IRC-Galleria

Omistettu kaikille rakkaille puskissa minua väijyville hiippareille; ehkä tämä kertoo elämästä enemmän kuin kaikki edelliset episodit yhteensä.

Disorientaatio. Täydellinen käsittämättömyys siitä, kuka on, missä on ja miksi asiat ovat niin kuin ovat. Tietenkin analyyttisen ajattelutavan jälkeen selittämättömässä määrin. Epätoivo ajaa ihmisen vetämään siihen ainoaan suuntaan, joka vaikuttaa edes vähän selvältä.

Maailmassa, jossa kaikki tuntuu keinotekoiselta, koska ne ovat sitä edelletyksenä toiminnalleen; onko aitous edes tavoittelemisen arvoista, mikäli se rajoittuu harvoihin olemassaolon kokemuksiin? Miksi ihminen ei ole itsensä tässä maailmassa, vaan peilikuva siitä, millaisena ihmiset haluavat hänet nähdä? Onko tämä illuusio osa meita, vai pelkkä fasaadi peittämässä meitä todellisuudelta ja todellisuutta meiltä?

Jos kukaan ei ole itsensä, miksi koemme aitouden tavoiteltavana arvona, vaikka tiedämme kykenemättömyytemme siihen?

Kokemus, kun ihmiset joiden luuli tuntevan minut yllättäen osoittavatkin tuntevansa puolen, joka ei ole missään määrin minua, mutta on toiminut pitkään kulissina, on hämmentävä. Lopullisesti, tunnen itseäni vain vähän enemmän kuin fasaadiani katselleet tietäen vain ettei tuo ole aitoa. Enkä ehkä tule koskaan tuntemaankaan, aamen.

They say what doesn't kill us makes us who we are. -Motion City Soundtrack