IRC-Galleria

Satoi...
Salamoi...
Puiden lehdet keinuivat tuulen tahdissa.
Susi ulvoi kaukana. Kaukana jossain, josta kukaan ihminen ei ollut elävänä vielä palannut...
Elisa katsoi ikkunasta ulos...
Hänen miehensä, Jussin olisi pitänyt tulla jo kaksi tuntia sitten kotiin töistä...
Missä hän oli?
Minne hän oli lähtenyt?
Minne hän oli jäänyt?
Elisa itki.
Hänen kätensä olivat aivan elottomat.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin lumi.
Kello löi kaksitoista.
Elisa juoksi ulos.
Hän juoksi ja juoksi, hän ei katsonut, minne juoksi.
Hän vain juoksi juoksemistaan.
Hän halusi paeta suruaan.
Hän halusi paeta totuutta.
Hänen jalkojansa paleli, koska hänellä ei ollut kenkiä, mutta hän ei välittänyt siitä.
Hän halusi vain paeta.
Paeta tuntemattomaan.
Tuntemattomasta Tuonelaan.
Tuonelasta Taivaaseen.
Tuonelan mustat joutsenet lauloivat.
Tuonelan koivut, lehdettömät, maassa seisoivat, juurettomat.
Elisan valkea mekko oli litimärkä ja likainen.
Pian hän kompastui maassa makaavaan keppiin ja kaatui kuralätäkköön.
Elisa sulki silmänsä.
Kun hän taas avasi ne, hän näki edessään tumman varjon.
Se oli mies.
Miehellä oli musta kaapu yllään ja huppu päässään.
Sillä oli kädessään verinen viikate.
Elisa kysyi:
"Missä Jussi on?"
Viikatemies katsoi Elisaa, mutta ei vastannut.
Elisa itki yhä.
Silloin viikatemies osoitti sormellaan vuorta ja lähti vaappuen sinne kohti.
Elisa käveli perässä.
Kun he olivat vuorella, Elisan ja viikatemiehen edessä oli lauma ulvovia susia.
Elisa kysyi:
"Kuolenko minä nyt?"
Viikatemis osoitti sormellaan jonnekkin...
Elisa katsoi miehen sormen osoittamaan suuntaan ja näki kahden suden raatelevan Jussin ruumista.
Elisa kirkui hätääntyneenä.
Viikatemies taputti Elisan olkapäätä lohduttaen.
Yhtäkkiä Elisa tunsi pistävän kivun, lopetti huutamisen ja itkemisen ja tunsi nukahtavansa ikuiseen uneen.
Hän kaatui maahan eikä enää siitä koskaan noussut.
Sudet tulivat hänen ruumiinsa ympärille ja alkoivat raadella sitä.