IRC-Galleria

mä olen melkein kokonaan uponnut juoksuhiekkaan, enää sormenpäät näkyy. kuka sen huomaa ja tulee tarjoamaan kulmaa elämän nurkasta? sen tarvii tulla hyvin äkkiä etten uppoa kokonaan, sitten minua ei enää ole, ehkä fyysisesti olen paikalla mutta muuten olen mennyt. olen kyllästynyt olemaan aina se joka jää yksin. aina. mua pelottaa. mua pelottaa se että mitä olen kykenevä tekemään ittelleni. minulla on jopa itsetuhoisia ajatuksia päässäni. haluan niistä eroon mahdollisimman pian, vaikka koitan miettiä muuta, aika ajoin ne aina vaan palaavat. mietin, uskaltaisinko ikinä tehdä sitä. epäilen, mutta pelottavaa että ajattelen edes sellasta. millon on mun vuoro olla se johon joku poika ihastuu ja jonka mielestä minä olen illan prinsessa? koskaan sitä en ole kokenut. minulla on niin paha olo että se sattuu, joka mielessä. vattaan koskee ja oksettaa. itken vaan itsekseni eikä ole ketään kenelle voisin soittaa. tai olis mutta en halua herättää ketään. joten minä vain jatkan itkemistä itseäni uneen. voi kuinka toivonkaan että voisin siirtää aikaa reilu 10 vuotta taakse päin. elämä ilman huolia kuulostaa liian hyvältä. mä toivon että se sanonta: se mikä ei tapa, vahvistaa olis totta, tähän mennessä se on mennyt niin et se mikä ei tapa, sattuu ihan sairaasti. en tiedä kuinka paljon joudun vielä saamaan paskaa niskaani, sitä tuntuu tulevan suunnasta jos toisesta. ehkä mun pitäis lopettaa esittäminen kerranki elämässäni että mulla menee hyvin, koska ei todellakaan mene. ei ole ainuttakaan ihmistä joka tietäis miten huonosti mulla menee. ehkä ihan hyvä niin. mä tahdon vaan tulla rakastetuksi ja tietenkin myös itse rakastaa, onko se liikaa vaadittu? kaikki ihmiset ympärilläni vaan ihastuvat ja alkavat seurustelemaan, onko se mahdollista jopa minulle? nyt koitan saada unen päästä kiinni niin pian kun mahdollista. öitä.