Paukku tuu takas, mulla on nii älytön ikävä sua. Kaikki ois niin hyvin kun oisit täällä.
Tarvin sua, ei mulla oo enää ketää kenen kans puhua asioista eikä kukaa oo enää kuuntelemas.
Tekis mieli vaan luovuttaa, joka päivä tulee se sama fiilis ettei jaksa, eikä kukaan ymmärrä.
Just ku olin alkanu miettii, kuinka hemmetin tärkee oot mulle enkä osais elää ilman sua, nii vähä näitten ajatusten jälkeen saan sytyttää kynttilän sun muistolles ja ajatella sitä kuinka en enää pysty puhuu sun kaa enkä tekee mitää meiän yhteisistä asioista. Tän kahen kuukauden aikana oon tajunnu kuinka paljon sä mun elämään oot vaikuttanu.
Vaikka meillä on ollu tuhansia riitoja, niinku sisaruksilla aina, nii mitää en kumminkaan antais pois meiän yhteisestä ajasta. En yhtään mitään. Tuun aina muistamaan sen päivän kun lähit meiän luota, aina jään miettimään et oisin voinu pelastaa sun hengen. "Toisten hölmöilyistä viattomat joutuu kärsimään". Miks kuoleman kans ei voi käydä vaihtokauppaa, miks tää on se asia miltä ei voi välttyä? Kaikki vaan sanoo "elämä jatkuu, pitää vaan jatkaa". En haluu jatkaa. En haluu jatkaa ja tehä kivoja asioita tietäen et sä et enää voi tehä niitä. Haluisin vaan tulla sun luo sinne jonnekin missä sä nyt oot. Tuntuu et oon sulle sen velkaa.
Kun katon kuvia susta, mietin kuinka kaunis oot siivet selässä. Joku päivä itekki saan ne siivet, mut kuinkahan kauan pitää vielä olla ilman niitä?