IRC-Galleria

Mä pidän näistä hetkistä, että saa olla ihan omassa rauhassa. Tehdä mitä haluaa ja omassa tahdissa. Mä kuitenkin vihaan sitä, että tulee helposti miettineeksi syntyjä syviä. Sitä vain pohtii, että mitä p*skaa on saanut niskaansa joskus ja mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Miettii, että kangistuuko sitä kaavoihinsa ja on samanlainen 10 - jopa 20 - vuoden kuluttua...
Siinä tapauksessa voin sanoa, että eipä meikäläisellä kauhean hyvältä näytä.

Mä vihaan ja rakastan mun muistoja. Ne muistuttaa mua millainen olen joskus ollut, millaiseksi en halua palata ja miten on parempi nyt kuin silloin joskus. Mutta ne myös kummittelee ikävästi. Ne estää toteuttamasta asioita, joita haluaisi. Ne tunteet - pelot, rakkaudet, surut, onnet - sitoutuvat jo kehittyneihin käyttäytymismalleihin. Ja niistä on todella vaikea päästä pois. Allekirjoittanut pelkää ainakin jäävänsä tyhjän päälle. Kai tämä on jotain tyhmää itseterapiaa, kun pitää Galleriaan kirjoitella, mutta haluan kirjoittaa näistä asioista. Uskon, että en ole ainoa, joka tällaisten asioiden kanssa pyörii, enhän? Ilmoita itsestäsi jos tunnet samalla lailla niin tiedän etten ole yksin *vieno hymy* ...