IRC-Galleria

Tuli ostettua neljä lippua Roger Watersin toiselle keikkapäivälle. Fiilis on melkoisen mahtava.


Muisto:
Olen 14-15-vuotias ja vietän helvetin kylmää (-25 C) talvi-iltaa kaverin luona. Sen mutsi on poissa, joten (luonnollisesti) käydään varkaissa sen viinakaapilla, jotta saadaan jotain vahvempaa muutaman kaljamme seuraksi (paristakymmenestä pullosta kun ottaa jokaisesta vähän, niin saalis on jo melko hyvä).

Tällä kaverilla on vihaan-auringonvaloa-asenne, joten sen huoneen ikkunassa roikkuu nastoilla kiinnitettynä paksu musta lakana, jottei katulamppujenkaan surullisen ankea valo pääsisi heijastumaan lumihangen kautta sisälle. Se sanoo saaneensa isosiskoltaan lainaksi levyn, joka on totaalinen mind-fuck, ja että mun on pakko kuulla se, mutta ilmapiirin tulee olla oikea. Niinpä me sammutetaan valot, sytytetään tusinan verran kynttilöitä pitkin huonetta (lipaston päälle, tietokonepöydälle, lattialle, ja päämme sisällä toivotaan ettei kumpikaan onnistu kaatamaan niitä promillien lisääntyessä) ja käydään ameeban laiskuudella makaamaan lattiatyynyjen ja säkkituolien päälle, samalla kun In The Flesh? täyttää rummuillaan ja kitaroillaan muuten hiljaisen asunnon.

Kun levy on loppu me ollaan onnistuttu saamaan itsemme melko mukavaan humalatilaan. "Tiedätkö, tähän konseptialbumiin on tehty elokuvakin. Se kertoo jätkästä jonka elämä on yhtä helvettiä, ja pikkuhiljaa se alkaa hajoamaan, nupistaan." En tiennyt. Joten me pistetään rätisevä VHS-kasetti videonauhuriin ja katsotaan Pink Floyd The Wall, paitsi ettei katsota, koska alkoholihuurujen läpi nähtynä kaikki on niin helvetin omituista ja ahdistavaa siinä että mulla alkaa pää hajoamaan, joten me päätetään lykätä elokuvan katsominen toiseen kertaan.

Ja näin Yhdysvalloissa 11.5 miljoonaa myynyt ja 11 vuotta ennen mun syntymääni tehty albumi ryömi tuskaisen tiensä mun maailmaani. Ja seitsemän kuukauden päästä pääsen todistamaan koko eepoksen livenä. Itseäni toistaakseni: Fiilis on melkoisen mahtava.