Kun sinä kuolit,
keräsin pois hihnan ja pannan,
pedit ja peitot ja harjat,
tyhjät kupit,
joita et enää koskaan kolistaisi.
En tehnyt sitä siksi,
että haluaisin unohtaa.
En vain halua muistaa
jokaisen päivän jokainen hetki.
Muistan sinut joka aamu,
kun kylmä kuono ei tönikään minua hereille.
Muistan sinut kun avaan verhot katsoakseni,
millaiset vaatteet laitan ylleni aamulenkille.
Kun laitan voileipää, käteni haroo tyhjää paikkaa
missä kuppisi olivat ja muistan,
ettet enää ole jakamassa aamiaista kanssani.
Eteisessä ei enää olekaan tungosta,
hihnasi ei roiku oven vieressä,
ja minä teen kävelyni yksin.
Hetki hetkeltä minä muistan sinut.
Kaikkein eniten ikävöin sinua iltaisin,
kun en enää kuule tuttua kahinaa
etsiessäsi hyvää asentoa pediltäsi.
En enää kuule syvää, tyytyväistä huokausta
kun asetut aloillesi pitkän päivän jälkeen.
Et ole vartioimassa untani.
Käteni ei enää kosketa korviesi silkkiä.
Kyllä minä muistan sinut.