard nyt. ”Se oli paras ensimmäinen keikka, minkä olisimme ikinä voineet saada. Soitimme loput setistä sellaisessa aallossa; olimme ihan tulessa.”
”Jokin musiikissa otti koko bändin haltuunsa”, Ray Toro muistaa. ”En ollut ikinä ennen liikkunut ympäriinsä lavalla, minä olin aina vain seisonut siellä. Tällä kertaa, musiikki sai minut heiluttamaan päätäni ja ryntäilemään ympäriinsä. Olin villi lavalla ja en ollut kokenut sellaista ennen. Tuon ensimmäisen keikan takia tiesimme, että tässä bändissä on jotain erikoista.”
Jälkeenpäin he kompuroivat ulkona, täynnä tulta ja energiaa. ”Olimme kuin jengi, tunsimme itsemme voittamattomiksi”, Gerard sanoo. He virnistelivät toisilleen, kun yhä useampi ihminen tuli kehumaan heitä ja taputtelemaan selkään. Sitten he jakoivat vielä yhden katseen. Mikey muistaa sen tähän päivään asti. ”Se tuntui niin hyvältä. Se tuntui siltä, kun olisimme osa jotakin. Ajattelin: ’Jotain on tapahtumassa, tunnen sen’. Se oli kuin kipinä kasassa puulastuja.”

NYT, TUOSTA kipinästä on tullut kontrolloimaton roihu. My Chemical Romance on nopeimmin nouseva rock bändi koko planeetalla. Lokakuussa 2006 julkaistua kolmatta albumia ’The Black Paradea’ on myyty jo yli 2 miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa – heidän levy-yhtiönsä, Reprise, ennusti luottavaisesti 10 miljoonaa vuoden loppuun mennessä.
Täällä, Iso-Britanniassa, MCR on yleinen väittelyn aihe heidän ollessaan ’The Daily Mailin’ kohutun pelottelu tarinan aiheena ja saatuaan ”Welcome To The Black Paradesta” singlen numero yksi – ennenkuulumaton saavutus ’emo’ yhtyeelle. My Chemical Romance on nyt enemmän kuin bändi; se on ilmiö, kulttuurisella vastaiskulla varustettuna, vaikuttavana pohjanaan Green Day, Nirvana tai Korn.
Suosio ei kuitenkaan tullut yhdessä yössä. Matkaan tähän pisteeseen on kuulunut traumoja, ylimääräisyyttä, itsetuhoisuutta – ja loppumatonta virtausta.

GERARD ARTHUR Way syntyi Bellevillessä, New Jerseyssä, 9. huhtikuuta 1977. Hän kasvoi, niin kuin hän sitä itse kuvaa, alueella, joka oli ”täynnä italialaisamerikkalaisia mafia tyyppisiä ihmisiä”.
”Isäni muovasi minua moraalisesti”, hän sanoo. ”Isäni on oikea mies – työluokan tyyppi, joka teki kovasti töitä jokaisen pennin eteen. Hän upotti minuun niin paljon naisten arvostusta.”
Juuri naisten arvostus tarkoitti, että Gerardilla on aina ollut suurin mahdollinen kunnioitus hänen äitiään Donnaa ja, vielä tärkeämmin, hänen isoäitiään Elena Lee Rushia kohtaan
”Hän oli niin myötävaikutteinen elämälleni. Luulen, että ilman häntä, en tekisi mitään tällaista”, hän sanoo. ”Hän oli vain tämä pieni italialainen lady, mutta hän oli niin innoittava – hän on syy siihen, että löysin musiikin.”
Ja minne vain hän lapsena menikin, kuin varjo, häntä seurasi pikkuveljensä Mikey – syntyi kolme vuotta häntä myöhemmin. Heillä oli läheinen suhde, niinkin läheinen, että Mikey sanoo: ”Emme ikinä tapelleet. Emme ikinä erottautuneet. Olimme toistemme seurassa koko ajan ja olemme vieläkin. Joka päivä, minä ja hän pysymme yhdessä koko päivän.”

GERARD SANOO, että hänen kouluaikansa oli: ”melko yksinäistä. Minulla ei ollut paljoakaan ystäviä. Olin hyvin eristtynyt ja löysin lohdutusta sarjakuvakaupasta. Ensimmäisenä päivänä ’high schoolissa’, istuin aivan yksin ruoka-aikaan. Se oli klassinen tarina – outo poika armeijatakilla, kauhuelokuva t-paidalla ja mustilla pitkillä hiuksilla. Ihmiset eivät oikeastaan olleet ilkeitä minulle, he vain jättivät minut yksin. Luulen, että halusin myös olla yksin.”
Hän soitti kitaraa – huonosti – ja opetti itseään halvalla akustisella, mikä hänellä ja veljellään oli kotona. Viimein, 15-vuotiaana, hän liittyi ensimmäiseen bändiinsä. ”Se oli surkea proge bändi”, hän sanoo. ”He potkivat minut pois, koska en osannut soittaa [Lynyrd Skynyrdsin] ’Sweet Home Alabamaa’. Olin todella surkea.”
Hän kääntyi taiteeseen ja sarjakuviin, päätyen viimein New Yorkin School Of Visual Artsiin, ja silloin tällöin meni katsomaan keikkoja – pääasiassa englantilaisia bändejä kuten Pulp tai Morrissey. Kuitenkin, vuonna 1997 hän ja Mikey menivät katsomaan elämänsä keikkaa. ”Vein hänet katsomaan Smashing Pumpkinssia Madison Square Gardenille”, basisti muistaa. ”Se on inspiroivinta, mitä olin ikinä nähnyt. Kun istuimme siellä, Gerard kääntyin minuun päin ja sanoi: ’Tämä on sitä, mitä meidän täytyy tehdä.’ Minä sanoin: ’Tiedän’.”
He alkoivat soittaa bändissä nimeltä Ray Gun Jones – lainaten Mikeya ”Smashing Pumpkins tapaa Weezerin” – mutta se ei kestänyt kauaa. Bändi oli hajoamassa samalla kun Gerardista tuli yhä sulkeutuneempi. Hän lukitsi itsensä vanhempiensa kellariin piirtämään sarjakuvia ja tuli harvoin ylös haukkaamaan raitista ilmaa.
”Vietin paljon aikaa uppoutuneena kellariin masentuneena. Minusta oli vaikeaa lähteä talosta”, Gerard sanoo. ”Kävin taide koulua, pääsin sieltä pois ja tajusin, että minulle ei ole töitä. Kävin läpi paljon negatiivisia asioita. Istuin siellä kurittaen itseäni siitä, etten ollut saavuttanut mitään”
”Positiivinen asia oli se, että jäljelle jäi vihkoja täynnä ideoita. Minä jopa kirjoitin lyhyen tarinan nimeltä ’I Brought You My Bullets, You Brought Me Your Love’. Se kertoi murhista Chicagossa. Mutta juttu tässä oli se, että minulla oli paljon ideoita ja se tarkoitti, että olin jo luomassa estetiikkaa tälle bändille – minulla vain ei ollut bändiä vielä.”

SILLÄ AIKAA, kaksi kitaristia, jotka toteuttaisivat hänen estetiikkansa, kasvoivat lähettyvillä. Raymond Toro Ortiz syntyi 15. heinäkuuta 1977 Kearnyssä, New Jerseyssä. Hän kasvoi pienessä puerto ricolaisessa kotitaloudessa huonolla seudulla, jakaen makuuhuoneensa kahden veljensä kanssa ja katsellen roskasakkia yliannostelemassa ulkona kaduilla.
Hän sanoo, että oli ”yksi siitä näkymättömästä massasta” high schoolissa – ei onnistunut, mutta ei myöskään epäonnistunut missään. 13-vuotiaana, hän istuin jakamassaan makuuhuoneessa kahteen asti yöllä kuuntelemassa veljensä soittavan Jimi Hendrixin, Led Zepplinin tai Metallican levyjen mukana ja unelmoiden, että pystyisi samaan. ”Kitarasta tuli minulle todellinen pakkomielle. Minulla ei ollut juurikaan sosiaalista elämää. Minulla oli ystäviä, mutta en viettänyt heidän kanssaan aikaa koulun jälkeen. Ainoa asia, mikä oli aina siellä minua varten oli kitara.”
Vaikka hän soitti bändeissä – kerran Gerard Wayn kanssa ”ei mitään erikoista” pop-punk bändissä nimeltä Nancy Drew high schoolin jälkeen – elokuvat olivat Rayn ensirakkaus. ”Halusin olla editoija – siihen keskityin. Koko ajan, kun olin collegessa oppimassa siitä, lopetin melkein bändeissä soittamisen. Soitin rumpuja Dead Go West nimisessä bändissä vuoden verran, se oli siinä.”

FRANK IERO ei ollut lapsista tervein. Hän synty alemman keskiluokan perheeseen Bellevillessä, New Jerseyssä. Frankin vanhemmat erosivat, kun hän oli nuori. ”Emme olleet rikkaita”, hän sanoo. ”Mutta äitini yritti kovasti pitää huolen siitä, että minulla oli kaikki mitä tarvitsin samaan aikaan, kun isäni teki kolmea eri työtä elättääkseen meidät.”
Hän kärsi jatkuvista korva- ja keuhkoputkentulehduksien kohtauksista ennen kuin ne kehittyivät vatsataudiksi ja [rauhaskuume-tyyppinen] Epstein Barr Virukseksi, mistä kummastakin hän kärsii tänäkin päivänä.
Hänen isänsä, muusikko, rohkaisi Frankia valitsemaan jonkin instrumentin. Aluksi, kuten isänsä ja isoisänsä, hän soitti rumpuja, ennen kuin valitsi kitaran. ”Kävin katsomassa isääni baareissa, kun olin 7-vuotias ja heidän piti piilottaa minut, koska en olisi saanut olla siellä sen ikäisenä”, hän sanoo.
High schoolissa, Frank löysi punkin sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran kuuli Nirvanaa. Mutta kouluajat eivät olleet aina helppoja. ”Minulla oli noin kolme ystävää”, hän sanoo. ”En tehnyt paljoakaan, hankkiuduin pilveen ja siinä se oli. En oikeastaan halunnut olla koulussa. Halusin vain soittaa musiikkia ja minulle aina sanottiin, ettei se toimisi. Minua myös kiusattiin paljon.”
Hänestä alkoi tuntua mukavammalta vasta, kun hän tapasi John ’Hambone’ McGuiren. Hambone, pakkomielteinen levyjen keräilijä, teki hänelle punk mix-nauhoja, ruokkien Frankin kasvavaa tapaa. He lintsasivat koulusta ja saivat koulutuksensa rock konserteista. Siitä oli vain pieni askel oman bändin perustamiseen – Pencey Prep.
Hambone, jonka nykyisen bändin Fairmouthin odotetaan julkaisevan tänä keväänä levynsä ’Wait & Hope’, muistaa Frankin omistautumisen bändille: ”Hän antoi sille kaikkensa, hän oli upea bändin nokkamies. Koko bändimme oli erottamaton. Harjoittelimme yhdeksän tuntia päivässä, menimme keikalle, tulimme sitten takasin ja harjoittelimme lisää.”
”Soitimme autotalleissa, legioona halleissa, missä vain. Soitin jopa kerran ulkona hotdog kojun edessä. Soitimme missä vain, koska meillä ei ollut muutakaan”, Frank lisää.

SYYSKUUHUN 2001 mennessä, sinulle oli annettu anteeksi se, että olit lyönyt vetoa My Chemical Romancen muodostumista vastaan. Ray Toro oli lopettelemassa elokuvakurssiaan, hän oli luopunut kaikista vakavissaan kitaran soittamiseen liittyvistä ideoista. Frank soitti Pencey Prepissä ja oli kiertueella levynsä ’Heartbreak In Stereon’ tiimoilta, samoihin aikoihin, kun Wayt olivat vielä kaukana bändin perustamisesta. Geoff Rickly, laulaja tutusta New Jerseyä edustavasta Thursdaystä, tunsi heidät kaikki siihen aikaan.
”Mikey oli aina se sosiaalisempi ihminen, joka tuli bileisiin joita järjestimme”, Rickly sanoo. ”Hän saattoi olla todella hullu. Hän saattoi jäädä taloomme yöksi ja meidän piti usein kysyä ’Kuka helvetti tuo tyttö oli, jonka kanssa olit eilen illalla?’ Hän sanoi: ’Ei mitään tietoa’.”
”Gerard jäi yleensä kotiin. Sain käsityksen, että hän oli vaikeasti masentunut, koska ei koskaan tullut ulos. Kun vihdoin tapasin hänet, muodostimme ystävyyden heti. Hän oli suuri Thursday-fani, joten, alkuaikoina, hän teki joitakin Thursday t-paitoja ja muuta sellaista.”
Mutta 11. syyskuuta 2001, Gerardin elämä muuttui lopullisesti. Siihen asti, hän työskenteli harjoittelijana ohjelmassa ’Sheep In The Big City’ Cartoon Networkillä. Sinä aikana, kun hän oli siellä, yksi hänen ideoistaan – piirretty nimeltä ’The Breakfast Monkey’ – alkoi kiinnostaa joitakin yhtiön tuottajia. Pian he puhuivat Gerardille valmisteista, pehmoleluista ja käsikirjoitus tapaamisista. ”He eivät ymmärtäneet ideaa”, hän muistelee. ”Ymmärsin olevani tekemisissä sellaisen komitean kanssa, missä oli jotakin, minkä olin itse luonut. Joten ajattelin: ’Paskat tästä’.”
Yhtenä päivänä, pettyneenä ja matkalla töihin, hän katsahti New Yorkin Twin Towereita ja mikään ei ollut enää entisensä.
”Olin Hobokenissa, mikä on Hudson joen toisella puolella.”, hän muistaa. ”Siellä oli 400 ihmistä ja minä. Rakennukset romahtivat aivan edessämme. Se oli henkisen tuskan suurin vitun neutroni pommi, minkä voit ikinä tuntea. Ihmiset ympärilläni olivat kaikki työkavereita ja he olivat sekoamassa. Itkivät, kiljuivat ja kiroilivat ja huusivat.”
Yhtäkkiä, Gerard tajusi, että hukkasi vain aikaansa piirretyillä; hänen tarvitsi mennä ja saavuttaa jotakin.
”Siitä lähtien, olin vanhempieni kellarissa pienen harjoitusvahvistimen ja vanhan Fenderin kitaran kanssa. Tuolloin kijroitin ’Skylines and Turnstylesin’ [reaktiona siitä, mitä näki 11.9] ja jotakin muuta vanhempaa materiaalia. Kirjoitin nuo kappaleet istuen pyjamassani vihkojen ympäröimänä. Minä vain ajattelin: ’Kaikki nämä asiat ovat olleet sisälläni vuosia ja haluan saada ne ulos’. En ollut masentunut silloin, mutta olin varmasti erakko.”

HETKI LÖI pian. Gerard tapasi tuntemansa rumpalin, Matt ’Otter’ Pelissier, paikallisella klubilla nimeltä The Loop Lounge ja pyysi häntä laittamaan rummut kappaleidensa päälle. Hän tajusi nopeasti, ettei voisi soittaa kitaraa ja laulaa samaan aikaan, joten hän otti yhteyttä kitaristiin, jonka oli tavannut – Ray Toro. ”Hän itse asiassa soitti rumpuja paikallisessa bändissä siihen aikaan. Ray on sellainen tyyppi – hän oli paras kitaristi New Jerseyssä, mutta soitti kuitenkin rumpuja vain koska halusi soittaa.”, Gerard sanoo.
Muutamassa päivässä, hän oli kirjoittanut lisää materiaalia ruokkien hädän tunnettaan. Nähden, mitä oli tapahtumassa, Mikey päätti, että hänen olisi myös oltava osa tätä uutta bändiä – keksien jopa nimen bändille sen jälkeen, kun oli huomannut Irvine Welshin novellin nimeltä ’Ecstacy: Three Tales Of Chemical Romance’ työskennellessään kirjakauppa Barnes & Noblessa. Yhtäkkiä paikalliset tajusivat bändissä olevan potentiaalia.
”Olin kiertueella Thursdayn kanssa”, Geoff Rickly muistelee. ”Sain puhelun [Eyeball Recordisin perustajalta] Alex Saavedralta. Hän sanoi: ’Kuule, minun on kerrottava sinulle My Chemical Romancesta. Heillä on tämä yksi kappale, jonka he ovat nauhoittaneet ja se on todella hyvä.’ Hän lähetti minulle CDn, missä oli ’Vampires Will Never Hurt You’. Se oli mahtava.”
Siitä lähtien, MCR ahdisteli Ricklyä varmana siitä, että hänen pitäisi nauhoittaa heidän ensimmäinen levynsä. Tämä, muistathan, oli vain kolmen kuukauden ikäinen bändi. ”Kaikella oli kamala kiire”, Gerard sanoo. ”Siinä oli taikaa.”
Ricklyn painostus kannatti: tammikuussa 2002 bändi suuntasi kohti Nada Studioita, New Windsoriin, New Yorkiin tuottajansa Ricklyn, yhtiön pomon Alex Saavendran ja koneittenkäyttäjä John Naclerion kanssa. Ongelma oli, että My Chemical Romancen jäsenet eivät olleet niitä taidokkaimpia muusikoita.
”Gerardilla oli miljoona hienoa ideaa ja hän oli todella innoissaan”, Rickly sanoo. ”Mikeyllä oli hieno levykokoelma, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka soittaa bassoa. Ray oli sellainen tyyppi, jonka voisi löytää työskentelemästä kitarakaupasta – yksi niistä, joita on vähän vaikeampi käsitellä, koska hän oli parempi soittaja kuin kukaan muu. Otter [Pelissier] oli sotkuinen.”
”Juttu oli siinä, että heillä oli paljon ideoita. Rayllä oli vaikka kuinka monta eri kitaraosaa. Kysyin: ’Kuinka ajattelit soittavasi nuo livenä?’ Hän vain kohautti olkiaan ja sanoi: ’Valitsen vain tärkeiden ja vähemmän tärkeiden osien väliltä.’ Ajattelin, että jos ne ovat niin tärkeitä, hän tarvitsisi toisen kitaristin soittamaan ne.”
Silloin Frank Iero astui mukaan kuvioon. Pencey Prep oli jo melkein hajonnut ja Frank oli soittanut muissa paikallisissa bändeissä. My Chemical Romancen jäsenet eivät olleet vain hänen läheisiä ystäviään, mutta se oli myös hänen lempibändinsä. Viikkoa ennen kun MCR meni Nada Studioille, hän sai puhelun, jossa häntä pyydettiin liittymään mukaan.
”Se oli helvetin hienoa. Minusta tuntui kuin olisin ollut yleisössä oleva lapsi, joka vedettiin lavalle soittamaan jotakin kappaletta. Minä vain rakastin bändiä”, Frank sanoo. Valitettavasti, se tarkoitti osien kirjoittamista uusiin kappaleisiin juuri ennen niitten nauhoittamista.
”Toivon, että meillä olisi ollut enemmän aikaa”, Ray sanoo. ”Frank otti kappaleiden demot pakettiautoomme, missä hän kirjoitti osansa. Sitten hän juoksi studioon ja nauhoitti ne heti. En ollut koskaan ennen soittanut toisen kitaristin kanssa ja hän toi todella erilaisen tyylin ja ajattelutavan bändiin.”
Oli myös muita vaikeuksia. Kun he menivät studioon, Gerard sai niin lamauttavan hammassäryn, että hän ei pystynyt laulamaan. Kipu oli niin paha, että hänen täytyi mennä hammaslääkäriin poistattamaan viisaudenhampaansa.
”Kun hän tuli takaisin studioon, hän sotki paljon suussaan olevan veren takia”, Rickly sanoo. ”Me olimme antaneet hänelle paljon särkylääkkeitä, joten hän otti ne ja ne veivät häneltä kaikki voimat. Hän ei todellakaan olisi pystynyt laulamaan niiden särkylääkkeiden alaisena, joten otimme ne häneltä pois. Noin kuuden tunnin päästä hän oli niin kipeä, että hän pyysi, ettemme pakottaisi häntä laulamaan.”
Gerardin valitukseen kyllästyneenä, Eyeball Recordsin pomo Alex Saavedra tajusi, että jotakin piti tehdä Gerardin voimien takasin saamiseksi. Hän otti asiat omiin käsiinsä.
”Olin kohta laulamassa ’Vampires Will Never Hurt You’, Gerard muistaa. ”Ulkona oli muodostumassa myrsky, hampaisiini sattui ja Alex tuli luokseni halaten minua ja sitten veti minua turpaan. Rehellisesti, luulen, että hän teki oikein. Se oli rakkauden ele, mutta olin helvetin vihainen. Menin mikille ja onnistuin kerta yrittämällä. Kuuntelimme sitä matkalla takaisin. Se oli kovaäänisin, upein, synkin, melodisin kappale, minkä olin ikinä kuullut. Se oli vitun hienoa.”
Itsensä pakottaminen rooliin on temppu, minkä Gerard on toistanut siitä lähtien. ”Se on melkein kuin systemaattista näyttelemistä”, hän sanoo. ”’Vampires’ oli ehdottomasti ensimmäisen esimerkki siitä.”
”Oli aikoja”, lisää Rickly, ”kun Gerard repi itsensä kappaleiksi tuolla levyllä. Sillä sekunnilla, kun aloin nauhoittaa Gerardin lauluosuuksia, käännyin hänen veljensä puoleen ja sanoin: ’Jos pysytte mukana tässä, teistä tulee suurin bändi koko maailmassa’. Gerardista tiesin, että he olivat bändi, jolla olisi vaikutusta. Siinä oli sellainen ihmisyyden taso, johon ihmiset voisivat yhtyä. Olin yllättynyt siitä, koska en ollut ikinä nähnyt ihmisessä sellaista.”

’I BROUGHT You My Bullets, You Brought Me Your Love’ julkaistiin heinäkuussa 2002 ja se ansaitsi loistavan arvostelun Kerrangissa!. ”My Chemical Romance on ällistyttävä”, me hehkutimme. ”Ja heistä tulee jotakin suurta.” Bändin maine levisi nopeasti ansaiten kiertueen The Usedin kanssa. Täällä he tapasivat The Usedin kiertuemanagerin Brian Schechterin, joka oli vaikuttunut bändistä ja tarjoutui heidän managerikseen. He tapasivat myös The Usedin äänimiehen – taidokkaan rumpalin Bob Bryarin, joka muodosti jämerän ystävyyden MCRn kanssa. Se oli jotakin, minkä he muistaisivat ikuisesti.
Marraskuussa 2003, elämä näytti hyvältä. MCR oli juuri saanut levytyssopimuksen suurelta yhtiöltä ja oli suuntaamassa studioon äänittääkseen toisen albumin. Yhtäkkiä, ja traagisesti, Gerard ja Mikey Wayn isoäiti – nainen, joka oli opettanut Gerardin laulamaan, maalaamaan ja soittamaan musiikkia – kuoli. Pari oli täysin murtunut.
”En ollut hänen kanssaan, kun hän kuoli ja minulta kesti melko pitkään päästä sen yli”, Gerard sanoo. ”Olin todella vihainen itselleni. Hän oli sairaalassa ja olin juuri tullut kotiin kiertueelta. Menin nukkumaan, heräsin seuraavana päivänä ja hän oli kuollut. Tunteet joita kävin silloin läpi olivat kokonaan ’Revengen’ polttoaine. Kaikki se vitun viha, pahanilkisyys, valitus jumalalle, angstaus, aggressiivisuus ja vitun myrkky tuli siitä. Kun menetin hänet, ajattelin olevani pulassa. Olin lopussa. Olin menettänyt ohjaajani. Siksi otin sen niin raskaasti.”
Hän poisti turhautumistaan rankalla juomisella ja napsimalla Xanaxeja, masennuslääkkeitä. Sillä aikaa, hänen bändinsä paine levyttää sopimuksensa arvoinen albumi, kasvoi.
”Se oli silloin vitun hullu paikka olla”, Gerard sanoo huomattavalla ymmärryksellä.

KUUKAUSI myöhemmin, vieläkin surevat, Gerard, Mikey ja My Chemical Romance lensivät Los Angelesiin aloittaakseen ’Three Cheers For Sweet Revengen’. He valitsivat tuottajaksi Howard Bensonin, joka oli viime aikoina työskennellyt PODn, Sepulturan ja Motörheadin kanssa, monien muiden lomassa.
”Olin kuullut heidän demonsa ja, rehellisesti sanottuna, se ei ollut niin vaikuttava”, Benson sanoo. ”Mutta siinä oli se yksi asia, mitä aina etsin, ja se oli intensiivisyys. Se kuulosti pelottomalta. He soittivat joitakin kappaleita ja ne eivät olleet suurenmoisia. Istuin ja puhuin Gerardin kanssa ja hän sanoi, että on halukas tekemään töitä. Etsin aina tähteä bändissä ja Gerard oli sitä.”
Benson istui alas bändin kanssa ja repi kappaleiksi lähes kaiken, mitä he olivat kirjoittaneet, hioen heidän kappaleitaan. Hän toistuvasti vahvisti tuottamismantraansa: kappaleilla on oltava voimakkaat kertosäkeet. Vain silloin hän antaisi aloittaa nauhoitukset LAn Bay 7 Studioilla, missä hän puski Gerardia niin paljon eteenpäin kun pystyi.
Siellä, Gerard pidettiin poissa mukavuusvyöhykkeestään ja laitettiin laulamaan harmoniaosia, mihin hän ei ollut tottunut. Hän pääsi sisään kaikkiin lukittuihin tunteisiin ottaen erilaisia rooleja sanoituksissaan, leikki sarjakuva persoonallisuuksilla, joita hänellä oli päässään ja muutti itsensä noiksi hahmoiksi levyllä.
”Se tarkoitti pyörän uudelleenkeksimistä joka kerta”, Gerard sanoo. ”Moniin kertoihin kuului systemaattista näyttelemistä. ’You Know What They Do To Guys Like Us In Prisonin’ aikana en käyttänyt paljoakaan vaatteita, esimerkiksi. Olin ullakolla, minne kukaan ei saanut tulla ja pyöritin pornografiaa TVssä samaan aikaan. Muistan kyllä Howardin rohkaisseen minua muuttumaan melko oudoksi siellä.”
Session vaihde vaihtui, kun Gerard lauloi ’I’m Not Okay (I Promise)’. Se oli kappale, joka oli pyörinyt jaloissa jo jonkun aikaa, mutta ei ollut vielä bändin kehittelemä. ”Se oli kaunista”, Frank sanoo. ”mutta se oli vain Gerard laulamassa [en ole kunnossa] ’I’m not okay’. Sitten Ray laittoi muutaman soinnun sen rinnalle ja se oli kaunein kappale, minkä olimme ikinä kuulleet. Ajattelimme vain: ’Miksi helvetissä emme ole laittaneet tätä levylle?’”
Siitä lähtien, nauhoitukset sujuivat kuin unelma, kappaleen antamassa keskittymistä heidän ideoilleen.
”Kuitenkin, oli aikoja kun murehdimme siitä, että olisimme ainoita ihmisiä maailmassa, jotka pitäisivät siitä”, Frank sanoo. ”Ajattelimme: ’Onko tämä hyvä?’ Me elimme ja hengitimme sitä levyä. Oli aikoja, kun kiinnyimme siihen niin paljon, että halusimme tehdä sen uudestaan, koska halusimme sen olevan niin hyvä. Se oli todella kiihkeää.”

MUUTAMASSA PÄIVÄSSÄ, nauhoitusten jälkeen, he olivat taas kiertueella saapuen Englantiin tammikuussa 2004. Se oli heidän ensimmäinen pääkiertueensa Euroopassa, mutta mikä oli ollut riemuvoitto oli nopeasti muuttumassa katastrofiksi, kun bändin hyvä ilmapiiri hitaasti hajosi käsiin. Se oli jotakin, minkä Bob Bryar, silloin MCRn äänimiehenä työskennellen, huomasi heti kättelyssä.
”Huomasin, että kaikki asiat eivät olleet kunnossa heidän välillään, ja luulen, että se johtui vanhasta rumpalista. He olivat todella hajoamassa silloin. He eivät edes katsoneet toisiaan, kun he soittivat. He menivät pakettiautoon ja laittoivat kuulokkeet korviinsa, jotta he eivät kuulisi toisiaan tai voisi puhua toisilleen. Se oli surkeaa.”
Se ei kuitenkaan vaikuttanut heidän esiintymiseensä. Bändin ensimmäinen Iso-Britannian lehdistöhenkilö, Susie Ember, muistaa, kun he olivat pääesiintyjänä Camdenin pienessä Barfly tapahtumassa.
”Olin viettänyt heidän kanssaan koko päivän tekemässä haastatteluja ja olin kuin ällikällä lyöty siitä, kuinka selvä-äänteisiä ja itsevarmoja he olivat”, hän sanoo. ”Kun he olivat lavalla, heidän olemuksensa muuttui täysin. Bändi yllätti meidät kaikki. Kaikkien suut olivat ammollaan. Se tuntui jonkin räjähdyksenomaisen alulta.”
Ongelma oli, kulissien takana, yksi bändin jäsen oli murtumassa.

”ALKOHOLISMI KULKEE suvussani”, Gerard Way sanoo. ”Sanotaan, että se on jotakin DNAssasi, niin kuin syöpä. Aloin juomaan neljä tai viisi olutta ennen kuin soitimme päästäkseni yli lavapelosta. Sitten aloitimme kiertueen. Useimmiten, kiertueella oli helpompi saada olutta kuin vettä. Se oli tylsyyden tappaja ja silloin asiat alkoivat käydä vakaviksi.”
Se oli ongelma joka oli karkaamassa käsistä ja jossa koko bändi – jollakin tasolla – oli ollut osallisena.
”Kun nauhoitimme ’Three Cheerssiä’, biletimme kaikki jonkin verran”, Frank sanoo. ”Tulimme kotiin studiolta, otimme muutaman oluen ja ehkä muutaman pillerin. Taidan sanoa sen näin: oli joitakin viikonloppuja, joita en oikeastaan muista – otin ison kasan pillereitä ja heräsin maanantaina.”
”Se, mikä sai Gerardin reunan yli, tuli sen jälkeen kun olimme lopettaneet nauhoitukset. Hän oli nauhoittanut tiettyjä kappaleita, joissa hän esiintyi roolissa. Jotta hän pystyi esiintymään niinä hahmoina, hänen täytyi saada itsensä huonoon kuntoon. Hän ajatteli, että hänen piti olla livenä samassa tilassa. Se johti siihen, että hän joi paljon.”
Hänellä oli myös halukas rikoskumppani. Hänen veljensä Mikey oli oikein tyytyväinen olessaan Gerardin ryyppyseurana.
”Olimme melko villejä”, Mikey sanoo. ”Ihmiset kutsuivat meitä ’kemikaalisiksi veljeksiksi’ [The Chemical Brothers]. Minä pyörin ympäriinsä ja ihmiset kyselivät aina oliko minulla huumeita, koska siihen he olivat tottuneet. Minä ja hän saimme siitä maineen, meillä oli tämä ongelmien aura ympärillämme, ihmiset luulivat meitä vaarallisiksi.”
”Olin kauhea alkoholisti”, Gerard sanoo. ”Kun olimme kiertueella Funeral For A Friendin kanssa, menin heidän pukuhuoneeseensa kysymään, saisinko juoda heidän vodkaansa. Ja ennen kuin huomaatkaan, olin juonut sen melkein kokonaan. Minun piti pyydellä paljon anteeksi tuollaisten asioiden takia. Managerimme alkoi poistaa kaiken vodkan ajopelistämme, jotta pysyisin erossa siitä.”
Funeral For A Friendin rumpali Ryan Richards muistaa tuollaiset tapahtumat hyvin:
”Hän aloitti juomisen ennen kuin meni lavalle. Mitä enemmän hän joi, sitä järisyttävämpi keikka oli. Se oli kuin katselisi auton kolaroivan. Et voinut irrottaa katsettasi hänestä. Kaikki puhuivat hänestä, bändistä, jossa oli hullu nokkamies. Ironista kyllä, että nyt kun hän ei enää juo, hän on vieläkin tehokkaampi. Hän on jotain uskomatonta nyt.”
”Olin melko holtiton silloin”, Gerard sanoo. ”Kun katson taaksepäin, siellä oli paljon piilottelua. En halunnut kenenkään tietävän oikeaa minua. Ongelma oli, että oikea minä oli hiljalleen katoamassa.”

ASIAT PÄÄTYIVÄT kriisiin Kansasissa heinäkuussa 2004. Gerard meni The Hurricane nimiseen baariin katsomaan silloin vielä tuntematonta bändiä The Killerssiä. Tänä aikana, hän arvioi juoneensa pullon vodkaa päivässä ja ottaneensa 150 dollarin edestä laittomia reseptilääkkeitä kuukaudessa. Sinä iltana, hän onnistui myös ottamaan ’eight-ballin’ [kasipallon] (3.5 grammaa) kokaiinia – huumetta, jota hän käytti toisinaan humalassa.
”Olin ottanut niin paljon kokaiinia sinä iltana, että olin aivan pihalla, oksentelin kaduilla ja pääni oli räjähtämässä. Makasin sängyssäni, enkä saanut unta. Koskaan ennen elämässäni en ollut halunnut niin paljon tehdä itsemurhaa. Tunsin itseni vain niin tyhjäksi. Tunsin niin paljon epätoivoa, enemmän kuin koskaan elämässäni. Halusin, että kaikki loppuisi; halusin että kaikki olisi ohi. Halusin mennä kotiin, halusin seota ja rikkoa tavaroita, halusin satuttaa itseäni tehdessäni sitä. Halusin että kaikki olisi ohi, aivan kaikki.”
Päiviä myöhemmin, My Chemical Romance oli lentokoneessa matkalla Tokioon soittaakseen Summer Sonic festivaalilla. ”En pakannut mitään Japanin matkaa varten, koska ajattelin etten tulisi koskaan takaisin”, Gerard sanoo. ”Olen aina miettinyt, että flirttailinko itsemurhan romanttisuuden kanssa vai halusinko oikeasti tehdä sen. En ole koskaan vilpittömästi pystynyt ymmärtämään sitä. Joka tapauksessa, se on vaarallista.”
Siellä olon aikana, hän joi hillittömästä, saaden itsensä niin humalaan, että pystyi hädin tuskin esiintymään. Kun hän poistuin lavalta, hän oksensi 10 minuuttia putkeen ennen kuin romahti omaan oksennuslätäkköönsä.
”Ray kääntyi managerimme puoleen sillä aikaa kun olin oksentamassa ja sanoi: ’Sinun on hankittava tällä tyypille apua. Hän on sairas, katso häntä’.”, Gerard muistaa. ”Sairaalla, hän ei tarkoittanut, että minulla olisi ollut joku tauti. Hän tarkoitti sairasta niin, etten selviäisi kaikesta. Hän oli oikeassa. Tiesin, että sen oli loputtava.”
Lennolla takaisin kotiin Gerard alkoi käydä läpi vieroitusoireita täristen ja itkien kunnes saavutti tunteiden huipun. Kun he lähtivät New Yorkin lentoasemalta, hän halasi jokaista bänditoveriaan epävarmana siitä, pystyisikö hän raitistumaan. Epävarmana siitä, näkisikö hän heitä enää koskaan.
Hän meni terapeutille, joka kertoi hänen ongelmansa olevan se, että hän ei pystynyt tekemään eroa lavalla olemiselle ja muualla olemiselle, hän ei voinut lopettaa esiintymistä. ”Hän sanoi, että olin pysyvästi roolihahmona, mutta se roolihahmo tulisi tappamaan minut”, Gerard sanoo. ”Minun piti löytää tapa olla olematta se roolihahmo koko ajan.”
Bändin menestys oli tässä vaiheessa sellainen – ’Three Cheersiä’ oli myyty yhdessä viikossa yhtä paljon kuin ’Bulletsia’ kahdessa vuodessa - että vaatimukset bändiltä olivat pohjattomat. Heillä oli varattuja kiertueita tiiviisti, sitten pitkä urakka the Warped Tourilla – ei mikään ihannepaikka raitistumiselle.
”Se oli yksi vaikeimmista asioista”, Gerard sanoo. ”Itse fyysinen riippuvuus oli ensimmäinen osa – menin läpi hikoilut, makasin pakettiauton pohjalla täristen. Sitten tuli psyykkinen osa. Ensimmäinen vuosi oli vitun vaikea. Tiedän, että sain paljon vihollisia Warped Tourilla, koska en lähtenyt bussista. Olen varma, että kaikki luulivat minun olevan pelkkää rock tähteä. Mutta tiesin, että jos vielä yksikin ihminen heiluttelisi edessäni pullollista alkoholia, tulisin hulluksi.”

GERARDIN JUOMINEN ei ollut ainoa ongelma heidän tullessaan takaisin Japanista. Niinkin paljon kiertueita edessään, heidän piti ratkoa pulma, joka oli nalkuttanut heille jo jonkin aikaa.
”Silloin tuli todellakin sisäisiä yhteenottoja. Ne olivat yleensä meidän ja vanhan rumpalimme välillä”, Frank sanoo. ”Kuinka paljon tahansa halusimmekin sen toimivan, emme vain voi elää tietynlaisten ihmisten kanssa.”
Bändi oli ollut hermostunut siitä, että Matt oli epäluotettava lavalla jonkin aikaa. Ray oli vakuuttunut, että livenä hänen pitäisi soittaa metronomin kanssa pysyäkseen tahdissa. Matt oli yhtä varma, että ei pitäisi. Uskollisuus oli pitänyt hänet MCRssä elokuuhun 2004 asti, mutta suhde rumpalin ja bändin välillä oli rikkoutunut jo paljon sitä aikaisemmin.
Potkuistaan vihaisena, Pelissier välittömästi purki turhautuneisuuttaan bändin messageboardilla sanoen: ”He kertoivat, että ’olen ulkona bändistä, koska he tuntevat olonsa epämukaviksi kanssani lavalla ja he pelkäävät, että mokaan’. Olen ihminen, teen virheitä. Ajattelenko, että minut on hylätty? Kyllä. Voisiko joku kertoa, mitä parhaille ystävilleni tapahtui. Koska he ovat eksyksissä.”
My Chemical Romancella oli valmis korvaaja – heidän vanha äänimiehensä ja ystävänsä Bob Bryar, syntynyt Chicagossa 31. joulukuuta 1979. Bob on soittanut koulun marsseissa ja jazz bändeissä ala-asteelta lähtien. Koulun jälkeen, hän opiskeli Floridassa saadakseen äänitekniikan tutkinnon ennen kuin hänestä tuli äänimies Chicagon House Of Bluesiin, mistä kiertueella olevat bändit, kuten The Used, hakivat hänet heidän äänimiehekseen tienpäälle.
”Ensimmäisen kerran näin My Chemin soittamassa Irving Plazassa New Yorkissa”, Bob sanoo. ”Se oli ennen kuin ’Three Cheers’ oli ulkona ja kukaan ei tiennyt ketä he olivat. Ajattelin: ’Jos tämä bändi koskaan tarvitsee rumpalia, olen siellä.’ Olin shokissa, kun he pyysivät minua liittymään bändiin – he eivät olleet kuulleet minun soittavan rumpuja vielä silloin. Se oli isoin riski minkä olin ikinä ottanut. He hakivat minut ja menimme New Jerseyyn sinä päivä, kun he kuvasivat ’I’m Not Okayn’ videota. Seuraavalla viikolla olimme kiertueella. Jos asiat eivät olisi toimineet kanssani, se olisi ollut katastrofi – he olisivat pilanneet videon ja joutuneet peruuttamaan kiertueen.”

SEURAAVA puolitoista vuotta oli kiertueiden sumentama. Kohokohta oli lähteä kiertueelle Green Dayn kanssa, bändin jota My Chemical Romance on aina ihaillut. Kunnioitus oli molemminpuolista, Green Dayn laulaja Billie Joe Armstrong sanoo: ”He tekivät kovasti töitä ollakseen parhain bändi. He haluavat jättää merkkinsä. Pidän siitä, että Gerard ottaa ohjat yleisöstä. Siitä, että hän kommunikoi sen kanssa. Voin myös nähdä sen, että hän ei pelkää leikkiä lavapersoonallisuuksilla ja keksiä rooleja. Eivät kaikki pysty siihen.”
Se oli myös vaikeaa aikaa. Gerard opetteli käsittelemään yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka halusivat hänen aikaansa ja mielipidettänsä. Yhtäkkiä hän tajusi, että ihmiset kohtelivat häntä kuin rock tähteä – jotakin, mitä hän ei ollut hyväksynyt.
”Kun olimme heidän kanssaan kiertueella, minulla oli keskusteluja Gerardin kanssa”, Armstrong sanoo. ”Hän tunsi itsensä hieman epävarmaksi silloin ja minä vain kehotin häntä olemaan pelkäämättä. Luulen, että hän pakoili. Hän oli siinä pisteessä, missä bändit lukevat liikaa omia lehtijuttujaan, ja ne alkavat yhdistää kaikkea. Siihen pisteeseen saakka, missä ne tulevat tylsiksi. Joten kerroin hänelle, että on okei olla rock tähti. Se on okei, koska maailma tarvitsee hyviä rock tähtiä. Meillä on tarpeeksi tylsiä ihmisiä. Ja hän otti sen tosissaan, luulen.”
SE OLI OLLUT ankara vuosi – vuosi, joka loppui bändin uuvuttaneena. Frank sanoo: ”Marraskuussa 2005 tunsimme, että olimme loppu. Minulla ei ollut aikaa uudistua, nukkua, levätä tai parannuttaa vartaloani. Tuntui, kun olisin huijannut ihmisiä. Tunsin itseni ääliöksi, koska en voinut antaa 100 prosenttia itsestäni.”
Tauko oli välttämätön ennen kuin he alkoivat työstää ’The Black Paradea’, mutta se oli tauko, jota yksi jäsen ei voinut käsitellä.
”Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun bändillä oli mahdollisuus mennä kotiin ja olla normaaleja ihmisiä”, Mikey sanoo. ”Se oli kova isku minulle. Se tuntui oudolta. En vain voinut tottua olemaan kotona kahta tai kolmea kuukautta. En vain ymmärtänyt sitä.”
Hän joi vieläkin rankasti käyttäen siinä samalla hänelle määrättyjä masennuslääkkeitä ja alkoi huolestua siitä, miten bändi voisi seurata ’Three Cheerssiä’.
Siihen mennessä, kun he itse asiassa menivät studioon, hän oli pulassa. Heidän valintansa studioksi ei auttanut tilannetta – piilotettu Hollywoodin kukkuloille, the Paramour on melkein kokonaan eristetty muusta LAsta. Mikey tunsi olevansa loukussa, vangittuna hänen oman bändinsä toimesta. Romahdus oli väistämätön. Hänen oli lähdettävä studiolta, varmana siitä että hän lähtisi myös bändistä, asumaan ystävänsä luokse – bändin juristi Stacy Fass. Fass pakotti hänet käymään terapeutilla – siihen aikaan neljällä eri lääkärillä viikossa – sinä aikana, kun hän matkusti takaisin Paramourille nauhoittamaan ’Black Paraden’ muun bändin kanssa. Hänen veljensä Gerard oli myös käymässä läpi omia ongelmiaan (tyttöystävästä ero).
Se oli levy tulvillaan draamaa ja vastoinkäymisiä kuitenkin, se oli myös bändin tekijä. Viikossa julkaisemisestaan ’Black Paradea’ oli myyty 240 000 kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa. Vuoden kahdella viimeisellä viikolla se myi vielä 156 000 kappaletta viikossa. ’Three Cheers For Sweet Revengiltä’ kesti 9 kuukautta osua kultasuoneen, ’Black Paradelta’ siihen meni vain viikko.
Bändi, sillä aikaa, oli aloittamassa kunnianhimoisimman kiertueensa koskaan – maailmankattavan, areenatäyteisen huviretken, jonka he olivat jo luvanneet voittavan minkä tahansa edellisen kiertueen. Kysy bändiltä, odottivatko he mitään tällaista, niin he ovat vaatimattomia. Kysy Mikey Wayltä osasiko hän ennustaa sitä ja hän sanoo: ’En vieläkään kunnolla usko sitä’.
”Rehellisesti, me olemme vain punk bändi New Jerseystä”, Frank sanoo. ”Jos tämä kaikki päättyy huomenna, niin olemme silti vain punk bändi Jerseystä. Jos päädymme takaisin autotalleihin soittamaan ’I’m Not Okayta’ 50 henkilölle, olen silti innoissani. Kuitenkin, se on kaikki mitä halusin.”