IRC-Galleria

Miten voikaan ikävöidä niin suuresti paikkaa, joka samalla antoi minulle maailman parhaat kaksi vuotta, kuin myös sai aikaan niin paljon ahdistusta ja kipua?
Ja nyt kun kaikki on jo ohi, se kipu on päällimmäinen asia mikä saa minusta otteen..
Kaikki se perkeleellinen kaipuu turhan takia?
Nimittäin edelleen yritän huomautella itselleni, että emme palaa niihin hetkiin koskaan.
En tiedä edes haluaisinko.
Tai haluaisin, mutta se kaikki olisi niin erilaista.
Emme me tunne toisiamme enää samalla tavalla.

Enkä tiedä haluammeko kaikki edes tuntea.

Kaikilla meillä kuitenkin oli ne omat tärkeimmät siellä ja ne ovat ja pysyvät edelleen.
Minulla kun oli niin paljon tärkeitä ja vain hyppysellinen pysyi.
Ja onneksi pysyi, minä olisin enemmän rikki jos ei.

Vaan nyt tämä tolkuton avautuminen loppuu.
Aika mennä nukkumaan.

Ps. Syyyydäääään, koska mä voin!