IRC-Galleria

Kaikki istuivat hiljaa ja katsoivat yhtä miestä odottavana. Tuo mies omasi pinkit hiukset ja näytti juuri niin syylliseltä kuin pitkin. Koko kämpässä ei edes tiedetty mitä pitäisi ajatella, mutta tuon yhden ainoan mielestä se oli hauskaa ja hupaisaa - muiden mielestä koko juttu oli painajainen. "Soita, Hide”, lausuu sitten yksi, joka vetää muut mukanaan ja päästää nuo treenikämpästä edelleen. "Soita hänelle ja kysy itse!" tiuskaisee Hide tuon perään ja saa pahan mulkaisun. "Minä en jättänyt Yoshikia sen takia, että hän värjäsi hiukset vaaleista punertaviksi, kun sanoit että pitäisit enemmän punatukkaisesta”, tuo sihahti ja pamautti oven perässään kiinni, Hiden istuessa tuijottamassa puhelinta.

Se miksi Yoshiki ei ollut ilmestynyt, oli alkanut viikko sitten Hiden mennessä möläyttämään Tokyo Doemessa esiintyessä, että tykkäisi punertavahiuksisesta miehestä, kun lämppärit olivat esiintymässä - heidän rumpalinsa oli kuulemma kuuma juuri siksi. Yoshiki oli ottanut sen loukkauksena ja tuo raukka oli lähtenyt kotiinsa. Illalla, kun Hide oli mennyt pyytämään anteeksi ruusukimpun kanssa ja punahiuksinen Yoshiki-raukka oli tullut avaamaan oven, oli tuo purskahtanut ensimmäiseksi nauruun. Sitten kun tämä oli nauranut, oli tuo ruvennut miettimään asiaa ja lopulta ilmoittanut ettei voisi seurustella Yoshikin kanssa, koska tuo oli yksinkertaisesti pilannut ulkonäkönsä - se oli ollut vitsi, mutta paisui riidaksi. Yoshiki otti uudelleen itseensä, ja kun tuo herra otti itseensä lensivät ruusut maljakossa päin seiniä ja kokovartalopeiliä, eikä Hideä haluttu enää sinne. Sen tuloksena Yoshiki ei ollut sitten tänään ilmestynyt harjoituksiin, ja seuraava keikka olisi jo kahden päivän päästä. Hide olisi pulassa jos Yoshikista ei kuuluisi.

*~*~*~*~*~*

Hiljainen huokaus karkasi asunnosta, joka sijaitsi melko lailla Tokion ruuhkaista keskustaa ja aivan ylimmässä kerroksessa ullakolla, jossa sijaitsi vain kaksi muuta asuntoa hänen omansa lisäksi. Yoshiki oli epätoivoinen, kun tuijotti omia punaisia silmiänsä. Hän ei olisi halunnut jättää Hideä sen takia, mutta se millaisiin mittoihin koko riita oli mennyt... Se kadutti häntä. Ja kun Hide oli lähtenyt, ei hänestä ollut huutamaan anteeksipyyntöjä toisen perään. Tuo oli kiskonut kaikki kahden viimevuoden tapahtumat ja viat esille, jotka oltiin vasta sovittu. Koko suhde oli kuin yksi iso lankakerä, missä oli kymmeniä solmuja ja sillä ompeleminen oli liian vaikeaa, sekä jälki sotkuista. Siirtää kihartuvan suortuvan kasvoiltansa ja käänsi katseen pois peilistä. Hän näytti tosiaan hirveältä, aivan kuvottavalta - miksi piti olla niin idiootti ja mennä tekemään jotain sellaista vain toisen pitämiseksi? Askelsi hiljaksiin kohti keittiötä ja laskee lasillisen vettä, eikä edes vilkaise vastaajaan jonne bänditoverit olivat jättäneet viestejä, joita ei kumminkaan ollut kertaakaan vaivautunut kuuntelemaan. Hän istahtaa sohvalle ja kutsuu valkoisen kissan syliinsä, jääden silittelemään sitä pienen hymyn noustessa huulilleen, kun kuulee kissan alkavan kehräämään onnellisena. "Ainakin sinä vielä pidät minusta..." kuiskaa toiselle ja sulkee silmänsä nukahtaen jälleen keskellä päivää, eikä taaskaan sänkyynsä.
Sirpaleet kimmelsivät edelleen lattialla ja oli ihme, ettei niiden seassa ollut jommankumman heidän verta, mutta onneksi molemmat osasivat varoa - ja molemmat olivat niin laiskoja, että mieluummin istuivat ja katselivat ikkunan takaa avautuvaa maisemaa, kuin kävelivät ympäriinsä.

*~*~*~*~*~*


Ovikellon soidessa Yoshikin sydän hyppäsi kurkkuun ja hän tipahti sohvalta, kissan ollessa kadonnut jo makuuhuoneeseen kehräämään hänen petaamattomalle sängyllensä. Huokaisee hiljaa, lähti askeltamaan ovelle, siirteli hivenen postia ja ovisilmään katsomatta avaa oven, nähden sen pinkkihiuksisen miehen siellä seisomassa, ja tuijottaa tuota ilmeettömänä. "Pääsenkö sisään?" tuo kysyi varoen, ja koska Yoshiki oli edelleen aavistuksen uninen, ei hän osannut sanoa eikä vaan lähti ovelta kohti olohuonetta, astuu parin rappusen alemmas ja kulki suoraan ikkunalle. Tokio oli maalautunut taas kauniisiin väreihinsä, ja ne eivät silti pilanneet hänen tähtitaivasta kokonaan, mitä mielellään katseli monia tunteja päivässä. Huokaisee hiljaa jälleen ja kietoo kätensä ympärilleen. "Miksi olet täällä?" hän kysyy hiljaa ja kääntyy katsomaan, nähden tuon pienen miehen kyykyssä ja rapsuttamassa hänen pikkuistansa leuan alta - kissa oli aina liikaa pitänyt Hidestä ja Hide tuosta, joskus kävi melkein mustasukkaiseksi. Nyt ei jaksanut välittää, vaan halusi tietää mitä tuo teki hänen luona. Hänen, hirviön, johon koko maailman rumuus ja kuvottavuus oli pakattu. Hide nousi, vilkaisi ympärilleen ja tuli sitten varoen lähemmäs, mutta jäi silti niin kauas etteivät he olisi voineet edes metriäkään lähemmäs tullessa koskettaa toisiansa. "Minä... " tuo aloitti ja vilkaisee eriparisia sukkiansa - kaapista ei ollut löytynyt muita, ja ne olivat näyttäneet parilta. "Minun pitää tulla pyytämään anteeksi..." tuo lausuu tukahtuneena, eikä se näyttänyt tekevään häneen minkäänlaista vaikutusta. "Onko sinulla tupakkaa?" tuli Yoshikin ruusunvärisiltä huulilta ja tuo vilkaisee sitä miestä, joka kaiveli taskuansa, toi askin ja sytkärin niitä pyytäneelle ja peruutti muutaman pienen askeleen tuntien Yoshikin hiusten tuoksun, kun tuo astuu hänen ohitse parvekkeelle.
Kylmä kaide sai kyynärpäät palelemaan, kun Yoshiki nojasi siihen sytyttäessään savukkeen joka oli huulien välissä. Veti sen kitkerää savua suuhunsa, päästäen sen syksyisen tuulen mukana kulkemaan kaupungin ylle ja sieltä ehkä jonnekin merelle tai minne vapaa tuuli ikinä halusikaan kulkea - kenties mantereelle, tai toiseen universumiin. "Yoshiki... Ethän sinä koskaan polta, valitat minullekin sen pilaavan keuhkoni”, kuuluu Hiden ääni aivan hänen takaansa, mutta tuo pitkä, kiharahiuksinen mies päätti olla kuuntelematta. Hän halusi polttaa, olla jotain samanlaista kuin tuo ja leikkiä välinpitämätöntä kuten tuokin joskus saattoi tehdä ollessa koppavalla tuulellansa. "En, mutta tänään minua huvittaa polttaa", hän toteaa tyynesti ja karistaa tuhkaa savukkeen päästä, jota piteli nyt hetken etu- ja keskisormensa välissä. "Aivan..." lausuu Hide hiljaa ja päätti mennä sisälle, ei se asia tuolla ulkona selviäisi. Toinen kumminkin tulisi sisään, kun siltä tuntuisi.
Hide katselee ympärilleen pimeässä asunnossa, käy sytyttämässä valot ja kohtaa sotkun jollaista ei ollut koskaan toisen asunnossa nähnyt vallitsevan. Yoshiki oli heistä aina rauhallisin, siistein ja pitkäpinnaisin, miksi tällainen epäjärjestys ja tuho kertoivat, ettei mies selvästikään ollut laisinkaan niin hyväksyvä tilannetta kuin oli riitelyn jälkeen alkanut olettaa. Hide alkoi siivota ja samaa aikaa Yoshikin poskille vieri lämpimiä kyyneliä, jotka kumminkin vain tipahtelivat paidanrinnuksille, kaiteelle ja alas Tokion kadulle, kun mies oli liian passiivinen pyyhkiäkseen niitä.
Tunti kului ja Hide oli hivenen siivonnut, sekä antanut Nekollekin ruokansa, jota tuo oli niin suloisesti käynyt häneltä pyytämässä, kun hän oli pistänyt tiskiä koneeseen. Hän oli myös siivonnut sirpaleet ja laittanut hieman paikkoja järjestykseen - ei Yoshikin sopinut asua sellaisessa asunnossa, joka näytti kenen vain asunnolta. Mies vilkaisi ulos ja kurtisti kulmiansa, kun tuo edelleen vain seisoi siellä, se aikoja sitten palanut savuke käsissänsä. Sitten, sitten äkkiä etu- ja keskisormen ote irtosi ja tupakka tippui kohti maata. Yoshiki tuli sisään ja oli kuin ei huomaisikaan mitään. "Mitä teet täällä vielä?" tämä kysyy viileästi, kun jäi seisomaan siihen keittiön suureen oviaukkoon, jonka vuoksi koko keittiö näkyi olohuoneeseen ja olohuoneesta näki keittiöön. "Yoshiki..." lausuu Hide ja katselee tuota epätoivoisenakin. Hän niin toivoi, että he voisivat puhua, ja se että hän lausui tuon nimen niin, näytti saavan tuossa vain inhon väreitä aikaan. Hänen oli pakko astua lähemmäs, laskea kätensä tuon olkapäälle ja tuo kavahti taemmas, miksi pinkkihiuksinen näki sittenkin olevansa parempi perääntyneenä. "Anna minun sanoa eräs asia, jonka sinä itsekin tiedät todeksi.." tuo kuiskasi ja puraisi huultansa, keräten kumminkin sen rohkeutensa ja nostaa tuon kasvot omiansa kohti. "Olet kaunis, eikä kukaan voi kieltää sitä. Et sinä ole hirviö... Minä olen, kun menen aukomaan idioottimaisuuksia ajattelematta. Ole kiltti, ja tule ainakin sinne konserttiin, koska muuten ne tappavat minut ja ei ne ole tehneet mitään. Se olin minä..." tuo puhui hiljaa, irrottautui ja kulki eteiseen, mistä katosi rappukäytävään. Yoshiki oli tuntenut sen hyvän tuoksun ja ihanan olon, kun tuo oli sanonut, että hän olisikin kaunis, muttei silti voinut itsepintaisuuttaan kohottaa katsettaan lattiasta, vaan teki sen tuon jo aikaa sitten kadottua. Tosin ei niin kauan, että kun hän palasi parvekkeelle, ehti hän nähdä miten tuon pinkit hiukset siellä 15kerrosta alempana vilahtivat talon pienellä parkkipaikalla.

*~*~*~*~*~*

Kaikki muut olivat paikalla, ja tuijottivat taas vihaisesti Hideä, joka odotteli siellä konserttipaikan parkkipaikalla, että Yoshiki ilmestyisi jollakin ilmeellä. He olivat jo viisi minuuttia myöhässä ja lämmittelybändi soitti jo toista ylimääräistä kappaletta. Lopulta se ei enää voinut jatkua, lämmittelybändi kutsuttiin pois ja heidät ajettiin lavalle. Ihmiset hurrasivat, kunnes hallissa vallitsi hiljaisuus ja kaikki katselivat hämmentyneinä ryhmää, josta se kaikista kaunein olento oli jättänyt tulematta. "Missä Yoshiki?!" kuului yleisön seasta närkästynyt huudahdus, joka aiheutti supinaa koko halliin ja bändiläiset katselivat avuttomina toisiaan, varsinkin Hideä, joka oli kaikkien mielestä vastuussa tässä. "Yoshiki... " aloitti Hide ensiksi mutisemalla itsekseen, mutta sitten oli pakko hakeutua kunnolla mikrofonin ääreen, jotta koko sali kuulisi hänen sanansa. "Yoshiki..." lausuu mikrofoniin, joka jostain syystä vingahti ja hän pelästyi, koko yleisön ollessa tyrmistynyt. Hän hikoili jo nyt ja kaikki tuntui menevän kuin painajaisessa, kun tunsi äkkiä kosketuksen takanansa. "Yoshiki on myöhässä”, lausuu tuo hymyilevä olento, joka näytti aivan enkeliltä. Yoshiki oli saapunut juuri lavalle uusissa, hohtavan vaaleissa hiuksissansa, valkoisissa nahkahousuissa ja avonaisessa kauluspaidassa. "Pahoittelen, mutta kauneuden eteen täytyy tehdä töitä", hän jatkoi mikrofoniin ja Hide huokaisi helpotuksesta, vilkaisten muiden ilmeitä jotka näyttivät viimein hyväksyviltä. "Eikä tarvitse, olet kaunis muutenkin”, avasi hän suunsa ennen kuin edes tajusi mitä sanoi ja joku päästi suustaan 'aww' – äänteen, ja kohta se kuului koko yleisöstä. Hidelle se toi rohkeutta ja tuo käänsi Yoshikin katseen itseensä. "Ei sinun tarvitse tehdä mitään, kun jumala siunasi sinua muutenkin enkeleiden kauneudella ja taivaallisella seksikkyydellä", tuo virnisti. Yoshiki oli hämmästynyt, muttei kumminkaan jostain syystä osannut olla tuolle vihainen. "Kuten aina..." mutisi Pata toisista heidän takanansa Toshille, joka huudahti: "Suudelkaa!"
Koko yleisössä käväisi kohahdus ja molemmat miehet, sekä vaalea että pinkkipäinen, vilkaisivat yleisöön, mutta Hide oli nopeampi Yoshikia. Tuo oli tullut jo lähemmäs miestä, oikeastaan työntänyt pois mikrofonin luota, jotta Toshi pääsisi paikoilleen ja painoi huulensa vaativina tuon huulille. Toshin taputtaessa koko halli remahti raikuviin aplodeihin, Yoshikin käsien kietoutuessa Hiden ympärille. Nuo nauttivat pitkän ikuisuuden toisistansa, kun sitten irrottautuivat, sekä Hiden johdolla palasivat mikrofonille. "Haluan näin kertoa teille kaikille faneille, että olen idiootti ja pyydän anteeksi maailman kauneimmalta mieheltä, joka osoitti minulle rakkautensa maailman suloisimmalla tavalla. Hän värjäsi hiukset punaiseksi ja minä nauroin”, tuo selitti. Yoshiki katseli koko touhua hivenen ihmeissänsä, mutta toisaalta tuota naurattikin jo. "Anteeksi, Yoshiki”, Hide lausui ja se hänet herätti taas ajatuksistaan, sekä hymyili nähdessään tuonkin hymyilevän. Heidän hymynsä olivat tarttuvia, molempien hymy oli niin valloittava, että kun toinen heistä hymyili niin sitten he hymyilivät koko ajan - sekin sai muut jäsenet joskus turhautumaan melkoisen pahastikin. "Ja kiitos, Yoshiki ja Hide, meillä on nyt vielä hikisiä ja musiikin täyteisiä tunteja edessämme, että irrottakaapa toisistanne, menkää paikoillanne, koska nyt meidän pitää... Mitäs meidän pitää... Aivan! Meidän pitää päästä tekemään tänne jotain ikimuistoista... jos-tuo-äskeinen-ei-sitä-jo-t arpeeksi ollut... Mitä luulette oliko se?!" Toshi alkoi höpistä omiaan, kun oli unohtanut jo koko sovitun illan ohjelman. Ne kaksi olivat vaaraksi koko bändille.

*~*~*~*~*~*

Kun keikka oli ohi ja he olivat vetäytyneet puolituntia sitten takahuoneeseen - missä Yoshikin ja Hiden oli ensi alkuun ollut vaikea edes katsoa toisiansa - niin eihän heitä kohta saanut edes irti toisistaan siksi aikaa, että voisivat mennä haastatteluun, joten he jäivät kaksin takahuoneeseen muiden mennessä. "Anteeksi, että utelen herra Hayashilta, mutta... Tuliko tuo pullistuma housujen mukana?" virnistää Hide maatessa Yoshikin päällä sohvalla, ja sai Yoshikin punehtumaan, mutta virnistämään varsin suloisesti ja vähän huvittavasti, kun kokeili olla kierokin siinä samalla. "Voi olla, voi olla... Tai sitten se tuli tuossa äsken, kun sinä leikit minun housujeni alla kädelläsi... Herra haluton", naurahtaa Yoshiki, joka sulkee sitten tuon punapääksikin luokiteltavan miehen huulet omillaan, pitkien sormiensa hyväillessä tämän niskaa ja nauttiessa tuon hurmokseen vievästä tuoksusta.
Kymmenen minuuttia oli ohi ja Yoshikin paita oli lattialla, eikä Hidellä kauaa olisi housua, kun kaksi aikuista miestä kiusasi toisiaan vihjailevilla kosketuksilla, huulilla, puhalluksilla ja kevyillä näykkäisyillä. Hide juuri nyt oli merkitsemässä enkelinsä kaulaa, jossa jo muutama jälki oli löytänyt paikallensa, kun Yoshiki hengähti varsin kiimaisena. "Tiedätkö... Ehkä meidän ei pitäisi... Täällä... ymmh..." lausuu tukahtuneesti, kun nyökkää oven taakse, jossa toimittajat laumoilivat, jotka varmastikin halusivat tietää mitä heidän touhunsa olivat taas lavalla olleet. Hehän olivat vasta kesäkuussa ilmoittaneet erostaan - se oli virallistettu heidän seurustelunsa aikana vain neljä kertaa ja jokaisen kerran jälkeen Pata oli sanonut, että koska ne kaksi palaavat yhteen ja he joutuvat taas yhteen turhaan lehtitilaisuuteen, mihin vasta vuosi sitten bändiin ilmestynyt Heath oli todennut, että ainakin saavat ylimääräistä julkisuutta ja oli nauranut kuten muutkin - kaikki paitsi Hide, eivät nuo koskaan nauraneet oikeastaan ennen kuin taas olivat sopineet.
"Niin... Ei täällä, mutta..." Hide kohottaa kulmiaan ja pukkaa tuon toisen lantiota ehdotellen. "Kai sinä kumminkin ajattelet samaa kuin minä?" tuo kysyi vain ja molemmat virnistelivät. Siistivät hitusen, hipsivät hakemaan tavaransa joita kaipasivat ja takaovista katosivat Yoshiki omalle autolleen, kun Hide paineli omalle punaiselle Ferrarille. He kurvasivat pihasta yksissä tuumin ja kisasivat Hiden asunnolle, jossa heidät vastaan otti Hiden musta koira, joka myös rakasti Yoshikia yhtä paljon kuin hänen kissansa Hideä. Heidän suuntansa oli nopeasti valittuna, ja makuuhuoneesta kantautuvat äänet piti naapurit varmasti tietoisina siitä, että Hiden huoneistossa tehtiin taas jotain tavallista suurempaa rakkautta.

*~*~*~*~*~*

Seuraavana aamuna vaaleat ja pinkit hiukset meni sekaisin keskenään violeteilla satiinilakanoilla, joiden päällä lepäsi myös musta koira tuhisemassa. Vaaleampi mies oli käpertynyt tummemman kainaloon ja molempien ilmeet olivat hyvin nautinnollisia. Edellinen yö oli mennyt myöhään ja koirakin oli heitetty vain pikaisesti siinä välissä Yoshikin toimesta. Hide oli sillä välin tehnyt itsestään kermavaahdolla kuorrutetun jälkiruuan, jolle Yoshikin oli lämpimästi vain nauranut ennen kuin oli tarttunut houkutukseen.
Toinen heräsi ensin ja sormet löysivät saman tien rintakehällään lepäävän pään luokse, ja hellästi ne sekoittuivat vaaleisiin hiuksiin, tukistaen niitä hellästi ja niin ettei herättäisi toista - ei olisi koskaan mitään niin mukavaa, kuin ensin herätä itse ja sitten katsella toisen heräämistä. Hide hymyili hiljaksiin, kun katseli tuota olentoa vierellänsä, jonka reisi oli painunut hänen jalkojensa väliin. Ja jos sormet välillä eksyivätkin niskalle tunsi hän tuon kauniisti piirtyvät nikamat. Yoshikia kauniimpaa olentoa ei ollut kukaan varmasti nähnyt maanpäällä. Jokainen tuon kasvonpiirre, vartalon uurre ja selässä löytyvä nikama, ne olivat täydellisiä, ja Yoshikin nenä oli aivan äärettömän kaunis hänestä. Hän todella taisi rakastaa Yoshikia, vaikkei ollut sitä koskaan tuolle tainnut kunnolla ja tosissaan myöntääkään. Se oli vain niin vaikeaa. Jatkoi tuon kiharaisten hiusten paijaamista ja hyräili hiljaa, kuullen sitten miten mies alkoi hiljalleen heräämään, sekä säikähti. Hänen pitäisi tehdä jotain. Aamusta piti tehdä ikimuistoinen, jotain mitä Yoshiki ei koskaan unohtaisi. Hän livahti vielä kun kerkesi, varoen vaalean alta, lähti huoneesta, mutta palasi sinne melko nopeasti takaisin ja selvästi etsi jotakin. Availi laatikoita ja jätti kaikki ne auki, kun viimein löysi rasian ja näytti tyytyväiseltä. Kyllä, tämä olisi tarpeeksi ikimuistoista. Hän pisti avaamansa laatikot ja kaapit kiinni, askelsi keittiöön ja alkoi keittää kahvia, hyräillen hiljaa ja tunsikin kohta käsien kietoutuvan takaa päin. "Täällä tuoksuu hyvältä..." vaalea kehräsi ja Hide naurahti. "Kahvi", lausahti ja kääntyi, nyt Yoshikin nauraessa. "Minä ajattelin sinua..." tuo totesi ja he suutelivat, kun samalla Hide haki etsimänsä asian, työntäen sen piiloon pöydältä. "Tiedätkö... Sinun pitäisi varmaan lähteä”, hän lausuu ja Yoshiki näytti pettyneeltä. "En minä muuten, mutta minun pitää mennä hoitamaan asioita, nähdään sitten illalla”, lisää Hide ja katsoo tuota silmiin, sekä suukottaa suupieltä. "Hyvä on..." lausuu Yoshiki, joka olisi vielä voinut jäädä tekemään vaikka mitä tuon toisen kanssa.
Puolessa tunnissa he molemmat olivat vaatteissa ja lähdössä asunnosta, he kulkivat yhdessä alas sekä suukottivat toisiaan alaovella. Sitten Hide, kun oli jo päästämässä irti Yoshikin kädestä, 'muisti' erään asian. "Yoshiki, voitko viedä tämän Toshille?" hän kysyi ja nappasi pahvirasian taskustansa, sekä kohotti kulmiaan. "Haluan pyytää anteeksi, siellä on Patalle ja Heathillekin anteeksipyyntölahjat..." toteaa tuolle, sekä hymyili. Yoshiki nyökkäsi, vaikka tunsikin itsensä nyt ulkopuoliseksi. Häntä naitiin ja pyydettiin sanoin anteeksi, ja kavereilta sitten pyydettiin lahjojen kanssa anteeksi. Suutelee Hideä vielä kerran ja he varmistavat ajan, kun hän lähti sitten vieraspaikalla olevalle autolleen, minne kuskinpaikalle päästyään kaivaa rasian laukustaan. Hän jäi katselemaan sitä huultaan purren, sekä päätti kurkata - halusi hän tietää mitä siellä oli. Avaa varoen nauhan ja sitten kannen. Silmänsä suurentuivat, kun hän näki hopeisen kaulaketjuun pudotetun, valkokultaisen jalokivisormuksen. Sydämensä meinasi hypätä kurkkuun, kun näki Hiden kasvot ja valkoisen paperilapun jossa oli vaaleanpunaisella kirjoitettu kysymys: 'tuletko miehekseni, Yoshiki?' ja perässä sydän. Hän haukkoi henkeänsä ja katseli tuota, sormusta ja lopultansa rupeaa nyökyttelemään päätään, kyyneleiden tipahdellessa jälleen poskillensa. Hide avasi oven ja halasi vaaleaa. "Älä itke, ei se noin kamalaa voinut olla..." kuiskaa tuolle ja nuuhkaisee tuon hiuksia, Yoshikin naurahtaessa itkunsa keskellä. "Mutta... Hide... Joo. Minä haluan tulla mieheksesi..." kuiskaa tuolle ja vetäytyi niin, että pääsi koskettamaan huulillaan ensin kevyesti tuon huulia, mutta lopulta suuteli oikein kunnolla. "Olet aivan ihana..." kuiskaa vielä ja niiskuttaa itsekseen. Hide nosti Yoshikin autosta, potkaisi oven kiinni napattuaan avaimet virtalukosta ja lukitsi ovet. "Nyt mennään takaisin, ei minun tarvitse hoitaa mitään tänään”, hymyili ja kantoi tuon sänkyynsä, jossa he jälleen suutelivat.

*~*~*~*~*~*

Illalla Hide oli kadonnut keittiöön, kun Yoshiki oli nauttimassa kuumasta kylvystä, mistä tuo saapui valkoiseen satiinitakkiinsa kietoutuneena - hänellä oli ollut siellä tavaroita ties kuinka kauan ja tämä oli niistä ehkä lempiasustuksensa toisen luona. "Ajattelitko sinä antaa sen minulle?" kysäisee sitten, kun näkee tuon kuorruttaman kermakakun ja kuulee kohta kolme muuta ääntä takanaan, sekä punehtuu.
"Ei vaan meille”, toteaa Toshi, joka oli hänen vasemmalla puolellaan ja kohta hän näki Heathin ja Patan vasemmalla. "Näytä se sormus, se on kuulemma tosi arvokas ja Hide on ostanut sen jo kauan aikaa sinua varten - ennen kuin te aloitte olemaan..." selittää Pata, joka oli ollut joskus tuon mukana sitä ostamassa, muttei koskaan ollut saanut nähdä sitä - Hide oli halunnut Yoshikin näkevän sen ensimmäisenä, kun hän vaan antaisi sen tuolle. "Oikeasti?" kysyy hän tuolta mieheltä ja vilkaisee sitten tuoretta kihlattuansa. "Oikeasti.." lausui Pata ja hymyili Hidelle. "Aika... hmmh... Liikuttava ja vaikuttava teko sinulta, kultaseni”, virnistää, kun piti vasenta kättään noiden kolmen tutkailtavana ja samalla hymyili tuolle miehelle, jota katsellessaan hänen silmät syttyivät pilkehtimään ja huulille kaartui yötaivaankin valaiseva hymy.

*~*~*~*~*~*

Myöhemmin he vasta kihlattuna parina istuskelivat sylikkäin sohvalla alastomina, kun muut olivat kadonneet ja jättäneet heidät rauhaan. He katselivat toisiansa... Hide Yoshikin hiuksia ja Yoshiki Hiden kaulaa jolle hengitteli. "Yosh... Yoshiki~... Ymmh... Tuo kutittaa~" valittaa mies, jonka korvan taakse vaalea oli juuri kerinnyt puhaltamaan ja hymyili onnellisena. "Hyvä”, tuo vain vastasi ja virnisti. Hide vilkaisi toista kulmaansa aavistuksen kohottaen ja kröhäisi. "Aivan... Minun kiusaaminen aina on hyvä”, tämä toteaa Yoshikin itsestään selvänä pitävän asia ääneen. "Tietenkin..." lausui vain ja hiljaisuus jatkui heidän välillään, muttei se ollut vaivaantunut. Miten olisi, kun hehän melkein olivat yhtä?
"Lopetathan tupakoinnin nyt?" kysyy sitten äkkiä joku, ja rikkoi hiljaisuuden. Ja koska Yoshiki ei polttanut oli se ääni siis tämän vaalean, joka nosti kasvonsa Hiden kasvojen luokse tuijottaakseen tätä silmiin. Tosin tuon silmät olivat kiinni, mutta tämä avasi ne virnistäen. "Miksi minun pitäisi se nyt lopettaa, kun ei se ennenkään ole häirinnyt?" tuo kysäisee hivenen huvittuneena. "En halua sinun kuolevan" , saa nopean vastauksen ja huulien mutristuksen. Mies haroi sormillaan pinkkejä hiuksiansa, sekä hymisi. "En minä mihinkään kuole, niin meidän rakkaus ainakin on kuolematon", tuo vastasi ja hiljensi Yoshikin lisäkysymykset suudelmalla.



~ The End ~


Kaikki oli ohi, ihmiset itkivät ja joka puolella hän näki vain mustaa. Kihlaus oli purettu, kun bändi oli hajonnut vuosi sitten Heathin ampuessa Toshi lavalla, syyttäen Toshia Yoshikin kanssa pelehtimisestä - se ei ollut totta. Hide ei ollut halunnut kuulla sitä, kihlaus oli purettu ja sormus lepäsi nyt jossakin ojanpenkassa ruostuneena, kun Yoshiki itki suruaan parvekkeella. Se ei kumminkaan johtunut hajoamisesta, kihlauksen purkamisestakaan enää, vaan siitä että hänen mahdollisuutensa olivat viimeinkin kadonneet. Hän oli eilen ollut baarissa erään vanhan koulukaverin kanssa, ja samassa baarissa oli istunut hänen Hidensä, joka oli käsittänyt asiat väärin ja siitä oli syntynyt taas riita. Hän oli joutunut jäämään selvittämään sotkua, johon kuului muutama kaatunut pöytä, musta silmä ja lasinsirpaleita. Hide oli päässyt karkuun. Hän oli juossut tuon kotiovelle, joka oli seuraavassa korttelissa ja ovi olikin ollut auki. Mutta kun oli astunut sisään, hän ei ollut löytänyt Hideä vaikka oli huhuillut. Viimein hän oli tajunnut, että vessan oli lukossa ja sieltä hän oli saanut tuon päällensä, kun tämä idiootti oli hirttänyt itsensä. Nyt istui Hiden päätä sylissään pidellen tämän parvekkeella ja toivoi, että voisi saada tuon takaisin. Kyyneleet tuntuivat hapolta ja koko vartalonsa lyijyltä, joka ruostuisi ja vanhentuisi liian nopeasti. Samasta hetkestä se oli lähtenyt, kun oli miehen nähnyt elottomana jaloissansa ja raahannut mukanaan sinne. Piti tuota rintaansa vasten, yrittäen tätä ruumiinlämmöllänsä tuoda takaisin. Mutta Hide oli lähtenyt jo pois, eikä hän halunnut myöntää sitä itsellensä. Lohduton itku ei edesauttanut asiaa. Hänellä ei ollut bändiä, hänellä ei ollut miestä, hänellä ei ollut kihlattua... Ja ennen kaikkea hänellä ei ollut Hideä. Hänellä ei ollut mitään, koska ei ollut Hideä. Vuosi oli ollut hirveä ja hän halusi unohtaa kaiken. Oli purrut huulensa verelle ja Hiden valkoinen paita oli muuttunut jo täplikkääksi kauluksesta.
Nousee väristen ylös ja astui lähemmäs kaidetta, roikottaen kuollutta miestä edelleen kainalossa. Hän ei huomannut naapuria jonka kaljatölkki kolahti lattialle, kun tuo tajusi Hiden roikkuvan elottomana hänen kainalossa. Tuo juoksi sisään soittamaan poliisille, mutta sillä ei ollut siinä kohtaa enää väliä. Hän laski Hiden hetkeksi maahan, kun siirsi tuolin kaiteen vierelle ja nosti tuon sitten rintaansa vasten, kohotti kätensä surkeana tuon poskelle ja hymyili. "Hide... Kaunis Hide... Miten sinä saatoit tehdä tämän minulle..." supattelee tuolle ja puisteli päätään. "Mutta älä pelkää... Minä tiedän... Sinä olit oikeassa... Meidän rakkaus on kuolematonta... Sinä rakastat minua vielä. Sinä tiedät, etten pettänyt... Minä en ikinä pettäisi... En ikinä pettäisi sinua... Se oli Pata Toshin kanssa..." supattaa tuolle ja nousi kaiteelle seisomaan, pitäen kiinni tolpasta ja miehestänsä, joka oli hänen rintaansa vasten painuneena. "Minä rakastan sinua, Hide... Rakastan sinua..." kuiskaa tuolle, suukottaa tuota, kohottaa katseensa eteenpäin ja astuu tyhjyyteen antaen heidän yhdessä lentää kohti enkeleiden maata, silmät puristuneina kiinni. "Anna anteeksi, odota, minä tulen ja otan sinut kiinni!" huusi vielä pudotessansa suoraan kahden poliisiauton väliin ja luidensa murtuessa sekä veren lentäessä kohti taivasta, minne sielunsa suuntasi, lähti juoksemaan kultaisia portaita, joissa Hide jo matkasi kohti kirkasta valoa ja juuri ennen taivaan portteja, hän sai napattua kiinni tuon jalasta. "Hide... Minä rakastan sinua”, hän kuiskasi ja näki kuinka Hide hymyili, ojensi hänelle kätensä. "Minä tiedän sen, siksi päätin tehdä rakkaudestamme nyt viimein ikuista”, kuiskaa tuo lempeällä äänellä ja niin he kaksi varjoa, hukkuvat taivaalliseen valoon, jonka sisällä, he nauttivat ikuisesta rakkaudesta.

~The End~

Sain tämän haasteena Prudelta ja vaaditut kohdat on täytetty, mutta listaus on kadonnut, koska koneeni heitti kaikki tiedostoni datataivaaseen (rauhaheidän sieluilleen) ja pelastin vain sen minkä pystyin.