IRC-Galleria

Nyt on Lontoo nähty ja koettu. Osittain.


Main pointsit mitä mieleen jäi on varmaan jatkuva hiihtäminen paikasta toiseen, kipeät jalat, metrossa kököttäminen, ulkomaalaiset ja punaiset bussit. Maaseudun (niiden hienojen nummien ja kylien) kohtaaminen jäi aika vähäiseksi, mutta näin nyt tällä kertaa. Aivan, myös jokapäiväiset tappelut on elävänä mielessä, koskien mm. mun "asenneongelmaani aamuheräämisen suhteen".

Tuolla oli ihanan lämmintä. Siinä missä Suomessa piti pitää jo takkia ulkona päällä, tuolla pärjäs ekana päivänä t-paidalla. Satoi yllättävän vähän, kuitenkin Englannista kyse-- mutta Lontoon sääolosuhteet varmaan kaikkia hirveästi kiinnostaa, joten aihe jääköön sikseen.

Olis varmaan pitäny laskea, kuinka monta kertaa kauppojen myyjät kysäisivät aavistuksen huvittunut ilme kasvoillaan "Where are you from?" katsellessaan, kun minä tongin puntia laukusta ja yritän erottaa niitä euroista (ja välillä jään tuijottamaan jotain rahaa kunnes kassaihminen ystävällisesti toteaa "..That is one pound."). Yhden kioskimyyjän kanssa tuli erityisen hauska keskustelu; oli tarkoitus ostaa kaksi postikorttia, kunnes kassalla tämä mieshenkilö alkaa pilke silmäkulmassa hipelöidä tiskillä olevia suklaalevyjä ja selittää jotain, mistä en saanut puoliakaan selvää. Jotain se selitti siitä, miten silkkiseltä se kuori näyttää ja miten täyteläistä.. ja jotain semmosta. Olin suht iloisella päällä (no sarcasm) siinä vaiheessa - olin juuri eksyttänyt itseni King's Crossin asemalle - joten rupesin selittämään, että huomenna on sitten lähtö Suomeen. Helposti se ei kuitenkaan käynyt, kun kommunikaatio vähän tökki ja keskustelu meni suurinpiirtein näin:

-So where are you from?
-Finland
-What?
-Finland
-What? New-Zealand?
-No, FINLAND
-What?
-FIN-LAND
-New-Failland? What??
-F I N L A N D
-OH! Finland! Never been there, hehehehe. Do you have snow there?


Hyvästeltyäni tämän iloisen miekkosen lähdin sitten takaisin palloilemaan King's Crossille.


Lontoo mielletään aika usein shoppailijan paratiisina. Tähän myönnyn sataprosenttisesti: Oxford Street kaikkine kauppoineen on jotain niin käsittämätöntä, etenkin siinä neljältä iltapäivällä. Muutamat kaupat löytyy kyseisen kadun varrelta parikin kertaa. Erityismaininnan saa Primark; varmaan joka neljänneksellä Oxford Streetillä liikkuvalla on kainalossaan Primarkin ruskea paperikassi. Se on siis valtava vaatekauppa, jossa on tällaisia perusvaatteita mitä kaikki aina tarvii. Pointti on siinä, että se on järkyttävän halpaa; hyviä housuja ja paitoja, joista joutuisi maksamaan kymmeniä euroja, saa Primarkista n. 5 punnalla, eli vajaa 6 eurolla. Tarpeeksi halpaa aiheuttaakseen muurahaispesäeffektin.

Törmäsin muutamaan todella mielenkiintoiseen kauppaan tuolla kuljeskellessa. Paras niistä oli taatusti eräs kenkäkauppa. Ulkoisesti se näytti oikein hyvältä ja.. perus kenkäliikkeeltä. Melko räikeältä sellaiselta ehkä. Sisällä sain kuitenkin tutustua huimiin tarjouksiin: osta yksi kenkä ja saat toisen KAUPAN PÄÄLLE, jos löydät sen joltain hyllyltä jostain suunnasta! Ja mikä parasta, tämä supertarjous ei koskenut kaikkia kenkiä. Joko tämän shopin myyntitaktiikka siis kusee, tai kauppa oli tarkoitettu todellisille ernuilla, joilla kengätkin ovat eriparia. Lontoolaista muotia, perhaps?

Turistina olen hyvin sosiaalista tyyppiä, ja karttojen pläräyksen sijaan kysyn mieluummin paikallisilta. Bongasin sitten erään nuoren miehen yrittäessäni selvittää, mistä voisi ostaa ruokatarvikkeita.

-Um, excuse me, are you a local?
-Yea
-Then could you possibly tell me where's the closest convenience store?
-...What's that, I don't know what it is
-Uhh.... Well, where you can buy.. food?
-..McDonalds?
-......Umm.......Like, groceries
-Oh, right! No idea.


Ja se siitä.



Englantilainen käyttäytymisetiketti on loistava. Ihmiset eivät ryssi toistensa ohi, vaan melkeinpä hipaisustakin ohikulkija saattaa katsoa pahoittelevasti ja sanoa "Oh, I'm so sorry" (ja vieläpä jumalaisella brittiaksentilla). Oli muutenkin suht imartelevaa tulla kutsutuksi "ladyksi", siinä missä pojat olivat "gentlemanneja". Erityisesti Harrodsissa tähän kiinnitettiin huomiota, ja asiakkaita teititeltiin ihan kunnolla. Ymmärtäähän sen tosin, kun on Harrodsista kyse; jättiläismäisestä luksustavaratalosta, jossa ihmisillä ei ole edes varaa muuta kuin katsella. Meille tuli mukaan yksi tomaatti ja porkkana, jotka olivatkin oikeasti marsipaanista tehtyjä - tomaatista sitä ei erottanut paljaalla silmällä - ja muutama tryffeli. Harrods tarjosi kyllä kunnon glamouria, ja onhan se ihan jees sellaiselle, jolla on varaa ostella 250 000 punnan timanttikultakelloja ja monen sadan punnan viinejä (yhden viinin nimi oli Poker Face, heko).

Jos sattuu Lontoossa piipahtamaan, kannattaa ehdottomasti käydä kattomassa niitä musikaaleja. Me käytiin kattomassa Grease (is the world) ja ei voi muuta sanoa, kun että se oli ihan_mielettömän_hyvä. Ne veti niin täysillä ja lauloi hyvin ja asennetta oli, ja että sitä vanhojen aikojen tuntua, kun lavalla tykitettiin Elviksen aikaisia rockhittejä, kellohameet pyöri ja rockabilly-fledat kiilsi vahasta.


Seuraavaksi siirryn meidän hotelliimme, joka on TÄYSIN oma lukunsa. Tämän hotellin kanssa säätäminenhän oli alkanut jo Suomessa; viimeisenä iltana ennen lähtöä kävi ilmi, ettei meillä mitään varauksia siellä ollutkaan. Ken tietää kuka tuonkin homman oli kussut.. Lopulta kuitenkin majoittauduttiin tuohon hotelliin, mikä oli seikkailunhaluiselle ihmiselle ihan mukiinmenevä ratkaisu, mutta perusturistin näkökulmasta äärimmäisen paha virhe.

Hotellin arvosteluissa oltiin toki mainittu pieni epäsiisteys, mutta sinne saavuttuamme huomasimme pian, että siellä ei tainnut oikeastaan mikään toimia.
Saavumme minimaalisen pieneen käytävään, joka toimii aulana. Seinässä on luukku ja pieni tiski, jonka takaa meille hymyilee ulkomaalainen, pilveä vetäneen näköinen mies. Alkuhöpinöiden jälkeen -mies vaikuttaa omituisen poissaolevalta- hän nyökkää ja katoaa tiskin takaiseen huoneeseen. Tulee hiljaista. Me odotamme, odotamme ja odotamme. Vilkaisen huoneeseen; mies seisoo koneen ääressä ja näppäilee puhelimeensa numeron, nostaa luurin korvalleen ja aloittaa "Hello hello. How are you? Oh, really?..." ja tätä puhelinkeskustelua jatkuu yli seitsemän minuuttia, kunnes mies vihdoin vilkaisee meitä - ja siirtyy sitten mesettämään.

Jonkin ajan kuluttua pääsimme huoneeseemme. Päällinpuolisin se oli oikeastaan suht viihtyisä; vessa oli vain erittäin kämänen, mutta tässä huoneessa viipyisimmekin vain yhden yön, sen jälkeen vaihtaisimme huoneita. Tarvitsimme huoneeseen lisäsängyn, mutta siinä vaiheessa mies pyöritteli silmiään typerästi, teeskenteli ettei ymmärtänyt ja höpötti jotain ihan omiaan. Hän heräsi horroksestaan vasta, kun lausuimme taikasanat: "We can pay for it".

Olimme siis tehneet kaksi varausta, ensin yhdelle yölle ja sitten kolmelle yölle, välissä oli huoneiden vaihto ja kamojen siirtäminen. Vaikka tämä ei teistä kuulostaisikaan kovin monimutkaselta, voin vakuuttaa, että hotellimme teki siitä hyvällä ammattitaidolla todella hankalaa. Sitä asiaa setvimme respavastaavien kanssa n. 45 minuuttia.

Huoneiden vaihto sujui sunnuntaina yllättävän hyvin, ja uusi huone oli isompi ja siellä oli jopa telkkari. Tilaan perehtyminen vasta vähän myöhemmin paljasti sen todellisen olomuodon ja siinä vaiheessa sain kiittää maailmaa siitä, että se oli muuttanut minut seikkailunjanoiseksi tyypiksi.



1)Minulla oli aikomus laittaa joitain vaatteitani erääseen vaatekaappiin, joka oli sievästi huoneessa meitä varten. Aikomukseni kuitenkin muuttuivat vähän, kun avatessani oven kaappi oli romahtaa päälleni ja ovet meinasivat lähteä irti. Siitä lähtien siihen kaappiin ei koskettu.

2)Koska brittien veden bakteerikanta on vähän erilainen kuin Suomessa, meitä suositeltiin olemaan juomatta hanavettä. Tarvitsimme siis huoneeseen vedenkeittimen, ja sen hommaaminen osoittautui vaikeammaksi kuin voisi arvella. Huomautimme noin viisi kertaa asiasta henkilökunnalle, mutta saimme vastaukseksi käytävillä samoavan, brittihuumoria viljelevän höperöityneen vanhan mummon, joka ilmeisesti yritti hoitaa meille tätä kattilaa. Tämä vedenkeitin löytyi sitten illansuussa erään tuulikaapin lattialta.

3)Meillä oli oma vessa, ja se oli ihan hyvä juttu, sillä joissain huoneissa ei ollut ja se tarkoitti sitä, että hotellivieraiden tuli kipittää julkiselle käytävälle suihkuun. Eihän siinä mitään, kun nopeasti kipaisee, mutta kieltämättä ajatus tuntui häiritsevältä, kun hotellin pyyhkeet olivat (kenties niiden ulkomaalaisten piruuttaan hankkimia) niin pieniä, että ne peittivät juuri ja juuri kriittiset paikat ja niitä olisi voinut luulla käsipyyhkeiksi.

Joka tapauksessa. Meidän vessamme oli hyvin pieni, mutta kyllä sillä pärjäsi. Vessan vetämistä saattoi verrata kuntoiluun; siinä piti pumpata sellaista kahvaa ensin 20 sekuntia niin nopeasti kuin pystyi, kunnes vessan huuhtelumekanismi suostui yhteistyöhön. Enemmän minua arvelutti suihku: suihkukopin lattialla lojui pitkiä mustia hiuksia, vettä tuli ihan miten sattuu (Sain yleensä ensin aina kylmän suihkun, ja seuraavaksi vesi yritti polttaa minut elävältä. Vannon, ettei tällä ollut mitään yhteyttä suihkuhanan säätelykahvaan.) ja nähdessäni suihkuverhossa olevat epäilyttävät ruskeat tahrat, varmistuin siitä, että huoneessa on taatusti murhattu joku.

4)Brittiläisten käsitys mannereurooppalaisesta ruoasta selvisi meille ensimmäisellä hotelliaamiaisella. Saavuimme pieneen ruokasaliin, jonka sisustus oli harvinaisen random ja paikka muistutti vanhan Neuvostoliiton syöttölää (myöhemmin bongasimme myös yksinäisen hiiren kipittelemässä lattialla seinän viertä). Hetken istuskeltuamme luoksemme kiiruhti nuori, stressaantuneen näköinen nainen, joka puhui joko huonoa tai vain epäselvää englantia. "Good morning, would you like an English breakfast or continental (=mannermainen)?". Itse tilasin brittiläisen aamiaisen, mutta kaksi meistä otti mannermaisen. Jonkin ajan kuluttua minun eteeni tuotiin lautanen, jossa oli yksi viipale pekonia, kaksi munaa ja vähän papuja tomaattikastikkeessa. Pöytään tuotiin myös kuusi paahtoleipää. Jäimme odottamaan mielenkiinnolla toisten annoksia. Ja odotimmekin seuraavat viisitoista minuuttia, kunnes perheenpää huikkasi tarjoilijan luoksemme ja kysyi:

-Excuse me, what's this.. continental breakfast?
-Only toast.

Ja näin meille selvisi, mitä brittiläiset ajattelevat mannereurooppalaisesta aamiaiskulttuurista.


Hotelli järjesti meille läksiäislahjaksi vielä viimeisen yllätyksen, kun hotellin oma taksikuski -minulle alati virnuileva jälleen ulkomaalainen nuori mies - tuli viittomaan meidät autolleen. Todennäköisesti hänen taksibisneksensä oli jotain pimeää sorttia, sillä hän ohjasi meidät autoon, jossa ei ollut taksikylttiä ja lisenssitarra oli kiinnitetty vinoon jonnekin takalasiin, eikä sen aitoudesta voinut muodostaa varmaa mielipidettä. Kaikki sujui kuitenkin hyvin, kunnes kuski töksäyttää: "Only four person. Only four." Ja meitähän oli viisi.
Jälleen on aika yhden puhelun; kello käy, meidän on ehdittävä junaan ja silti taksikuskimme puhuu ajajan paikalla - joka on muuten tyypillisesti oikealla eikä vasemmalla puolella - mutisten luuriin jotain matalalla, vakavalla äänellä.
Lopulta pääsemme kuitenkin kaikki kyytiin, ja matkamme aloittaa etupenkiltä virnuilevan kuskimme pelottavan simppeli kommentti: "If the police gets us, we are screwed."


Selvisimme lentokentälle lopulta ehjin nahoin, mutta hiukan kiire siinä tuli. En ole aivan varma, mitä check-innissä oikeastaan tapahtui; tiedän vain, että jouduimme maksamaan 100 puntaa syystä, josta kukaan muu ei mitään maksanut. Osa perheestä julisti, että meitä on kusetettu. Niin tai näin, asialle ei voi enää mitään. Tämän säädön takia jäimme tosin aikataulusta jälkeen, ja lopulta päädyimme juoksemaan kilometrin pituisen matkan terminaalista lentokoneeseen viimeisen kuulutuksen aikana.

Tällaista ja paljon muuta sisältyi reissuumme, joka jäi kenties viimeiseksi perhereissuksi ikinä, koska kaikkien pää hajosi ainakin kerran koko matkan aikana. :''D


Loppusanoiksi voisin todeta, että en ole koskaan nähnyt ihmisten juoksevan niin päättömästi päin punaisia ja keskellä tietä Lontoon ydinkeskustan ruuhkassa ja lisään, että Harrodsin mangojäätelö is the best mango-fucking-ice-cream in the world, nom.