Tuntuu, että nykyään ainoa oikea tapa selvitä on yksin. Avun pyytäminen tai sen vastaanottaminen on merkki ainakin heikkoudesta. Pitää pärjätä yksin eikä kenellekkään saa kertoa jos menee huonosti. Kun kysytään, että mitä kuuluu niin vastataan vaan että hyvää. Tosin ihan läheisimmät ihmiset saattavat kuitenkin tietää totuuden, ehkä.
Toisaalta voiko ketään syyttää siitä, että haluaa pärjätä yksin, kun kaikki muutkin tekevät niin. Tai siitä ettei apua osata ottaa vastaan, kun ei olla tottuttu siihen, että sitä edes tarjotaan. Ja jonain päivänä päätätkin sitten kuitenkin auttaa. Tunnet, että on pakko. Ja vaikka et teekkään sitä siksi, että saisit siitä itsellesi jotain hyvää, toivot silti että kuulisit kiitoksen. Valitettavasti vaan tuo 6 kirjaiminen sana taitaa olla liian vaikea monen lausuttavaksi.
Sinusta tämä saattaa olla puppua. Minusta se ei ole. Vaan se on tämän hetkinen kokemus siitä, millaista on elää, tuhansien ihmisten ja jopa oman perheensä ympäröimänä, mutta siltikin yksin.
Ja lopuksi voinkin sitten itse kumota kaiken kirjoittamani, sillä itse olen pyytänyt ja ottanut vastaan apua. On ollut hetkiä jolloin minut on jopa syötetty ja puettu, kun en ole itse siihen pystynyt. Avun antajalle sillä kaikella ei ole ehkä ollut niin suurta merkitystä, mutta minulle on ollut. Minusta on välitetty, minua on autettu silloin, kun en ole itse pärjännyt. Ja ne hetket ovat sellaisia hetkiä, joiden takia haluan itse auttaa, vaikka seurauksena siitä saisinkin potkun rintaani.