IRC-Galleria

Junalla saavuin tampereelle kahdeksalta illalla ja siittä autolla kohti Ivaloa. Kotona sitä nyt ollaan, mutta eipä se olo helpota...mutta voin lohduttaa itseäni, että kyllä se tästä pikkuhiljaa.
Vituttaa, kun kaikki biisit tuntuvat rakkauslauluilta tai jotenkin viittaavat aina rakkauteen. Miksei voi olla musiikkia, joka ei muistuttaisi mistään tuskaisesta ja ihanasta? Miksi ihmiset pitää olla niin erilaisia ja kuitenki tuntuu, että olisi jotain yhteistä ihmisen kanssa.
Mutta kyllä tämä tästä päivä päivältä, vaikka mieli sanoo, ettei tahdo irtautua...ja sydänkin.
Miksi ihmisen pitää rakastua suunattomasti ja sitten hänen sydän säretään? Tuskaa..koko maailma on tuskaa, tuskasta se on ehkä tehtykkin???

Kyllähän ne kyynelkanavat viel kostuvat...kyll kyll...mutta pakko on vai yrittää eteenpäin. Tuli kyll helpompi olo kun kirjoittaa tunteet ylös tai yrittää. Itseäni helpottaen näitä kirjoittelen...kun tuota tuskaa on silleen vaikeaa purkaa ulos...olenko taiteellinen? kuuluisan kirjailijan alku? Olipa nuokin asiat taas aiheeseen liittyviä ;)

Huomenna alkaisi koulu ja arkinen aherrus. Tuntuu, että ei halua edes yrittää selvitä eteenpäin..jos ihminen saisi edes yhden mahdollisuuden, se helpottaisi tai ainakin saisi elämän tuntumaan helpolta..vai saisiko? Edes pieni mahdollisuus saisi joskus yksinkertaisen ihmisen hymyilemään..ainakin minut.

Katselin järven rantaan ja tuntui, kuin tutut siniset silmät katsoisi minua veden uumenista, mutta silti tiedän, että mielikuvitukseni tekee kaiken tuon. Ei sieltä katso minua kukaa...ei ainakaan se ihmisen omistavat silmät, jotka haluan. Jos saisin tuntea vielä kerran pienen läheisyyden tai sen, että tiedän olevani tärkeä jollekkin ihmiselle. Pieni hipaisu vaikka poskelle ja viaton hymy? Liikaako pyydän??Tyydyn aika vähään...paitsi tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään tyydytä tarpeitani ja suruani...pohjatonta suruani. Tunnen kuinka tuskan poikanen haluaa repiä rintakehäni auki ja tulla ulos pohjattomasta surusta...vain mustaa tyhjyyttä ja surua kehossani vaeltaa. Toivon vain, etä jaksan, etten lankea polvilleni maahan ja vajoa tästä maailmasta pois..tyhjyyteen...missä ei ole ketään tai mitään. Ei ainakaan sitä mitä jäin ja jään kaipaamaan...rakastettu...hylätty...petetty...kuin vanha leikkikalu, joka löytyy vuosien päästä ullakon rojujen seasta...pölyisenä...yksinäisenä...kyynelkanavat tyhjiksi itketty...pohjaton on minun suruni ja tuskani...yksin...vajoan pimeyteen ja lohdutan itseäni peitolla...tai tyynyllä ja annan rintakehäni taas tanssittaa minut unenmaailmaan....