IRC-Galleria

Kirjoittaminen on terapeuttista. Siinä tiivistää ajatuksensa ja arkistoi mielestä pulpahtaneita kummallisuuksia. Harvemmin noita tulee edes luettua myöhemmin. Kunhan pääsee kirjoittamisen hetkellä sylkemään ulos tuntemuksiaan, vaikka ne eivät aina tekstin kautta edes välittyisi lukijalle.

"Aavikon yksinäinen mies ja kukka kämmenellään. Desperado. Komea kahvi. Talouden tuote. Minkä taakseen jättää sen kumihansikkaasta voi poloinen löytää. Tarvetta monelle, yhdellä ratkaistava. Virta vie, minä jään. Seisahdus ikuinen."

Löysin baarikuitin taskustani. Sen kääntöpuolelle oli kirjoitettu ylläoleva teksti. Sen sisällöllä ei ole mitään merkitystä, mutta kirjoittaessani sitä tuntui hyvälle. Harvemmin raotan muiden silmille sellaista, mitä kirjoittaessani olisin ollut suuressa tunteen tilassa. Ne tekstit ovat liian henkilökohtaisia. Niinpä tännekkin tulee kirjoitettua vain perusjuttuja, kuinka päiväni on mennyt jne. Kirjoitan asioista, jotka koen hyvin yhdentekeviksi monelle. Ei ketään kiinnosta, mitä tein päivällä ulkona, jos siihen ei liity jotain oikeasti kiinnostavaa tapahtumaa. Nämä ovat turvallisia aiheita. Ne eivät herätä keskustelua tai juuri minkäänlaisia tunteita. Pelkään kritiikkiä.

Joskus kirjoitin runoja. En muista enää niitä ja en tiedä ovatko tallessakaan missään. Paskaa ne taisivat kuitenkin olla. Silti niitä oli mukava raapustaa. Rakkaus, ahdistus ja kipu noissa olivat teemana. Nuoren miehen ahdistus. Hoh. Muita tekstejäni en uskaltanutkaan julkaista tai koskaan kenellekkään näyttää. Lyriikkaa ja satunnaista avautumista. Milloin paperille, milloin .txt:lle. Onneksi on ollut ystäviä, joille on voinut puhua. Onneksi hekin ovat voineet avautua minulle, kun heistä on sille tuntunut. Ei tunteita voi ja kannata vain sisällään pitää. Millaisena sykkyränä nekin voi joskus ulostautua. Käsittämättömässä muodossa, sellaisessa ettei sen alkuperää voisi kuin arvata.