IRC-Galleria

Vuosia sitten kesäöinä kävelin sillalle murheitani miettimään. Mietin kuinka aurinko voikaan olla kaunis viidenaikaan aamuyöstä, kun koskesta nouseva usva värjääntyy auringonsäteistä verenpunaiseksi. Mietin sitä, että kuinka lapsena uimme sen sillan alla ystävieni ja veljieni kanssa. Heinätöiden aikaan ystäväni olivat monesti apuna, jotta minäkin pääsisin uimaan heidän kanssaan ja pitämään hauskaa. Silloin en miettinyt, että kuinka syvästi siinä on vettä, koska olin silloin vielä vailla murheita. Vielä nykyäänkin minulla tekisi mieli kävellä murheenmurtamana sille samalle sillalletervehtimään sitä samaa aurinkoa ja sitä kaunista usvaa.Toisinaan tuntuu siltä, että minä olen aina noussutkin levolta sen auringon kanssa yhtäaikaa ja käynyt myöskin levolle samaan aikaan. Minä rakastin sitä aurinkoa jonka lämmössä oli hyvä olla ja sitä öistä usvaa joka kaihosi mieleni sillä punalla. Kävelin sen vanhan rautasillan yli ja lähdin tutkimaan maailmaa koska tuntui ettei minua oltu luotu paikoilleen. Aurinko vakuutti minulle, että tulisin kaipaamaan vielä sen lämpöön ja olisi aina tervetullut takaisin. Silloin mietin että kuinkahan syvästi siinä on vettä mutten kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota. Olin viimein sillan toisella puolella mutta
aurinko ei paistanutkaan sinne ja siellä alkoikin olla kylmää ja tuulista. Tuntui kuin pimeä ja varjo mikä synkältä metsätaipaleelta nousi veisivät vähän kerrallaan sen valon mennessään mitä olin koko elämäni ajan itseeni haalinut. Sisimmässäni minusta tuntui kuitenkin, että se kaikki kovuus ja kunto mitä olin töissäni saavuttanut tekisi minusta niin vahvan, että selviäisin ilmankin sitä valoa ja lämpöä. Muutamat ystäväni seurasivat minun perässä mutta ei mennyt kauaakaan kun tuuli toi viestin korviini etteivät he kestäneet sitä pimeää vaan osa erehtyi kuun viekoittelulle ja osa tuupertui ojaan. Se suru ja huoli heidän tilastaan ei lähde ikinä minun sydämmeltäni kun mietin että jos en olisikaan lähtenyt tai oisin käskenyt heitä palaamaan. Se suru ja huoli sai myös monta aurinkoa himmenemään. Onneksi osa vanhoista ystävistäni kuitenkin jäi sen sillan alle uimaan ja hauskaa pitämään. Pian huomasin Itsekkin että vaikka kuinka yritin pysyä kaidalla tiellä niin aina päädyin ojaan ja mitä enemmän pyristelin sitä kovemmin pimeänkoura minuun tarttui. Kiduin ja mietin päivittäin että kuinka minä selviän. Oma rakas vanha aurinkoni itkisi itsensä sammuksiin jos minulle kävisi kuin muille sillan yli lähteneille. Onnistuin hädin tuskin ryömimään eteenpäin ja valo minussa alkoi hiipua. Mietin että jos vain pääsisin takaisin sillalle niin ottaisin kiven ja narun ja hyppäisin sillalta. Kipu alkoi ryömiessä olla niin valtava kun rämmin kylmissäni vaatteet revenneinä että olin jo valmis lopettamaan sen viiltävän tuskan. Jokin tuntui yhtäkkiä polttavan minua rinnasta kun makasin selälläni. En ollut alkuun varma että oliko se hyvä vai huono asia. Suhtauduin siihen alkuun varauksella kun olin jo varma lopustani mutta sainkin siitä voimaa kääntyä katsomaan sitä. Puiden välistä pilkisti aurinko mutta se ei ollut sama aurinko kuin ennen. Tämä aurinko teki meidän väliin sateenkaaresta sillan ja antoi minulle aivan uudenlaista voimaa nousta ylös. Tunsin itseni entistä voimakkaammaksi ja energisemmäksi. Lupasin tälle säihkyvälle auringolle että jos saan nauttia sen lämmöstä lopunikäni niin en lähde ikinä sen luota pois vaan palvon sitä niin kauan kuin se loistaa. <3