IRC-Galleria

Tulin tässä taas miettineeksi niitä kaikkia ihania asioita joita lapsuudessani on tapahtunut.

Kiusaaminen on niin perseestä, se on jopa niin vittumoista että se jättää arvet vielä tähänkin ikään asti enkä usko että ne arvet paranee ikinä.
Eli kiitos vaan kaikille teille ihanille ihmisille joiden takia vedän nykyisin mielialalääkkeitä ja yritän olla tappamatta itteäni. (vaikkakin kaksi epäonnistunutta kertaa sanoo sen, että miulla ei vaan ole tarpeeksi pokkaa listiä ihtiäni)

Mie olen varmaan aina ollut liian kiltti, että minua on ollu helppo kiusata. En vänkää vastaan ja oon just ihanteellinen kohde.
Mutta miksi helvetissä kenellekään tulee mieleen sanoa jotain niin ilkeää? Okei, ehkä 12 vuotiaana sitä ei vielä ihan kaikkea tajua mitä suustaan päästää, mutta hei, kyllä se oikeasti sattuu, kun sanotaan rumaksi päin naamaa. Ja vieläpä toistuvasti.

Arvatkaa miten hienoa on kuulla kesken biologian tunnin että "Hannele on geenimuunneltu mutantti" eikä kukaan, kukaan ei sano siihen mitään ja opettajakin on hiljaa.
Hienoa oli myös se, että pojat nujakoi keskenään käytävässä ja minä jäin niiden väliin puristuksiin seinää vasten ja huusin niille että voisivat lopettaa kun muihin sattuu. -> Kaikki pysähtyi tuijottamaan eikä pojat ees pyytäneet anteeksi. Lopulta opettaja vei minut rauhottumaan kuraattorin huoneeseen. Kiva. Tätä tapahtui parikin kertaa ja toisella kerralla minut leimattiin hulluksi.

Oli myös tosi valaisevaa, kun pyörällä yritin ohittaa kahta pyöräilijää kapealla sillalla, törmäsin ja melkeen lensin koskeen pyörineni päivineni. Sain just ja just tarrattua itteni kaiteeseen kiinni etten lentäny kolmea metriä jäiseen vuokseen. Poijjaat sitten vaan nauroi ja meni menojaan ja takaa tullut mummo mulkoili minua pahalla silmällä! Mitä vittua?!

Joten anteeksi vaan saatanasti jos välillä on vähän paha mieli.