IRC-Galleria

Tuntuu että mulla on taas paljon käsissäni..koko elämä, ja pari kohdussani kasvanutta alkua. Yöt piehtaroin tunteiden marssin seassa, pyörin eksyksissä,enkä saa mistään kiinni. Saako olla onnellinen, jos jättää lapsensa opiskelun takia satojen kilometrien päähän, ja ryhtyy etä-vanhemmaksi? Mietin omaa lapsuuttani....uhopuurolla ravittuja traumoja...ne potkii napakasti ja kohteeseen..tosin, voisin polvistua nyt, joka olisi merkki siitä että olen avuton vihalle, surulle ja työstämättömille hyljätyksitulemisen tunteille... Kenties etenen hetki kerrallaan, piehtaroinnista piehtarointiin..niin ne sangviinikot tuppaa tekemään.. :P Ja jos matsku loppuu kesken, voi aina rypeä avioero-syyllisyys-paskassa, tai aina oiva ja kohdilleen osuva-soita äitille-menetelmä,jonka aikana itsetunto kolisee nurkkiin kovalla tahdilla, jonka aikana voit alistua ja saada sen oikean fiiliksen siitä, että kaikki mitä teen on väärin, sitten voi taas itkeä ja tuntea olevansa oikea äiti lapsilleen, kun kärsii....no, turha pitkittää ajatuksia turhilla sanoilla, laastari valtimola suollan paskaa..kuhan jotakin tulee ulos.. vanhemmuus on uhrautumista, niin ne sanoo, minusta tuntuu että juuri nyt uhraan vanhemmuuden.
(kaikea ei tarvitse ottaa vakavasti..en ole näin säälittävä...enhän..??)
H *vakavoituneena*