IRC-Galleria

Makaan keskellä kaikkea tätä valkoista. Minua ympäröivät useat koneet piipittävät ja hurisevat tasaisen säännöllisesti. Kuin kehtolaulu. Yrittäen vaivuttaa minua uneen, jonnekkin kauas pois. Olen jo niin vanha ja väsynyt, että oikeastaan minä en edes välitä. Aika on koittanut.
Mutta Eliza. Rakas pieni tyttäreni Eliza. Hän ei koskaan saanut tilaisuutta elää.
Minä muistan, muistan nyt kirkkaammin kuin koskaan. Kaiken sen, vaikka siitä on jo kymmeniä vuosia. On niin väärin, että minä sain nähdä kaiken sen minkä olen nähnyt, mutta hän ei elänyt tarpeeksi kauan nähdäkseen osaakaan siitä. Minun takiani hän ei ole nyt täällä luonani, ihmettelemässä kanssani maailman muuttumista, pitämässä kädestä ja sanomassa, ettei ole mitään hätää. Tiedän, että hän tekisi niin.
Kuitenkin sinä keväisenä päivänä noin viisikymmentä vuotta sitten, kaikki menetti merkityksensä. Minun takiani, minun huolimattomuuteni takia Eliza, juuri viisi vuotta täyttäneenä, nukkui ikuisuuden tanssin lumoamaan uneen. Siihen samaan, joka nyt viekoittelee minua mukaansa. Minun takiani, minun eikä kenenkään muun, Eliza putosi ruman, harmaan kerrostalon parvekkeelta viidennestä kerroksesta kadulle. Minä päästin hänet silmistäni. Minä en mennyt katsomaan missä hän oli, kun hän oli ollut hetken poissa näkyvistäni. Sitten kuulin hyytävän kirkaisun, täynnä kuolemaa, ja koko sydämeni jäätyi, rintakehäni kovertui ontoksi. Ryntäsin ulos huoneestani Elizaa huutaen. Näin parvekkeen avonaisen oven ja punaisten verhojen lepatuksen lempeässä kevättuulessa. Ja minä tiesin. Tiesin, että kaikki oli menetetty. Tiesin, että se oli ohi nyt. Ja, että kaikki se oli minun syytäni. Lämmin, pehmeä tuulenhenki, joka sai verhot liehumaan hiukan, tuntui minusta kaikkea muuta kuin mukavalta. Minulle se oli kuin kuolevan viimeinen hengähdys.
Minä juoksin ulos asunnosta, portaat alas kolme kerrallaan ja kadulle. Siellä makasi tyrmistyneen ihmisjoukon keskellä oma rakas Elizani. Hänen silmänsä olivat vielä auki, niissä oli vielä heikko elämän liekki. Väkijoukko väisti minua kun ryntäsin hänen luokseen.
Eliza oli kalpea kuin aave, hänen kasvoillaan ja päällään oli verta, hänen päässään oli valtava haava, pääkallo pilkotti hiusten ja veren lomasta, jalat olivat vääntyneet epäinhimillisiin asentoihin ja toisesta sojotti polven kohdalta luu ulkona. Polvistuin hänen viereensä, liian järkyttyneenä ja epäuskoisena edes itkemään. Eliza ei itkenyt. Hän oli aivan rauhallinen. Nähdessään minut, hän hymyili hiljaa ja katsoi silmiini. ”Äiti…” hän kuiskasi.
”Eliza… Oma pikkuiseni…”
”Anna anteeksi, äiti…” Eliza onnistui suurin ponnistuksin sanomaan, kasvot vakavina.
”Totta kai sinä saat anteeksi, kultapieni…”, sanoin luomieni takana polttelevien kyynelten kuristaessa kurkkuani.
”Äiti…”, hän hymyili minulle vielä kerran, kuin mikään ei olisi muuttunut ja kaikki olisi vielä hyvin. Sitten hänen silmänsä lasittuivat ja hän oli poissa.
Aina ennen, kun ajattelin etäisestikin sitä hirveää päivää vuosikymmenten takaa, minä itkin. Mutta nyt minä en itke. En jaksa enää itkeä. Ehkä Jumala antaa minulle anteeksi tekoni. Ehkä Jumala vapauttaa minut syyllisyyteni mustasta, lyijynraskaasta viitasta. Tai ehkä mitään Jumalaa ei ole. Ehkä ei ole mitään taivasta, minne mennä, missä tavata niin kauan kaipaamani pikkutyttöni. Ehkä minä vain lakkaan olemasta. Mutta jos niin käy, sen olen ansainnut, sillä minun takiani oma tyttäreni kohtasi sen niin paljon etuajassa.
Minua väsyttää niin valtavasti. Ikuisuuden kevyt henkäys leikittelee pehmeästi harmaantuneissa, lähes valkeissa hiuksissani. Odotan vain, että lähetti saapuisi luokseni, ikuisuus tulisi vaatimaan minua omakseen.
Yhtäkkiä kaikki ne koneet ympärilläni villiintyvät. Ne piipittävät, nopeasti ja äänekkäästi. Joko se on ohi? Näen valoa. Minä vajoan ja nousen. Yhtä aikaa. Minä leijun ja putoan. Valo kirkastuu, toisaalla pimeä syvenee, aina vain kirkkaampaa, aina vain mustempaa. Vaimeita ääniä ympärilläni, valon ja varjojen hurrikaani, ikuisuus kuiskii. Ja sitten se loppuu. Tulee hiljaista. Se on ohi nyt. Minä hymyilen.
”Eliza, äiti on tulossa…”

---

Destie, 14.01.Â’09

---

En ny siis tiiä, et onk tää niin kauheen hieno tai hyvä tai mitää, mut tää on suht lyhyt ja ajattelin et laitan tänne et saan mainostaa sitä sivuu, mikä on merkitty tänne mun kotisivuks. :'DD
Niin, että kiitos jos joku luki tän. ELÄN KOMMENTEISTA ! Juu ja nyt väsyttää. Hyvää yötä, Destie painuu nukkumaan.^^