IRC-Galleria

Katselin äsken tossa TV2:lta dokumentin nimeltä Narkkarieläkeläiset. Siinä oli kuvattu ryhmää ikäihmistyneitä narkomaaneja, narkomaaneille tarkoitetussa vanhainkodissa. Eräs nainen - Paulien muistaakseni - niin vetävän näköinen nainen yli 60-vuotiaaksi. Kun laittoi kesämekon päälle ja hiukset nätisti niin veti vertoja ihan nuoremmillekin naisille. "Rotusääret", kuten hän itsekin sanoi. Ei heistä suuremmasta osasta päälle päin olisi yhtään uskonut, että takana on jopa 40 vuotta huumeiden käyttöä.


Toinen asia, mikä jäi mietityttämään oli herrasmies nimeltä Carlo. Hän puhui kuvaajille, että muistavatko kuinka hän kertoi kuka hän on... Jeesus Kristus. Muistavatko he kuinka hän on puhunut, että haki leilillä vettä Paavi Johannes Paavalille, kuinka hän mursi leivän sanoen "Ottakaa tästä te kaikki, tämä on minun ruumiini...". Kaikki tämä tietysti sen jälkeen, kun hän ensin oli ollut Johannes Kastaja. Vaikka tavallaan uskon ko. tarinan johtuvan vain huumeiden aiheuttamista kuvitelmista niin silti asia jäi minua vaivaamaan. "Tosiuskovaisistahan" osa väittää nähneensä Jumalan, tunteneen Hänen läsnäolonsa. Miksei myös Carlo olisi voinut puhua totta? Jos ihminen tarvitsee niin vahvan uskon, niin vahvan valaistumisen - sydäntäsärkevän tahdon ja halun, USKON - , että hän on kykenevä näkemään itse Herran niin eikö myös niin vahva ahdinko, niin vahva epätoivo ja ahdistus voi saada aikaan saman? Täysin vahvakohtia toisilleen, mutta yhtä vahvoja koskettavuudessaan.


Ainiin... Sitten oli vielä Kitty. Hän puhui rakkaudesta. Kuinka ihminen elämässään vain kerran tuntee rakkauden ja kuinka sen jälkeen ei mikään tunnu enää samalta. Eikä saa sitä rakkauden tunnetta enää mistään muusta - sen yhden, ainoan, ensimmäisen kerran jälkeen. Mitä meillä on sitten enää jäljellä? Miten osata suhteuttaa omat tunteensa ja odotuksensa rakkauteen enää? Ja miksi pitäisi enää yrittää rakastaa uudestaan jos se vain ei tunnu luonnolliselta? Vai onko se sitä, että ei vain itse huomaa itsessään sitä rakkautta, koska se ei ole läheskään samanlainen kuin sillä ensimmäisellä kerralla? Onko se perimässämme, että ihmiset tuntevat rakkautta erin tavoin vai onko se kasvatuksen ja ympäristön aikaansaannosta? Vaadimmeko itseltämme liikoja... vai toisilta? Mitä meille jää jos rakkaus viedään? Halirania lainatakseni: kukaan ei elä elämäänsä ilman rakkautta ja kuolemaa; ei ole väliä mihin uskot, kunhan vain uskot.


Kiitos ja kumarrus.