IRC-Galleria

Tämä veturi kantaa numeroa #1024, ja tuli käyttöön kesällä 1985. Olin noihin aikoihin useita kertoja yhteydessä erääseen pienoisrautatiekerhoon Itä-Suomessa. Niillä oli iso rata, mutta kalusto oli "huanos hapes". Fiksailin heidän kalustoaan aika paljon ja meillä oli lopulta sopimus, että saan omaan käyttöön heiltä poistunutta romukalustoa. Olimme kesällä 1985 paikallisten partiolaisten vieraina, ja eräänä päivänä lähdimme omalla bussillamme kirkonkylään. Pojat menivät tutustumaan kunnan keskustaan ja minä jäin sinne pienoisrautatiekerhoon tutkimaan sitä kerhon työpöytää. Huomasin, että pöydällä lojui makkaralle vääntynyt E41-veturin alusta. Väänsin sen käsin suunnilleen suoraksi. Sitten löytyi ko. veturin kori, moottoriteli, juoksuteli, telien sivukappaleet, pitimet niihin ruuveineen ynnä muita veturiin kuuluvia osia. Minulle syttyi hullunkiilto silmiin ja kasasin veturia hirveällä kiireellä. Kun olin saanut veturin osat suunnilleen kokoon, kurvasi bussi pihaan hakemaan minua. Nappasin veturinraadon mukaani ja lähdettiin kämpille. Kotona rupesin tutkimaan raatoa tarkemmin ja totesin, että minulta itseltäni löytyi siihen loput puuttuvat osat. Niin tämä veturi, jonka elinkaari kerkisi jo kerran päättyä siellä kerhossa, herätettiin uudestaan henkiin. Siitä vuodesta 1985 lähtien sitä on käytetty, eikä siitä ole aiheutunut kummempia murheita väljäksi kuluneita moottorin laakereita lukuunottamatta. Sekin ongelma pysyy kurissa pitämällä laakerit hyvässä rasvassa. - Tätä veturia ei ole nyt vähään aikaan käytetty, ja siitä on riisuttu toinen telikehys. Sen pitäisi kyllä olla ajokunnossa, ja aion Saksasta tilata siihen uuden telikehyksen.

Tässä on mun lapsuudenaikainen kotipiha. Silloin kun olin mukulaiässä, mitään pihavaloja ei ollut. Ainoa valonlähde oli portin kohdalla oleva katulyhty, joka silloin oli hehkulamppumallia. Jos silloin olis näin hyvät valot pihalla ollut, olisi ollut juhlavaa leikkiä iltaleikkejä.

CD-soitin on monta kuukautta ollut ihan vainaa. Kun sen käynnistää, sisältä kuuluu pientä kitinää eikä se löydä levyn alkukohtaa. Eilen käynnistin sen ihan huvikseni, jos se nyt kumminkin rupeaisi toimimaan - ja se toimi! Ole mää kyl vähä kauhiast hämmästyny. Olen haltioissani kuunnellut noita levyjä. Äänessä on ollut The Revelers, Comedian Harmonists, Ottorino Respighi, Arthur Honegger, Richard Strauss, George Gershwin ja ties mitä. Nyt soi Manuel de Fallan sarja Noiduttu Rakkaus. Oli sävähdyttävää pitkästä aikaa kuulla riipaisevan kaunis Finaali Ottorino Respighin sarjasta Rooman Suihkulähteitä. Yhtä sävähdyttävä oli Franz Schubertin Moment Musical Comedian Harmonistsin tulkitsemana.

Sillä radanputsauskeikalla ollessani puhuin, että yövalaistulla radalla olisivat valaistut matkustajavaunut komean näköisiä. Rupesin kotona katsomaan, minkälaisia vaunuja olisi varustettavissa sisävalaistuksella, ja eka huomio osui vuosia käyttämättömänä lojuneeseen brittiläiseen Tri-Angin amerikkalaismalliseen pikajunasarjaan. Tri-Ang on Suomessa hyvin harvinainen merkki, ja tääkin mulla oleva satsi saattaa olla jopa 1960-luvulta. Sille on kuitenkin joku edellinen omistaja tehnyt jotain muutostöitä. Sarjaan kuuluu 3 Pullman-vaunua, 1 VistaDome/Observation Car sekä Baggage Car. Vaunut ovat Burlington-yhtiön väreissä ja teksteissä, ja ovat siksees hyvässä kunnossa, että kelpaavat näytösajoon. Sisävalaistuksen rakentaminen tyhjästä noihin vaunuihin edellyttää erinomaisen tarkkaa miettimistä ja suunnittelua. Mitään lähdetietoja tuon tyypin vaunujen sisävalaistuksista ei ole, mutta kyllä niihin pystyy sisävalaistuksen tekemään. Tällä hetkellä vaunujen teleihin tulevat virranottimet on valmiiksi mietitty ja toteuttamista vailla. Tässä Observation Car #2095.

On yö. Väsyttää. Leivät paistuu uunissa, ovat olleet kohta 2 tuntia, mutta eivät ole valmiita vielä. Saaristolaisleivät kestää kauan paistua.

Niin se synttäri alko. Ikävuosien numerot vaan vilisee silmissä, ettei meinaa perässä pysyä.

37 oli tiistaina tod näk viimeisen kerran ajossa harrastajien illanvietossa - vanha herra Aarne ajoi.

Vanha 37 oli viimeistä kertaa näyttelyssä. Kun kiireet helpottaa, vaunu puretaan, alusta otetaan talteen ja vaunusta tehdään vitriiniversio. Valmistuessaan v -93 tämä vaunu tais olla ensimmäinen, jossa uudesta asti oli toimiva, jousitettu byygeli. Tuolloin oli kova pula alustoista, ja asensin tähän Pikon alustan. Sen akseliväli oli pidennetty 37 milliin, niin että vain takimmainen akseli veti. Tästä oli seurauksena, että Pikon muutenkin heikko vetokyky väheni puoleen, ja vaunu ei meinannut kulkea mihinkään. Muutin akselivälin takaisin alkuperäiseen 30 milliin, jolloin etuakseli oli 7 milliä liian takana. Tällä virityksellä kitkuteltiin sitten monissa näyttelyissäkin, kunnes kesällä -97 sain laitettua tähän Märklinin 3090-alustan. Sen tyyppisen alustan raitiovaunukäyttöön muuttamisessa on monia erinomaisen suuria hankaluuksia, niin että teknisistä rakenteista tulee kovin kriittisiä. Tällainen alusta 37:ssä oli kuitenkin näihin päiviin asti, ja vaunulla ajettiin kymmenissä näyttelyissä vuosien mittaan. Eräs helsinkiläinen ratikkaharrastaja haluaa tämän vaunun vitriiniversiona sen takia, kun sen esikuva rakennettiin sodan loppuvaiheessa v 1944 ankaran materiaalipulan vallitessa.

Joskus vuosia sitten tulin hankkineeksi toisen klarinetin Tampereelta. Sitä kaupattiin keltaisessa pörssissä ja mainittiin, että jazzklarinetisti Artie Shaw on soittanut just tällaisella. Pilli oli halpa, ja lähdin sen kanssa ostopäivän iltana pikku keikalle. Siellä selvisi, miksi se oli niin halpa - peukalotuki helppasi kesken soiton. Selitys tähän oli sellainen, että edellinen omistaja, joku tamperelainen insinööri (no niin tietenkin) oli asentanut uuden peukalotuen samoihin reikiin, joissa oli ollut alkuperäisen peukalotuen ruuvit. No eihän vanhoissa rei'issä uudet ruuvit pysy. Tästä aiheutui monenlaista fiksaamista, mutta nyt tässä Thibouvillessa on alkuperäinen peukalotuki ja pilli on ainakin jonkinlaisessa soittokunnossa. Viime vuoden keväänä meinasin myydä Thibouvillen pois rahapulassa. Rupesin tutkimaan pillin historiaa ja totesin, että ei helkutti, mä mieluummin kuolen nälkään kuin luovun Thibouvillesta. Tää mun Thibouville on harvinaista Artiste -mallia, ja mun pillin valmistusnumero on niinkin pieni kuin 13. Arvelen, että tämä vähän soitettu pilli saattaa olla jopa 1930-luvulta. Tässä Thibouvillessa on tavattoman nätti, pehmeä ääni. Kun vertaa sitä mun Noblettiin, joka on sellainen rämäkästi soiva jazzklarinetti, Thibouville soi kuin klarinettien Stradivarius.

Meni taas yövuoron puolelle näyttelyyn valmistautuminen. Viimeksi vielä silitin yhden vähä valkosemman paidan. Tällä kertaa on sen verta erikoinen näyttely, että piti monta asiaa miettiä kokonaan uusiksi. Yleisö ei ole mitään pääsymaksun maksanutta porukkaa, vaan tavallisia ohikulkijoita. Luvassa on haastatteluja ja muuta hässäkkää, enkä pysty valvomaan systeemiä samalla tavalla kuin normaalisti. Onneksi näyttelyaika kolmena päivänä on vain yhteensä 9 tuntia. Kaikilla vaunuilla ei ajeta, vaan kolmen päivän aikana käytetään vain 24 vaunuparia. Kokoan osaston siviiliasussa, ja paikan päällä pystyy vaihtamaan liikennelaitoksen nukkuasun päälle.

Kyllä mun tarvii mennä nukkumaan, aamusella yhdeksän jälkeen AE tulee autolla hakemaan.

PS. Tää kuva ei oikein istu ylläolevaan tekstiin, mutta kuvaa kyllä hyvin tämänhetkisiä tunnelmia.

Olen eräitäkin kertoja orkestereissa saanut tilaisuuden olla solistina klarinetin tai saksofonin kanssa. Ehkä mieleenpainuvin tilanne oli kesällä 1988 Göteborgin jäähallissa. Tuolloin kaupungissa oli Big Band -festivaalit. Prosessi alkoi, kun meidän bändi meni eräänä aamuna harjottelukämpälle, jossa kapellimestari Phil Wilson harjotti kokoamaansa All Stars -bändiä. Wilson näki naamani ovenraossa ja murahti: - Where's your clarinet? Vastasin: - I didn't realize you want me to play here... Wilson keskeytti minut ja sanoi: - Go and get it! Niinpä me meidän bändin bussilla ajettiin tuhatta ja sataa Göteborgin halki hakemaan klarinettia. Kun palasin takaisin, minut ilman mitään mutinoita istutettiin solistin paikalle. Mitään nuotteja minulla ei ollut, vaan Wilson yksinkertaisesti näytti minut sisään soolo-osuuksissa. Eräs soittamamme kappale oli Wilsonin oma sävellys Camel Driver, joka eteni 5/4 -tahtilajissa. Ja niinpä tämä prosessi huipentui jäähallissa. Keskellä jäähallin kenttää olin vain minä, klarinettini ja mikrofoni. Bändi oli jossain takana, ja yleisö ympärillä. Ei siinä tullut mieleen muuta kuin että hoksaan tulla oikeassa kohdassa sisään. Vasta jälkeenpäin tajusin, että huh huh, selvittiin kunnialla.

Sain lopultakin tehtyä suurimmat korjaukset Gershwinin Kehtolauluun. Nyt se on yhtenäinen kappale, jonka pituudeksi tuli 8 minuuttia 15 sekuntia. Muutamissa kohdissa on vielä napsahduksia ja raksahduksia, mutta enää ei neula hyppää uralta toiselle. Olin kyllä kesällä tosi surullinen kun totesin että se vinyyli on huonokuntoinen. Ajattelin ettei tuosta ehjää äänitystä saa, mutta yritin kuitenkin saada kaiken levyllä olevan materiaalin talteen neulaa varovasti jelppaamalla. Audacityn avulla siitä tuli kuin tulikin ehjä. Tarkkana piti olla. Viimeistelyvaiheessa oli sekunnin kymmenesosista kiinni, että sain siitä kappaleesta ehjän kokonaisuuden. Tallensin sen kovalevylle, mutten ole sitä vielä kokonaisena kuunnellut. Olen vuosia jahdannut juuri tätä kvartettiversiota, ja nyt se monien vaiheiden jälkeen on kuunneltavissa. Lullaby on Gershwinin nuoruudentyö, ja hänen säveltämäkseen aika erikoinen, mutta kyllä siinä kuuluu Gershwinille tyypillisiä sointukulkuja.
Taidan ottaa kupin jääteetä ja kuunnella Lullabyn alusta loppuun. Ympyrä on sulkeutunut.