IRC-Galleria

Vanha 37 oli viimeistä kertaa näyttelyssä. Kun kiireet helpottaa, vaunu puretaan, alusta otetaan talteen ja vaunusta tehdään vitriiniversio. Valmistuessaan v -93 tämä vaunu tais olla ensimmäinen, jossa uudesta asti oli toimiva, jousitettu byygeli. Tuolloin oli kova pula alustoista, ja asensin tähän Pikon alustan. Sen akseliväli oli pidennetty 37 milliin, niin että vain takimmainen akseli veti. Tästä oli seurauksena, että Pikon muutenkin heikko vetokyky väheni puoleen, ja vaunu ei meinannut kulkea mihinkään. Muutin akselivälin takaisin alkuperäiseen 30 milliin, jolloin etuakseli oli 7 milliä liian takana. Tällä virityksellä kitkuteltiin sitten monissa näyttelyissäkin, kunnes kesällä -97 sain laitettua tähän Märklinin 3090-alustan. Sen tyyppisen alustan raitiovaunukäyttöön muuttamisessa on monia erinomaisen suuria hankaluuksia, niin että teknisistä rakenteista tulee kovin kriittisiä. Tällainen alusta 37:ssä oli kuitenkin näihin päiviin asti, ja vaunulla ajettiin kymmenissä näyttelyissä vuosien mittaan. Eräs helsinkiläinen ratikkaharrastaja haluaa tämän vaunun vitriiniversiona sen takia, kun sen esikuva rakennettiin sodan loppuvaiheessa v 1944 ankaran materiaalipulan vallitessa.

Joskus vuosia sitten tulin hankkineeksi toisen klarinetin Tampereelta. Sitä kaupattiin keltaisessa pörssissä ja mainittiin, että jazzklarinetisti Artie Shaw on soittanut just tällaisella. Pilli oli halpa, ja lähdin sen kanssa ostopäivän iltana pikku keikalle. Siellä selvisi, miksi se oli niin halpa - peukalotuki helppasi kesken soiton. Selitys tähän oli sellainen, että edellinen omistaja, joku tamperelainen insinööri (no niin tietenkin) oli asentanut uuden peukalotuen samoihin reikiin, joissa oli ollut alkuperäisen peukalotuen ruuvit. No eihän vanhoissa rei'issä uudet ruuvit pysy. Tästä aiheutui monenlaista fiksaamista, mutta nyt tässä Thibouvillessa on alkuperäinen peukalotuki ja pilli on ainakin jonkinlaisessa soittokunnossa. Viime vuoden keväänä meinasin myydä Thibouvillen pois rahapulassa. Rupesin tutkimaan pillin historiaa ja totesin, että ei helkutti, mä mieluummin kuolen nälkään kuin luovun Thibouvillesta. Tää mun Thibouville on harvinaista Artiste -mallia, ja mun pillin valmistusnumero on niinkin pieni kuin 13. Arvelen, että tämä vähän soitettu pilli saattaa olla jopa 1930-luvulta. Tässä Thibouvillessa on tavattoman nätti, pehmeä ääni. Kun vertaa sitä mun Noblettiin, joka on sellainen rämäkästi soiva jazzklarinetti, Thibouville soi kuin klarinettien Stradivarius.

Meni taas yövuoron puolelle näyttelyyn valmistautuminen. Viimeksi vielä silitin yhden vähä valkosemman paidan. Tällä kertaa on sen verta erikoinen näyttely, että piti monta asiaa miettiä kokonaan uusiksi. Yleisö ei ole mitään pääsymaksun maksanutta porukkaa, vaan tavallisia ohikulkijoita. Luvassa on haastatteluja ja muuta hässäkkää, enkä pysty valvomaan systeemiä samalla tavalla kuin normaalisti. Onneksi näyttelyaika kolmena päivänä on vain yhteensä 9 tuntia. Kaikilla vaunuilla ei ajeta, vaan kolmen päivän aikana käytetään vain 24 vaunuparia. Kokoan osaston siviiliasussa, ja paikan päällä pystyy vaihtamaan liikennelaitoksen nukkuasun päälle.

Kyllä mun tarvii mennä nukkumaan, aamusella yhdeksän jälkeen AE tulee autolla hakemaan.

PS. Tää kuva ei oikein istu ylläolevaan tekstiin, mutta kuvaa kyllä hyvin tämänhetkisiä tunnelmia.

Olen eräitäkin kertoja orkestereissa saanut tilaisuuden olla solistina klarinetin tai saksofonin kanssa. Ehkä mieleenpainuvin tilanne oli kesällä 1988 Göteborgin jäähallissa. Tuolloin kaupungissa oli Big Band -festivaalit. Prosessi alkoi, kun meidän bändi meni eräänä aamuna harjottelukämpälle, jossa kapellimestari Phil Wilson harjotti kokoamaansa All Stars -bändiä. Wilson näki naamani ovenraossa ja murahti: - Where's your clarinet? Vastasin: - I didn't realize you want me to play here... Wilson keskeytti minut ja sanoi: - Go and get it! Niinpä me meidän bändin bussilla ajettiin tuhatta ja sataa Göteborgin halki hakemaan klarinettia. Kun palasin takaisin, minut ilman mitään mutinoita istutettiin solistin paikalle. Mitään nuotteja minulla ei ollut, vaan Wilson yksinkertaisesti näytti minut sisään soolo-osuuksissa. Eräs soittamamme kappale oli Wilsonin oma sävellys Camel Driver, joka eteni 5/4 -tahtilajissa. Ja niinpä tämä prosessi huipentui jäähallissa. Keskellä jäähallin kenttää olin vain minä, klarinettini ja mikrofoni. Bändi oli jossain takana, ja yleisö ympärillä. Ei siinä tullut mieleen muuta kuin että hoksaan tulla oikeassa kohdassa sisään. Vasta jälkeenpäin tajusin, että huh huh, selvittiin kunnialla.

Sain lopultakin tehtyä suurimmat korjaukset Gershwinin Kehtolauluun. Nyt se on yhtenäinen kappale, jonka pituudeksi tuli 8 minuuttia 15 sekuntia. Muutamissa kohdissa on vielä napsahduksia ja raksahduksia, mutta enää ei neula hyppää uralta toiselle. Olin kyllä kesällä tosi surullinen kun totesin että se vinyyli on huonokuntoinen. Ajattelin ettei tuosta ehjää äänitystä saa, mutta yritin kuitenkin saada kaiken levyllä olevan materiaalin talteen neulaa varovasti jelppaamalla. Audacityn avulla siitä tuli kuin tulikin ehjä. Tarkkana piti olla. Viimeistelyvaiheessa oli sekunnin kymmenesosista kiinni, että sain siitä kappaleesta ehjän kokonaisuuden. Tallensin sen kovalevylle, mutten ole sitä vielä kokonaisena kuunnellut. Olen vuosia jahdannut juuri tätä kvartettiversiota, ja nyt se monien vaiheiden jälkeen on kuunneltavissa. Lullaby on Gershwinin nuoruudentyö, ja hänen säveltämäkseen aika erikoinen, mutta kyllä siinä kuuluu Gershwinille tyypillisiä sointukulkuja.
Taidan ottaa kupin jääteetä ja kuunnella Lullabyn alusta loppuun. Ympyrä on sulkeutunut.

Kesäajan viimeinen ilta menossa. Leivät paistuu uunissa. Huomenna saadaan taas tuoretta saaristolaisleipää. Joskus kesällä sain eräältä kovia kokeneelta vinyyliltä kopsattua nauhalle George Gershwinin kappaleen Lullaby (Kehtolaulu). Se on alunperin sävelletty jousikvartetille 1919, eikä Gershwin julkaissut sitä elinaikanaan. Se löytyi vasta 1967, 30 v Gershwinin kuoleman jälkeen. Sen ensiesitti Juilliard School -musiikkiopiston jousikvartetti samana vuonna, ja sama yhtye myös levytti sen. Lullabysta tehtiin jälkeenpäin myös toinen versio isommalle jousiorkesterille, mutta siinä versiossa ei mielestäni ole samanlaista herkkyyttä kuin kvartettiversiossa. Tämä nauhalle saamani versio on juuri se Juilliardin jousikvartetin soittama versio. Vinyylilevy oli huonossa kunnossa, neula pomppi uralta toiselle ja naarmuja oli runsaasti. Koetin kuitenkin saada kaiken materiaalin talteen. Rupesin sitten tänä iltana korjailemaan sitä äänitystä Audacityllä ja tallensin keskeneräisen työn kovalevylle. 2 tahtia, eli 5,3 sekuntia puuttuu. Sen kohdan voi onneksi korvata vastaavanlaisilla tahdeilla toisesta kohdasta, mutten vielä keksinyt miten se tehdään. Onhan mulla kyllä samasta kappaleesta orkesteriversio. Sen soittaa The Cleveland Orchestra Riccardo Chaillyn johtamana, mutta mielestäni se tulkinta on suoraan sanoen steriili.

On ollut jokseenkin tavallinen keskiviikko. Illalla satoi vähän, ja ilma puhdistui siitepölystä ja muusta moskasta. Nyt on helppo hengittää. Oli jo satanut jonkin aikaa, kun ajoin fillarilla keskikaupungilta kotiin. Kastuin tietenkin, mutta ei se mitään. Sadevesi tekee hyvää. - Seurakuntamme pastori puhui riipaisevan kauniisti Laupiaasta Samarialaisesta. Se oli murtuneen miehen puhetta. Sellainen seurakunnan paimen, jota Herra on saanut murtaa ja kouluttaa, pystyy hoitamaan laumaansa - seurakuntaa - niin että heikoimmatkin tulevat ravituiksi Herran sanalla. Siinä jäävät teologiset argumentit oikeasta opista vähän syrjemmälle, kun Herra puhuu lohdutuksen sanoja kärsiville ihmisille. Ei oppi ketään paranna, vaan meidän Herramme, ristiinnaulittu Jeesus Kristus.