harmain sulkaisin siivin
Ne siivet ovat repaleiset, vanhat
Eikä niillä enää voi lentää auringon päällä,
kultaisissa saleissa
joissa on kotkia, täytettyjä kotkia
ja vaikka ne ovat täytettyjä
ne lentävät salista saliin
kultaisten pylväiden lomasta
koska minä en enää voi
Niiden elottomat kultaiset lasisilmät kiiluvat
ja höyheniä pitkin valuu kultainen kyynel
Mutta minun kyyneleeni ovat silkkaa suolaa ja vettä
Itken merta silmieni läpi
Ja mietin: Jos itken tarpeeksi kauan, täytyy näiden kyynelien loppua
En halua, että ihmiset tuijottavat minua
en halua että selkääni taputetaan
En halua sääliä
Haluan olla hiljaa ja ajatella...
Voi miksi, kertokaa, minun pitäisi huutaa
tai nauraa kovaan ääneen,
miksi, kun minua ei huvita?
Odotan syksyn ruskaa
Ehkä se saisi sieluni värit uudestaan hehkuun
Suru hiipii selkäni takaa
Se koskee varoen ja repaleisten siipien alta huokaa
Se menee pois,
mutta tiedän sen tulevan pian uudestaan
Sydän on soittanut viimeisen säkeen,
sielu on löytänyt rauhan.
Aurinko ei enää herätä päivään uuteen.
Kuu ei valoonsa peittele.
Sinusta on tullut unta.