☆*:·.♥.·:*´¨`*:·.♥.·:*☆
Minä pakenin aina syksyä,
Ja tuiskua pakenin, jäätä.
Vaan aikaan toukojen palasin,
Kun nurmi jo nosti päätä.
Muut tiesivät, itse en tiennytkään,
Olin hetken lapseksi luotu.
Jolle jokainen tuiskiva tuulispää,
Oli tutkittavaksi tuotu.
Oli mulla taistoa montakin,
Olin kuulunut joukkoon kummaan.
Joka rakensi toiveista temppelin,
Ja uskoi unien summaan.
Vaan aina, kun unesta heräsin,
Tiesin, tosi on aika eessä.
Minkä selän unessa seilasin,
Nyt kahlasin rantaveessä.
En tiedä, en ole vieläkään,
Tullut tielleni tuttavaksi.
Vaan kulkiessani yhtenään,
On polkuja eronnut kaksi.
Ja jos toista jo olen kulkenut,
Olen toistakin katsonut pitkään.
Kuin ei olis polut jo kuljetut,
Vielä mulle riittäneet mitkään.
Miten paljon turhaksi tunsinkin,
Miten olinkin eksyksissä.
Paikan tiedän olevan jossakin,
Vaan vielä en tiedä missä.
Maja rauhan viimeinen sinne vain,
Yksi ainoa viitta johtaa.
Missä polut heikon ja vahvemman,
Saman portin äärellä kohtaa.
☆*:·.♥.·:*´¨`*:·.♥.·:*☆