Taivas oli tumma. Tähtiä täynnä. Katselin kuuta, joka loisteellaan valaisi niittyni jolla lepäilin. Silittelin päivänkakaroita ja hyräilin niille vanhaa säveltä. En tiedä vieläkään säveltäjää, mutta kaunis se laulu oli niin kuin tuo hetkikin. Joku olisi sanonut minun olleen yksin, mutta siltä minusta ei tuntunut. Kuutamon kanssa tanssin ja nauroin. Hyväilin kukkia ja lauloin. Linnut visersivät minulle musiikin jonka tahtiin iloita. Olin kotonani. Siellä minne kuulun. Luonnossa. Silloin tiesin paikkani. Tuo hetki säilyy minulla aina. Kaikki tuo ihana vei pois murheen ja pahan joka oli jo kuristamassa minua. Saatoin antaa itseni tulla kuorestani. En ole enkeli enkä keiju. Olen viaton pieni lapsi valkein pitkin siivin kristallisydän kaulassa. Muualla piilossa. Ihmiset sanoisivat minun kadottaneeni hänet. Siellä se kuitenkin on. Ei ymmärrä pahaa. Silloin sain olla hän. Sanatonna ja kuutamo tyynynä.