Tähän on tultu. Kello on tätä kirjoittaessa 1:18. Lauantai-yö. Sijainti: Kotisohva. Villinä nuoruusvuosina tämäkin miesrohjake mennä viipotti alapään toimiessa navigaattorina jokaiset kotikylän kotibileet ja mytkeet. Täysi-ikäisyyden koittaessa siirryttiin naapurin lissujen ja irmelien kotisohvilta paikalliseen ravitsemusliikkeeseen nauttimaan liian suuria määriä ohrapirtelöitä. Ystävällisen järjestyksenvalvojan naputtaessa valomerkkiä alkoi tutka etsimään mahdollisia jatkopaikkoja, eihän ilta voi vielä päättyä. Ja taas sunnuntai-aamuna herätään kissanpaskan makuun ja koiperhosten syömä lompakko on koluttu kirjastokorttia myöten tyhjäksi. Seuraavat tunnetilat tulevat järjestyksessä: 1.Morkkis 2. Ilo 3. Suru 4. Isompi morkkis. 5. Vannominen kaikkivoivan luojan edessä etten juo oikeasti enää koskaan.
Vaan niin arki meni kuin kolisten ja koitti perjantai. Ja taas mentiin. Vuokaaviota noudatettiin täydellisesti, ilman poikkeuksia.
Nyt olen saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan itseni kanssa. Olen mennyt jo laskuissa sekaisin monettako viikonloppua vietän rauhallisesti kotisohvallani seuraten tv-sarjoja ja nautin hyvällä omallatunnolla pari keskiketterää. Mutta onhan se myönnettävä että sitä renttuilua on jäänyt kaipaamaan. Enkö siis olekaan tosielämän Peter Pan, vaan kasvoin kaikkien epäilyksistä huolimatta, aikuiseksi.
Vitut, tämä on jokin ohimenevä vaihde. Pakko olla.
