Minä makaan sängyllä, punaisten ja vaaleanpunaisten vällyjen alla. Kynttilä on sytytetty vuoteen vierelle, ja vanilijan tuoksuinen suitsuke palaa hiljalleen ikkunan alla. Hiukseni tuoksuvat, ruusunmarjoille. Ihoni on pehmeä,kuin lapsella. Saunan lämpö tuntuu vielä ihollani. Mutta minä palan. Rentoudu, he sanovat. Mutta minä en pysty. Hilajainen andrea Bocelli soi levyllä. Minä kuuntelen sen uhmaavan mutta niin pehmeää ääntä. Katselen kattoa, joku on siis kussut katolle. Ajattelen. Tunnelma on täydellinen. Siihen sopisi eroottinen ilta komean italianon kanssa. Mutta minä lepään yksin. Minä ja pois pyrkivä sieluni. Voin tuntea sydemmeni hakkaavan epätaisisesti, välillä pysähdellen, tai niin ainakin kuvittelen. He sanovat. Sielunrauha, miksi tuo sana, se kuulostaa niin läheiseltä, niin turvalliselta. Jonain päivänä minä koen sen. Toivottavasti. Ellei elämä ime minusta viimeisetkin mehut.
Silmäni painuvat kiinni. Tahdon nukahtaa. Odotan unta, mutta jokin minua pakottaa pysymään valveilla. Aina uudestaa kerta toisen jälkeen nousen istumaan, etsin sydämen paikan tunnustelen hätäännyn, jos en löydä, ja taas. Siellä se on ja pysyy, pumppaa verta sekuntin välein, ja minä huokaan helpotuksesta, laskeudun takas nukkuma asentoon, ja olen hiljaa. Helpottunut.
Miksi miksi miksi! Miksi minä sitä vahin, ei se milloinkaa lopeta sitä? Mutta ei se auta, aina se pitää tarkistaa. Ja suraavaksi kehoni on niin jännittynyt että olen puutunut koko pirullinen nainen. Sormet ja koko kämmen on jäykkä. Koitan taivuttaa varovasti jäseniä,mutta ne on kuin salvatut. Kuin kovettunut savi. Ja minä sulatan itseäni, hätäilen, etsin jostain lääke pakkauksen,mirtsatsapiini. Nielaisen kokonaisen pillerin ja odotan että tuska loppuu, nukahdan huomiseen. Edessä olisi ihana elävä päivä, täynnä naurua ja elämää. Kunnes ilta taas hiipii selkäni takana haukkaa minusta osan pois, pala palalta, kunnes jälellä on vain pahanen sydän joka ei lopeta pamppailuansa.
Minä itken. itken niin että tukahdun. Se oli vain elokuva, sanon. Ei se tee pahaa kellekkään. Se oli elokuva yksinäisestä naisesta jonka sisällä asui peto. Hän rakastui, ja rakasti niin silmittömästi että antoi itsensä valua kuiluun,se oli epilepsia. Minä en sairasta epilepsiaa. Mutta joskus tuntuu että tuskainen sisäinen pahoinvointi voi olla pahempaa kuin syöpä. Mutta tiedän minä ettei se ole.
Tämä elokuva sai minut itkemään itkua joka on kauan asunut sielussani, ja tahtoi vihdoin ulos, kun annoin sille syyn. Se oli varmasti tyytyväinen. Kyyneleet laitoin kastemaljakkoihin joita joskus keräilin nuorempana.
Minuusa kin asuu peto. Valehteleva kiero pirullinen, sanoisin että itse Piru! Minä koitan sitä hätyytellä, ahmin lääkkeitä tuhotakseni sen, mutta tuntuu kuin se piru söisi niitä jälkiruuaksi. "Vielä minä poltan sinut pelkäksi tuhkaksi maan pinnalle".
Rakkaus. Sitä sieluni janoaa. Joka päivä etsin uusia katseita, jotain joka täytttäisi sen ammottavan aukon. Toivon että rakkaus ruokkisi sieluni. Jumalani, en ole häntä hyljännyt. Mutta joku maanpäällä oleva elävä ruumis, joku kaltaiseni, turvaamassa minun ruumista, vannomassa ikuista rakkautta,sieluni kanssa, mieleni puhdistaja, sellaista minä etsin. Etsin läpi elämän. Salaperäinen rakkaus on ehkä koskenut minua, hipaisuut nopeasti hiuksiani ehkä vahingossa,ruokkinut minut,vaattettanut,huomaamatta. Huomaamatta näen sormieni läpi kuinka Rakkaus, onkin läsnä. Ollut lähes aina. Minun tietämättäni, typerän väkinäisen ajatteluni takia, olen melkein kulkenut ohi, sokeana mustissa,synkkänä hipsinyt..ohi rakkauden joka on saamassa otetta minusta. Rakkaus jota ei saisi olla olemassa. Mahdoton. Elämä ei voi tästä vaikeammaksi mennä. Minä en välitä, jumala korjasi syntini, paransi minut sokeudesta, antoi toivoa, antoi minun vihdoin nähdä jotain pientä maallista hyvää. Minä itkin helpotuksesta. Tanssin hetken pilvien päällä, palasin toedellisuuteen, maanpinnalle, tuntien salpaantuneisuutta. Sieluni pakenee yhä.
Herään huoneessani. On aamu. Aurinko ei ole esillä, mutta haistan aamun. Olen hikinen. Arki, tavallinen ihana rytmikäs arki on palanut jälleen. Mikä ihana aamu ja tuleva päivä, nautin siitä täysin siemauksin. Elämä hymyilee, katselen kasvoani peilistä, minä hymyilen. Minä hymyilen. Minussa on hymy, sanon ääneen, keitän teetä ja istun keittiössä. katselen ulos vihertävää pihaa,kosteita puita. Minä en jaksa pelätä iltaa.
Kuljesken päämäärättömästi pitkin kaupungin katuja ja kauppoja. En etsi mitään, enkä pälyile,katselen ohikulkioita ja yritän hymyillä. Olen iloinen. Hetken istahdan torille penkille. Vanha rouva siirtyy muutaman sentin toiseen suuntaa, vaikka tilaa on. Ehkä hän tuolla eleellä halusi näyttää että "istu vain tyttö, hyvä, istu, näm äpenkit ovat kaikille". MInä olisin halunnut puhua säästä, tai mistä vain, saada keskustelua, olla iloinen, ja näyttää kuinka hyvinvoiva olen. Mutten ikinä sanaut rohkeutta.PÄivä kulki hitaasti, onneksi. Poltin camelia hitaasti rauhassa, katselin taivasta, ja mietin elämää. Maailman syntyä, ikuisuutta,vanhaa rouvaa, ihmisiä, oikeudenmukaisuutta, öitiä,töitä,rahaa,arkisia juttuja, ja palasin täysillä maanpinnalle muistaen stressauttavat velat,palauttamattomat kirjaston kirjat, vaatteni jotka olivat lainassa siellä sun täällä, ja yllättäen stressi sai minusta otteen, ja rupesin pälyilemään kävelemään määrätietoisesti, en katsellut ihmisiä, vaan kuljin täysillä eteenpäin kuin mikäkin kiire laki nainen. Hermostuin, en enää muistanut hymyillä. Lopulta törmäsin rekkaan.
Ilta aurinko värjäilee hiuksiasi vaaleasta kullasta kupariin. Minä katselen taukoamatta sinun kameleontti maisia hiuksiasi. Sinä vihellät kuin kuikka, nolona sillä vaistoat minun silmäni, jotka seuraa kasvojesi jokaista liikahdusta. Rakastan kasvojasi, korviasi, jntelää nenääsi, Tummia silmiäsi joissa loistaa hyvyys, ja jotka katseellaan saa jokaisen sulaksi vahaksi, tai ainakin minut. Rakastan sinua. Haluaisin sanoa, ja samalla nojaa vasten olkapäätäsi, olla hiljaa, vain, ja tuntea rakkauden lämpö, nähdä auringon laskevan.. olla kanssasi yö, yö turvassa sinun kanssa.
En uskaltaisi. En ikinä, ehkä kuollesani, kirjoittaa viimiset sanat "minä rakastan sinua". Niin toivoton rakkaus, sydäntä riipiseva, mutta hetki jonoin olen siinä, missä sinäkin, voin tuntea ja vapaasti nauttia hetkestä. Se ei ole väärin. Levoton sieluni. Antaisivat hänelle rauhan. Rakkaus joka ajaa minut epätoivon kuiluun, mutta niin vahva että se ei pudota.
Toivon ettet työnnä minua nurkkaan. Kuin haavoittuneen pirupahasen. Ota minua kädestä, ja sano sinä se, se mitä me molemmat olemme aina tienneet,mitä olemme halunneet sanoa jo pitkään. Mitä kumpikin pitää sisällään,se avaa suunsa työntyy ulos väkisin kuin myrkky kehoon, mutta me suljemme sen, molemmat. Ompelemme suume ja kielemme kiinni, niin ettei kumpikaa voi sanoa sitä, ei, ei ääneen. Vain eleillä voimme kertoa, katseilla ja tuhansilla suudelmilla. Minä laulan, punaisten terälehtien kanssa.
Mistä sinä kasvoit? Suolasta, lihasta, verestä, Onnesta? Entä minäkö.. ? Minä kasvoin juurista. Niinkuin tomaatti. Kasvoin hitaasti mutta varmasti. Mutta kasvan yhä, ja sinä kuolet, kuihdut,ruumiisi. Sielusi, se lentelee jonnekki utopiseen paikkaan, katselemaan meitä,vaeltavia tähtiä.