IRC-Galleria

missä linnut laulaa

siellä missä linnut laulaa,
pieni lapsi huutaa;
oi miksi maailma luonnon niin,
karuksi tahtoo muuttaa

unholaanko joutanut on,
ihmisrukka routaan,
on aika särkeä pinta jään,
ja antaa riiteen rientää

siellä missä linnut laulaa,
pieni lapsi huutaa;
oi miksi maailma luonnon niin,
karuksi tahtoo muuttaa

ei kyynelvirrat mieltä muuta,
huuto suohon paina,
rahtuseksi kaira jää
kuin kelhäniityn vainaa.

05/05/2022

17.05.2021

50km pyörälenkki:

Vaeltelin metsässä, kaatosateessa, ukonilman keskellä - täysin sään armoilla. Sukat ja kengät olivat jo kastuneet litimäriksi taistellessani tietäni järven viereisestä rämeiköstä vähän syvemmälle metsään, mutta olihan se joutsenien samoilu pienellä jäälautalla myös ihastuttava sekä mieltä parantava näky, ja ei märät jalat enää siinä niitä ajatellessa pahemmin haitannut.
Hetken tallusteltuani marjapensaiden ja vanhojen puiden seassa, jo selkeästi syvemmällä metsää - tunsin kehossani pientä jännitystä ja päätin pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan.
Vasemmalta kuului lintujen kovaääninen kuoro, ja edestä minua kovaa vauhtia lähestyvä kohina, minkä hetken kuluttua pystyin erottamaan järveä pitkin kulkevaksi sateen ropinaksi.
Otin loikan tai kaksi metsää edemmäksi, mutta päätin pysähtyä uudestaan, tällä kertaa havahtuen koko luonnon olevan täysin hiljaa. Tällöin jokin pieni ääni sisälläni sanoi, "älä liiku", ja melkein heti perään näin kuinka salama iski edessäni niin, että nousi ihokarvat oikein pystyyn salaman tuomasta valon määrästä ja melkein sekunilleen samaan aikaan soivasta järjettömän kovasta paukahduksesta. Silmät ammollaan loikin lähellä olevan kuusen juurelle istumaan sateen suojaan. Satoi ja satoi myös kovaa.
Hiljalleen ropina alkoi taantumaan ja sadetta ja ukkosta seurasi koko järven ja metsän läpi kulkeva lämmin henkäys, mikä ohi kulkiessaan piiloitti puolet helmaansa. Näin ollen päätin pysähtyä taas. Hetkeksi vain tuijottamaan, tuota kaunista huumaa.
Löysin kuitenkin lopulta tieni takaisin pyörän satulalle ja polkaisin itseni kaupunkiin tienvartta pitkin, metsää ympäröivän usvan, taivaalla ammottavan auringon, vettä tiputtavien myrskypilvien sekä oikeaa yläkulmaa koristavan sateenkaaren alla.

sä olet jotain niin,
ajatonta.

kuin tuli rauhallinen,
hetken siinä takkatulessa.
irti kaikista,
niistä kahleista,
oot päässyt ulos sä,
siitä kuoresta,
mihin tää,
elämä sut oli niin pitkään,
kuin takalukolla lukinnut.

ovi on nyt auennut,
sut ulos päästänyt,
vihdoin helpotuksesta löytänyt,
uudelleen sen,
punaisen langan,
ja sen solminut,
rusetilla, tuplasolmulla,
kiinni niin lujaa,
ettei sitä vaan
enää kukaan rikkoa tai avata saa.

mä luotan suhun,
ja siihen,
että sä osaat nyt kiinni pitää,
siitä mikä oikeesti on tärkeintä,
tasapainotella, oikea jalka edellä,
pitää mielesi puhtaana,
hengähtää,
ja elää muistaen sen,
että sinä kyllä riität.