Pääsin tänään kotiin Deconilta, fiilis katossa päivän mukavista hetkistä, kohtuu kivalla autolla kaarsin vauhdikkaasti pihaan ja raahauduin kaikkine kamoineni sisään. Eteisessä kohtasin esteen, tyhjän paikan naulakon alla, paikan missä joskus majaili Nelli korvat pystyssä valppaana katsomassa kukahan ovesta tuli sisään. Tipahdin siihen paikkaan kamojen kanssa. Silmät täyttyi kyynelistä ja jalat katosi alta. Laukku, huivi, takki, kaikki tippui kädestä... Enkö mä nyt s**tana ole jo aikasemminkin nähny sen tyhjän paikan, niin mikähän siinä tällä kertaa oli.
"Haikean onnellinen hetki"
Nyt oikeasti tiedän mitä se meinaa. Se ei ole sitä, että on onnellinen, mutta tietää hetken kohta olevan ohi. Se ei ole sitä, että jotain erikoista tapahtuu elämässäsi ja nautit siitä sen lyhyen hetken. Ei - se on kun alitajunnan pato murtuu kaikista tunteista, muistoista ja mielikuvista ja päästää ne syöksymään silmiesi eteen. Silloin vasta todellisesti ensimmäistä kertaa elämässäsi tajuat kuinka onnellinen olet ollut ja tulet olemaan!
Ensimmäinen uutinen läheisen poislähdöstä iskee. Se sattuu, se puhaltaa sydämen alle hetkessä järjettömän ilmapallon, joka tuntuu tukehduttavan! Mutta se ei ole vielä kuin vasta alku!
Kuluu päivä, kuluu toinenkin... ajatukset rauhoittuu, vaikka hetki hetkeltä käy mielessä pieniä asioita; miten heittäisin nyt makupalan lautasen reunalta Nellille, miten ohi kulkiessa vilkaisee tyhjälle pedille tai löytää tutun karvapallon kengästä. Nopeat mielikuvat kiitää hetkessä tajunnan ohi ja hyppää sinne muistojen suureen altaaseen, nopeammin parissä päivässä kuin monessa vuodessa. Se pieni jyvänen jossain vaiheessa murtaa padon ja viimeinen hyökyaalto vie mennessään. Tänä iltana tyhjä peti oli se pieni jyvä, joka riitti. Ensimmäinen isku sattui, aallon tullessa kaikki hävisi ja päässäni oli vain Minä ja Nelli. Haikean onnellinen hetki... ikävä, rakastan.