Joskus sitä vain innostuu, ei kannata lukea, jos ei pidä väkivallasta ;3
Hän seisoi silloin vasten kylmää kaidetta, katsoi tummaa taivasta, jonka verhosivat paksut pilvet, eikä ensimmäinenkään auringonsäde olisi sitä verhoa lävistynyt, jos siihen aikaan yöstä se muutenkaan olisi saattanut paistaa. Sadepisarat tipahtelivat taivaalta lätäköihin, ja hänestä tuntui kuin ne olisivat puhuneet jotain omaa kieltänsä - kuten ruuhka-aikaan Tokion keskustassa, kun ihmiset puhuivat toisilleen, mutta kukaan ei käsittänyt mitä nuo toisillensa sanoivat. Katsoi kuinka savu nousi harmaana nauhana ylös, kohti taivasta ja teki rauhallisia silmukoita, joista saisi kauniin kuvankin otettua, tuulen lopulta kuitenkin hajottaessa ne epämääräiseksi pilveksi, joka paiskautui vasten hänen kasvojansa. Hän seisoi siinä sen saman tuulen yrittäessä napata otetta punaisista hiuksista, muttei se saanut niitä mukaan, koska hiukset olivat yhtä latistuneet elämisestä kuten kantajansakin oli. Mies painoi savukkeensa vasten märkää kaidetta hetkeksi ja tiputti sen lopultansa alas parvekkeelta, eikä kohta kyennyt näkemään enää sitä. Hän piteli toisessa kädessään asetta, joka oli ladattuna valmiiksi, mutta käsi värisi, kun nosti aseen kohti kasvoja ja painoi sen vasten otsaa. Hänellä oli muitakin vaihtoehtoja, mutta juuri nyt... Olisi voinut seistä parvekkeella, odottaa, että kylmyys vie jalat alta ja lopulta vaipua paleltuneena betoniselle lattialle, jota vasten varpaansa palelivat, mutta se ei tuntunut laisinkaan hyvältä. Hän olisi voinut hypätä parvekkeelta, toivoa asfaltin ottavan hänet vastaan tappavalla tavalla tai ainakin niin, ettei kukaan huomaisi, ja hän kuolisi vammoihinsa. Mutta käsi piteli asetta, painoi sitä vasten ohimoa, sormi oli jo valmiina liipaisimella, mutta mielensä ei päästänyt sitä painumaan alas. Hän kavahtaa lopulta kauemmas kaiteesta, laskee aseen alas ja kääntää katseensa kohti betonista seinää, tuntien olevansa loukussa. Koko kaupunki tuntui tyhjältä, mutta silti niin turvattomalta. Sen neonväreissä loistavat mainoskyltit saivat inhon nousemaan kurkkuunsa. Kaikki harvoissa ikkunoissa loistavat lämpimät valot saivat ihon kananlihalle, kun ajatteli kuinka onnellisia perheitä niiden valojen alla saattoi asua. Silmänsä tuijottivat itsepintaisesti seinää, vaikka taivaan halkaisi juuri silloin punertavana salama ja joku olisi voinut vannoa sen juuri silloin tipahtavan alas - mutta niin ei voisi käydä, koska mikään ei päästäisi juuri häntä pois siitä paikasta. Oli kahlittu sille parvekkeelle, asuntoonsa, kaupunkiinsa, maahansa, ja koko meidän asuttamaan maailmaamme, jossa ei ollut mitään, mikä saisi hänet enää ikinä hymyilemään. Ei varmasti olisi.
Mies suuntaa sisälle, vetää narahtaen oven kiinni perässään ja laskee aseensa laatikkoon, josta sen oli nostanutkin. Hän askeltaa takaisin sängylleen, josta oli noussut kesken painajaistensa, painaa päänsä takaisin untuvilla täytetylle tyynylle ja uni sieppaa väsyneen ihmisen mukaansa, ahdistavaan ja levottomaan maailmaansa.
******
Seuraavana iltapäivänä eräässä Tokion lukuisista kahviloista istui neljä miestä jutellen ja nauraen keskenään. Nuo olivat valloittaneet itselleen erään pöydän läheltä vessoja ja tiskejä, mutta silti sellaisesta kohdasta, että jokainen ihminen ei heitä siitä ihan heti huomaisi tai kuulisi mistä he puhuivat. Nuo neljä miestä olivat parhaita ystäviä, eikä mikään ollut heidän kesken salaista - tai niin nuo ainakin olivat kuvitelleet. Kuului taas naurua, mutta se kantautuikin vain kolmen miehen suusta. Yksi istui mustassa asustuksessaan ryhdittömästi, tuijotti valkeassa posliinikupissa olevaa mustaa kahviansa, jonka oli juonut puoleen, eikä häntä enää haluttanut juoda sitä loppuun. Katse ei kertaakaan karannut ystäviinsä ennen kuin se vieressä istuva, sinertävänmustat hiukset omaava mies kääntyy hymyillen häntä kohti, ja laskee käden tuon punatukkaisen ystävänsä hartialle. Se saa tämän säpsähtämään, kavahtamaan kauemmas ja näyttämään suorastaan säikähtäneeltä hetken, kun katse sitten muuttuu vihaiseksi tuijottaessaan myöskin säikähtämään päässyttä Toshiyaa.
"Die, mikä sinua tänään oikein vaivaa taas?" tuo kysäisee ystävällisesti, mutta ennen kuin Dies oli ehtinyt edes sanomaan mitään siihen tai oikeastaan ajattelemaankaan, mitä vastaisi kysymykseen, oli siihen jo vastattu:
"Turha siltä on mitään kysyä, ei se kumminkaan viitsi välittää meistä", tuli Kaorun suusta, mikä saa punahiuksisen miehen loukkaantumaan ja kääntämään mulkoilevan katseensa nyt tuohon äsken puhuneen suuntaan. Tuo nieleskelee vihaansa, jotta ei huitaisisi miestä nyrkillä.
"Die, onko sinulla jokin?" kysyy Toshiya uudelleen, mutta siinä kohtaa Die kaivoi jo taskuansa ja heitti setelin pöytään, tunkee itsensä pöydän ja ystävänsä välistä kompuroiden ylös. Hän vilkaisee tovereitaan olkansa ylitse kylmästi, kun sitten suuntaa ovelle, jonka vetäisee rivakasti auki sinne tulevien asiakkaiden hivenen hämmentyneenä antaessa tietä. Ulkona satoi taas jälleen, mutta se ei tuota miestä haitannut, kun tämä lähti suuntaamaan kohti metroasemaa, kädet taskuihin upotettuina. Mutta ennen kuin oli päässyt kovinkaan kauas tuo kuulee jotenkin jossain siellä kaukana jonkun huutavan nimeään ja tuntee, miten häntä tartutaan hihasta. Tumma katse tuijottaa itsepintaisesti märkää katua, kun joku pitelee hänen hupparin peittämästä käsivarrestansa niin kiinni, ettei saata jatkaa matkaansa.
"Die, vaivaako sinua jokin... Die, kerro minulle jos sinulla on jokin hätänä?" kuuluu tuttu, pehmeä ja lämmin ääni. Punahiuksinen kohottaa katsettaan, nähden kevyesti meikatut kasvot, ruskeat silmät ja punertavanruskeat hiukset, jotka nyt kastuivat sateessa.
"Ei minulla ole mikään hätänä, eikä minua vaivaa mikään", lausuu tuo viileästi ja riuhtaisee kätensä irti Shinyan otteesta, miehen kumminkin tarttuessa siihen uudestaan. Jos mies olisi vaivautunut vähän enemmän katsomaan, olisi ystävän silmissä näkynyt syvä huoli, mutta sitä hän kumminkaan nähnyt, koska ei oikeastaan nähnyt enää mitään siltä omalta väsymykseltään, joka kuvastui jopa katseessaan - ainakin Shinya näki sen.
"Kyllä minä näen, ettet voi hyvin", lausuu Shinya päättäväisenäkin, mutta ääni värähteli kylmästä sateesta ja muutenkin, koska pelkäsi tuon vanhemman suutahtavan hänelle kuten oli suuttunut Toshiyalle ja Kaorulle kahvilassa. Pidempi mies kumminkin riuhtaisee vain kätensä irti, sekä lähtee askeltamaan jälleen kohti portaita, jotka johtivat maan alle ja pääseekin niille tällä kertaa kunnes tuntee taas jonkun hihassaan - nyt ehkä hivenen vahvemmalla otteella.
"Die-kiltti... Älä patoa sitä itseesi", mies kuiskaa hänelle ja kiertää siihen hänen eteen alemmalle portaalle, mutta oli vähällä vain kaatua ja loukata itsensä toisen tönäistessä häntä. Shinyalta menee hetki ennen kuin tämä pääsee taas jatkamaan matkaa, koska metro oli tullut varmaan asemalle ja ihmisiä alkoi virrata ylös. Luovii kumminkin tiensä alas, mutta siinä samassa näkee kuinka punaiset hiukset katoavat muiden ihmisten mukana metroon sisälle ja metron ovet painuvat kiinni hänen edestänsä, vain kylmän viiman ja seuraavaa metroa odottavien ihmisten jäädessä sinne hänen kanssaan. Ruskeahiuksinen nuorimies lähtee siis takaisin portaita ylös ja askeltaa sateessa takaisin kahvilaan, mutta ei osaa enää liittyä uudelleen siihen naurusta kuplivaan keskusteluun kahden muun ystävänsä kanssa, kun tuo yksi ei voinut kertoa hänelle mikä tätä vaivasi. Kaksi muuta käskivät hänen vain yrittää unohtaa äskeisen ja antaa Dien kärsiä noita masennuspäiviään yksin, mutta pieni mieli ei antanut periksi.
******
Muutamaa päivää myöhemmin ei kukaan tuosta kolmikosta ollut kuullut punapäisestä ystävästään mitään ja noista yksi päivysti jatkuvasti puhelintansa - tuo toi sen kylpyhuoneeseensa, sekä keskeytti välillä suihkun luullen jonkun soittavan, mutta turhaan. Diestä ei ollut kuulunut edes hengenvetoa. Toshiya yritti rauhoittaa Shinyaa sanomalla, että Die oli aikuinen eikä tästä aina tarvinnutkaan kuulua. Shinya kumminkin oli sinnikäs, ja kun tuo oli soittanut ystävälleen kuusi kertaa, eikä tuo ensimmäistäkään kertaa ollut vastannut oli hänen pakko lähteä käymään. Ulkona satoi taas - Tokiossa tuntui satavan nykyään aina - ja hän kastui sillä matkalla, vaikka oli käyttänyt bussia, jolla pääsi melkein omalta ovelta tuon toisen ovelle. Hän kiipeää portaat ylös oikeaan kerrokseen ja koputtaa ovelle, mutta ketään ei kuulu avaamaan. Shinya nostaa kätensä ovikellolle ja soittaa, mutta silti ketään ei kuulu avaamaan. Hän yrittää uudelleen, nyt vaativammin ja ärsyttävämmin, tietäen ettei Die voinut sietää ovikellon kiduttamista. Mutta kukaan ei tullut ovelle, ja kun hän oli kaksi seuraavaa yritystä tehnyt tuloksetta kumartuu hän postiluukun tasolle. Tosin, juuri kun oli päässyt siihen kontallensa, punatukkaisen miehen naapuri astuu ulos ovesta koiran kanssa ja katsoo häntä kummastuneena. Vilkaisee sitä naapuria aavistuksen nolostuneena.
"Ystäväni ei tule avaamaan..." mutisee vain tuolle, kun nainen lähtee paikalta sen koiran kanssa vilkuillen häntä epäluuloisena. Nieleskelee, kun kääntää katseensa sitten postiluukkuun, jonka avaa ja näkee vain puoliksi kiinni olevan mustan välioven, jonka maali oli aavistuksen aikansa elänyt.
"Die... Die, tule avaamaan minulle ovi. Minä tiedän, että olet siellä... Tule tänne, avaamaan ovi, minun täytyy saada puhua kanssasi", puhuu hän sille tyhjälle eteiselle ja tuntee itsensä typeräksi, kun teki näin, mutta ystävästä täytyisi huolehtia, koska ei tämä enää ollut normaalia, ettei toinen avannut ovea, vaikka takana oli ystävä.
"Pyydän, rukoilen, tule avaamaan min-...." viimein hän näkee vaaleat sääret ja ovi aukeaa niin, että päänsä kolahtaa sitä vasten, sormensa jäädessä postiluukun väliin. Päästää tuskaisen sihahduksen suloisten huuliensa välistä, kun nousee ja imeskelee sormeaan, kohdaten paidattoman, valkoisessa boksereissa seisovan kalpean miehen, jonka silmät olivat punaiset ja väsyneet.
"Die..." Shinya henkäisee, kun tulee sisään ja yrittää ottaa tuon halaukseen, mutta juuri kun märkänä oli painunut toista vasten mies irrottautuu ja lähtee kohti makuuhuonettansa. Huokaisee hiljaa, kun sitten vetää ulko-oven kiinni, riisuu kengät ja lähtee seuraamaan edellä mennyttä punapäistä ystäväänsä. Tulee huoneeseen, jossa ensimmäisenä hänet vastaan ottaa tupakan lemahdus, sitten likaiset vaatteet ja juomalasit, sekä tyhjät kalja- sekä viinipullot. Huokaisee, kun katselee miestä, jonka tyhjääkin tyhjempi ja särkynyt katse oli suunnattu seinälle. Seinällä roikkui melko suuri valokuva viidestä, hymyilevästä miehestä, joista yksi oli lyhyt, yksi oli punahiuksinen, kaksi oli naisellista ja yksi oli kietonut käden noista toisen naisellisen miehen lantiolle. Hän, Kyo, Die, Kaoru ja Toshiya... Kaikki samassa kuvassa onnellisina, kädet toistensa olkapäillä, ja tuo noista keskimmäinen katsoi kohta sitä lyhyintä, joka piteli kädessään punaviinilasia, ja jonka käsi oli oikeastaan kuvassa hänen lantiollaan. Huokaisee syvään uudelleen, kun askeltaa varoen sen sängyn luokse, istuu siihen lakanoille ja kääntää miehen katseen kohti omaansa.
"Die... Sinun pitää päästää irti, älä enää ajattele sitä", kuiskaa, kun painaa sitten ystävänsä vasten sänkyä.
"Sinun pitää nukkua", kuiskaa ja vetää peiton tämän päälle, vaikka tiesi ettei varmaan millään ollut väliä, mitä hän tuolle tulisi sanomaan. Mitä tuo välittäisi hänen sanoistansa? Ei mitään. Die ei kumminkaan sano mitään vastaan, ja hänestä olisi hyvä jos toinen nukkuisi hetken ja sitten he juttelisivat - hän kun ei juuri nyt tuntunut saavan suustaan kuin toisen nimen. Toisaalta, ehkä se pulpahti suustansa, koska tuo tuntui kaipaavan herätystä tähän maailmaan. Punahiuksinen mies oli toisessa maailmassa, kaukana heistä, mutta vielä kauempana siitä vaaleahiuksisesta, lyhyestä miehestä, joka oli ollut tämän paras ystävä ennen sitä... Ennen sitä, kun tuo oli kyllästynyt koko maailmaan ja riistänyt hengen itseltänsä aseella. Katselee hetken tuon vanhemman kasvoja, koko olemusta, kun sitten nousee ylös. Käy avaamassa ikkunan, keräilee huoneesta tyhjät lasit ja pullot, käy viemässä ne keittiöön, minkä jälkeen sulkee makuuhuoneen oven ja rupeaa katselemaan asunnon yleistä kuntoa - näytti siltä, ettei toinen ollut ehtinyt siitä pahemmin hetkeen välittämään. Huokaisten hän käy sulkemassa välioven ja alkaa keräilemään likaisia vaatteita, jotka vie pyykkiin ja pistää pyykkikoneen päälle. Sitten keräilee tuhkakuppeja, jotka tyhjentää roskikseen ja availee ikkunoita, jotta asunnossa pystyisi vielä joskus joku muukin asumaan. Sen jälkeen kerää tyhjät lasit, pullot ja muut tiskausta kaipaavat astiat. Niiden ollessa likoamassa, ottaa vanhat pyykit ja vie ne erään lipaston päälle, kun rupeaa sitten imuroimaan, pyyhkimään pölyjä ja parin tunnin urakan jälkeen asunto näytti jälleen siltä, että siellä saattaisi jopa asua. Astuu ulos kylpyhuoneesta, jonka oli siivonnut juuri viimeisenä ja pistänyt toisen pyykitkin kuivumaan. Astelee keittiöön, missä hänen puhelimensa lepäsi Dien laturissa. Hän oli todennut ettei toisen kaapeissa ollut enää mitään syötäväksi kelpaavaa, joten tilasi heille pizzaa. Siinä ei mennytkään kauaa, kun ovikello soi ja hän kävi hakemassa pizzaa, jonka maksaa lähetille, sulkee ulko-oven sekä välioven lähtien taas keittiöön. Laskee pizzan pöydälle, ottaa kaapista ruokailuvälineet ja lautaset, laskee ne molemmin puolin ystävänsä pöytää, kun on juuri lähdössä tuota herättämään. Hänen ei kumminkaan tarvitse, koska juuri kun oli kääntymässä tuntee jonkun saapuneen siihen taakseen ja ottaneen häntä kiinni hartiasta.
"Olin juuri tulossa hak-", ehtii aloittamaan, kun Die painaakin huulensa hänen huulilleen, hänen takamuksensa painuu vasten keittiön erästä tasoa, kätten kietoutuessa ympärilleen. Vetää terävästi henkeä, kun työntää toista kauemmas ja räpyttelee silmiänsä, yrittäen hämmennykseltään selvitellä ääntänsä onnistumatta siinä kovin hyvin. Tuijottaa sitten tuota häntä vanhempaa miestä, joka juuri on sytyttämässä tupakkaa, kun askeltaa tämän luokse ja nappaa sen savukkeen omaan käteensä, sen ollessa virhe. Ennen kuin huomaakaan, tuntee kuinka poskeansa vasten painuu käsi voimalla ja tuon asunnossa tuntuu suorastaan kaikuvan inhottavasta iskusta aiheutunut ääni. Shinya vinkaisee, kun painaa käden poskelleen, jota kuumotti, katsoo miestä, joka juuri lähti tulemaan lähemmäs, tuon ajaessa hänet taas vasten keittiön tasoa. Tuijottaa tuota kauhuissansa silmiin, kun nieleskelee ja tuntee miten käsi ottaa kiinni pitkistä ruskeista hiuksistaan, toisen tullessa hänen lantiollensa.
"Die..." kuiskaa nuorempi vanhemmalleen ja katselee tuota peloissaan silmiin, vaikka hänestä tuntui ettei siitä ollut apua, koska ei hän tuon toisen silmissä nähnyt tuota toista. Väsymys ja kaikki tuntui sokaisseen tuon. Nieleskelee hetken kunnes huulien väristä karkaa vingahdus. Toinen tukisti häntä hiuksista ja se saa pään taipumaan kohti tuon kättä, jolloin kaulansa paljastuu hiusten alta, eikä mennyt kuin hetki, kun tuntee kaulansa iholla kuumana polttelevat huulet, ja hampaat, jotka eivät yrittäneet saada häntä voihkaisemaan nautinnosta. Tummatukkaisen polvet tuntuvat pettävän alta, mutta miehen käsi oli kietoutunut hänen ympärille, eikä hän päässyt tippumaan vaan painui vasten ystäväänsä. Shinya painaa silmänsä kiinni, kun on voimattomana tuota toista vasten.
"Tilasin meille ruokaa... Sinun pitää syödä..." kuiskaa, kun pidättelee samalla kyyneliänsä, mutta se ei tehnyt tuohon toiseen mitään vaikutusta. Punatukkaisen miehen kädet laskeutuvat hänen paidalle ja ne vetäisevät sen rajusti pois, eikä hän ehdi näkemään mitä paidalle tapahtuu, kun hänet on painettu vasten keittiön tasoa ja kätensä lukittu vasten kaapistoa sen yläpuolella. Vinkaisee hiljaa ja puristaa silmänsä hetkeksi kiinni kerätäkseen itseään, mutta meni niin helposti sekaisin siitä kaikesta. Siinä kului hetki, kun Shinya katsoi vain keittiön puhdasta lattiaa, kun Die piteli hänet siinä paikallaan, mutta mitään ei tapahtunut. Siksi tuo nuorempi ja sirompi ehtii jo luulemaan, että se kaikki olisikin ohi ja oli nähnyt vain pahaa unta... Tai toinen oli tullut järkiinsä, eikä siitä tarvitsisi enää koskaan puhua. Mutta se ei ollut niin. Mies nappaa hänet käsivarsillensa, kantaa makuuhuoneeseen ja viskaa sängylleen. Korkea vinkaisu karkaa säikähtäneen olennon huulilta, tuon kavutessa ketterästi alas sängyltä, kun punahiuksinen oli käynyt sulkemassa oven. Tosin se ei selvästikään ollut viisasta, koska tuo mies lähti tulemaan lähemmäs. Shinya yritti karata takaisin ovelle, mutta juuri käden osuessa kahvalle, tarttuu hänen käteensä toisen käsi. Se puristaa lujasti, jopa niin, että hänestä tuntuu hetken ettei tuntisi sitä enää koskaan. Kevyt vartalo painuu vasten makuuhuoneen ovea, kun vahvempi mies painuu häntä vasten, ja nyt tuntee kuinka joku tuon valkoisten boksereitten sisässä oleva on herännyt henkiin, ja oli nyt painunut vasten hänen reittänsä. Tummatukkainen mies nieleskelee siinä järkyttyneenä ja kohottaa anelevan katseensa ystäväänsä, joka ei kumminkaan välitä siitä vaan uusi, ruma ääni lähtee siitä, kun Shinyan poskelle annetaan avokämmenellä lyönti, toinen ja sitten hänet raahataan taas sängylle - paiskataan tällä kertaa vatsalleen. Tosin vain hetkeksi, ja se hetki kesti tasan sen verran, kun Die vetäisee häneltä housut jalasta. Yrittää taas nousta, vetäen peittoa suojaksensa ja tuijottaen ystäväänsä järkyttyneenä, peloissaan.
"Minä tässä... Shinya..." kuiskaa hiljaa, mutta katseensa ei näe sitä miestä, jonka on tuntenut jo ties kuinka monta vuotta, vaan sen miten tuo vieras, tutussa kehossa oleva, laskee bokserit jalastaan. Ruskea katse muuttuu kärsiväksi nuoremman miehen kasvoilla, kun tuo toivoo ihmettä, jota kumminkaan ei tule. Hän on kohta jo kahlittuna sen punahiuksisen miehen alla, tuntee tuon kovan elimen vasten pehmeää reittänsä ja karheat kädet hyväilemässä inhottavasti kehoansa. Hän on siitä jopa niin kauhuissansa, ettei saa voimia yrittää kunnolla pakoon siitä, joten tuo mies nauttii hänestä ja hänen tarjoamasta kauniista vartalosta. Yrittää koko ajan nieleskellä pelkoansa, kyyneliänsä, mutta se tuntui vain aivan liian vaikealta, kun ystävänsä tekee hänelle jotain tällaista.
"Die-kiltti... Lopeta", saa lopultansa henkäistyä, mutta se ei vaikuta tuohon toiseen yhtään, kuten oli uskonutkin jo, vaan tuntee pian miten huulet taas painuvat väkisin huulillensa. Kieli tunkeutuu suuhunsa, se tuntuu tukehduttavalta, muttei osaa aavistaakaan, mikä tulisi tuntumaan vielä pahemmalta. Yrittää taas jälleen karkuun siitä, mutta kädet puristavat hänen ranteitansa nyt. Se oli kuitenkin kohta ohi, mies hellittää otettansa ja nostaa heidät molemmat istumaan. Die katselee hetken Shinyan kasvoja, nostaa toisen kätensä hyväilemään siloista poskea. Sekin hetki kuitenkin rikkoutuu, kun käsi eksyy taas hiuksiin ja tukistaa. Nuorempi pakotetaan sängylle kontallensa, pää painetaan väkisin alemmas kohti toisen haaroja ja lopultansa hän on enää muutaman sentin päässä elimestä, joka vaativana odottaa, että hän ottaa sen suuhunsa.
"Ei..." kuiskaa, mutta se oli virhe, koska juuri samassa tuo vahvempi heistä painaa hänen päätään alemmas. Suunsa avautuu väkisin, sekä tuntee kuinka voisi oksentaa siinä samassa, miehen huulien välistä karatessa karhea murahdus. Hän puristaa silmänsä kiinni, peiton turvaa hakien nyrkkiinsä, kun alkaa liikuttamaan päätään edestakaisin sen vanhemman käden vaativana tukistaessa hiuksiansa. Ei ehtinyt kumminkaan kauaa tekemään sitä, kun päänsä riuhtaistaan kauemmas. Hänet paiskataan jälleen vasten sänkyä, taas tälläkin kertaa vatsallansa ja voimalla, ja liki saman tien joku on laskeutunut päällensä. Kädet painuvat vasten sängyn joustavaa pintaa, kun kaksi vahvempaa ja kalpeaa kättä nappaavat niistä kiinni lukiten hänet näin allensa. Mies levittää tummatukkaisen jalkoja aavistuksen enemmän auki, eikä hän ehdi vastustelemaan, kun jo tuntee miten sisällensä työnnytään lupia kyselemättä, voimaa säästelemättä ja armoa tuntematta, vaikka vaikerointinsa yrittää herättää tuossa jotakin ihmisyydentuntoja. Niitä oli kuitenkin selvästi turha hakea tänä yönä. Shinyan silmät sulkeutuvat hitaasti, kuumien kyyneleiden vieriessä silmäkulmista poskille ja poskilta punaisille lakanoille. Tunne, jonka mies loi hänelle jokaisella työnnöllään, sai hänet voimaan pahoin ja tuntemaan itsensä vain arvottomammaksi, sekä huonommaksi. Kuin menettäisi ihmisyyttään aina suuremmasta ja suuremmasta reiästä. Hikinen keho vasten selkäänsä ei tuntunut hyvältä. Eikä se kuinka lantio painui uudelleen ja uudelleen kohti häntä, miten elin sisässään halusi syvemmälle ja syvemmälle satuttaen jokaisella kerralla enemmän. Ja ne murahdukset, sekä kiivastuva hengitys tuntuivat suorastaan halvaannuttavilta. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen mies laukeaa ja hän luulee olevan sen lopussa. Mutta se ei riitä. Die aloittaa kaiken alusta. Tuo vain kääntää hänet, tuijottaa hänen kasvojansa jokaisen työnnön ajan ja mitä lähemmäs tuo pääsi loppuansa, sitä enemmän tuon huulet kosketti siroa ja alastonta vartaloa. Ne saivat ihon tuntumaan itsellensä myrkylliseltä, halun repiä iho irti voimistuessa hänen sisässään. Vinkaisut, vaikerrukset ja surkeat, tuskaiset äännähdykset eivät pysäyttäneet vanhempaa miestä, joka laukesi jo kolmannen kerran. Tosin, nyt, viimeinen kerta... Tuo veti juuri ennen laukeamistaan elimensä hänen sisästänsä ja tuntee miten tuon nesteen laskeutuvat kasvoillensa. Riuhtaisee kätensä pyyhkäisemään kasvojaan ja silmiään, punahiuksisen samaa aikaa noustessa sängyltä. Die askelsi huoneesta pois, jätti oven auki perässään ja suuntasi parvekkeelle, sekä sytytti siellä tupakan. Hän jää yksin huoneeseen makaamaan väristen pahasta olosta ja kyynelistä. Koko vartalo tuntui painavalta, likaiselta ja tahritulta. Hän nousee kumminkin ylös, pukee housunsa, paitansa ja bokserinsa jättää sinne missä ne ikinä ovatkaan. Hän saa itsensä juuri ja juuri raahattua eteiseen, kun sitten vetää takkia juuri päällensä sen miehen ilmestyessä olohuoneesta. Nuoremman sydän on pysähtyä ja tuo vain työntää kengät jalkaansa, juoksee ovelle, riuhtaisee sen auki ja katoaa käytävään oven kolahduksen saatellessa hänet. Ulkona ei enää satanut, kun pukee takin kunnolla yllensä siellä ja veti kengätkin jalkaansa siellä, lähtien sitten hitaasti askeltamaan kohti kotia, kädet ympärilleen kiedottuna. Puhelimensa oli jäänyt tuonne, kuten suurin osa päällä olleista vaatteistaankin, mutta ne eivät juuri nyt kiinnostaneet häntä. Hän ei ymmärtänyt mitä Dien päässä liikkui, mikä tuota vaivasi. Tosin nyt hän tiesi yhden asian: tuo kaikki johtui Kyon kuolemasta.
*****
Shinya ei saanut aikaan mitään muutamiin päiviin. Pari päivää sen tapahtuneen jälkeen Toshiya ja Kaoru ilmestyivätkin hänen ovellensa, koska eivät olleet saaneet mieheen yhteyttä, ja olivat toki hälyttäneet Dienkin paikalle. Noista se naismaisin oli jo ensimmäisenä siellä ovella kuuden aikaan ja soitti ovikelloa juuri parasta aikaa, kun hän makasi sängyllään valkeissa olohousuissa. Nousee hitaasti ja vaikeasti ylös - kärsi edelleen fyysisistäkin kivuista ystävänsä teon tähden. Hän askeltaa ovelle, sekä kurkkaa ovisilmästä kuka siellä oli ja näkee sen miehen, avaa oven huokaisten tuskastuneena.
"Mikä sinun on, et ole vastannut puhelimeen?" tuo kysäisee, ja oikeastaan vasta silloin hän tajuaa missä puhelimensa on. Nielaisee hiljaa ja kohauttaa harteitaan.
"Ollut muuta mielessä", lausuu vain ja lähtee kohti keittiötä, astellen kuin jokin olisi työnnettynä hänen takamukseensa. Tosin, se näytti siltä että se jokin satutti häntä ja pahasti. Toshiya katselee hetken hänen peräänsä, kunnes on kadonnut keittiöön ja mustahiuksinen mies seuraa sinne perässä, sekä kallistaa päätään.
"Mitä sinulle on tapahtunut?" tuo kysäisee ja hän vilkaisee miestä, pidellessään lasista kiinni, kun laski siihen kylmää vettä.
"Haluatko jotain? Minulla ei ole täällä mitään syöt-..." katkeaa lause hänen suustaan, kun ovikello soi jälleen ja tuo ystävänsä kiirehtii avaamaan. Siellä olivat Die ja Kaoru, joista jälkimmäinen oli käynyt hakemassa punahiuksisen kotoa asti.
"Tiedätkö, Diellä on ollut Shinyan kännykkä muutaman päivän ajan. Siksi emme ole saaneet yhteyttä, huolehdit ihan turhaan, kultaseni", alkaa Kaoru samantien selittämään vuolaasti, mutta tuo toinen pudistelee vain hiljaa päätään.
"Ei..." kuiskaa Toshiya, joka vilkaisee Dieä, joka vaikutti jostain syystä tänään ihan normaalilta.
"Herra taisi viime kerralla olla vain puutteessa", toteaa Kaoru ja vilkaisee sitten sitä miestään, jota ei kumminkaan naurattanut.
"Minä luulen... Luulen, että Shinya on... Voitu raiskata", lausuu tuo todella tukahtuneella äänellä, kun Die lähti jo astelemaan peremmälle asuntoon, joka tuoksui aivan tuolta mieheltä itseltään eikä tupakalta kuten hänen asuntonsa. Tuo kierteli hetken, kun huomaa toisen seisovan keittiössä aivan kuten hänenkin luona tuo oli tehnyt.
"Taidakin olla aivan juuri niin kodinhengetär, kuin olemme aina pitäneet sinua", lausuu pehmeän karhealla äänellä, lähtien tulemaan lähemmäs, joka saa tuon nuoremman värisemään pelosta ja samaa aikaa nuo kaksi saapuvat keittiöön.
"Katsokaa sitä", lausuu Toshiya Kaorunkin huomatessa, ettei tuo toinen ollut noin säikky ikinä, vaikka kovin pelokas luonteeltaan ehkä olikin. Kaoru nojautuu Dieen, kun tuo mustan ja sinisen sävyiset hiukset omaava mies astelee lähemmäs häntä.
"Shinya... Minun on pakko kysyä tätä, koska olen ystäväsi ja huolissani sinusta. Onko... Onko sinulle sattunut jotain pahaa... Jotain, mikä ei ole sinun vikasi? Jos on, voit kertoa sen", tuo yrittää olla mahdollisimman hienotunteinen sitä kysyessään, mutta olihan tuota vaikea kysyä ja Shinya nieleskelee siinä itsekseen, kun toinen pitelee hänen harteistansa kiinni. Katseensa karkaa hetkeksi Dieen, sydämensä tykyttäessä.
"Minä... Minut... Tiedätkö..." puhuu hiljaa, nieleskellen, yrittäen saada sitä sanaa suustaan, mutta ei pystynyt. Se mies, se mies joka oli tehnyt sen, hänen ystävänsä, seisoi tuolla noin toisen ystävänsä kanssa aivan tavallisena ja oli saanut hänet vajoamaan kanssaan pohjalle, ehkä jopa syvemmälle kuin itse oli ollutkaan.
"Raiskattiin..." kuiskaa sitten kumminkin, kun kääntää katseensa lattiaan ja sulkee silmänsä, Toshiyan kietoessa kädet hänen ympärilleen. Sitten sieltä tuli Die ja Kaorukin lähemmäs, tuon viimeisimmän laskiessa ainoastaan kätensä hänen olalleen, mutta tuo punaiset hiukset omaava paholainen painuu hänen taakseen ja kietoo kädet hänen ympärilleen. Värisee pelosta, kun puristaa silmiään kiinni, toisen tuoksun tunkeutuessa sieraimiinsa. Lopulta ei vain pysty siihen, ravistelee nuo pois ja vetäytyy kauemmas väristen. Puistelee päätään, kun juoksee makuuhuoneeseensa. Tuo toisiksi nuorin heistä oli jo lähtemässä perään, kun Die ottaa tuon olasta kiinni ja lähtee makuuhuoneeseen. Koputtaa nopeasti, mutta astuu vastauksia odottamatta sisään sinne ja jää ovelta katselemaan ruskeahiuksista miestä, joka makasi sängyllä vavahdellen tällä kertaa kyynelistä, jotka taas polttavina kostutti tuon posket. Shinya kyllä tunsi, kuinka sänky painui alas, mutta luuli sen olevan Toshiya. Siksi hän kääntyykin, nousee kyyneleisiä silmiä pyyhkien ylös ja kapsahtaa miehen kaulaan. Tosin kohta tuntee vahvat kädet vartalonsa ympärillä, tuntee miten se tuoksu taas valtaa hajuaistinsa. Yrittää päästä karkuun, muttei pääse, vaan toinen vetää häntä lähemmäs.
"Ei. Die. Ei... Et voi tehdä sitä nyt... Ei... Et... Toshiya ja Kaoru on tuolla", sopertaa, mutta Die painaakin hellästi sormensa hänen huuliansa vasten. Vinkaisee hiljaa, kun mies vain hymähtää ja kietoo käsiä hellästi paremmin ympärilleen.
"En minä sinua satuta", tuo mies kuiskaa ja hautaa kasvonsa hänen niskaansa.
"Anteeksi..." tuo kuiskaa lähellä hänen korvaansa, sen saadessa hänet värisemään aavistuksen. Tuo syleilee taas lujemmin, ja kohta hän tuntee joidenkin lämpimien ja kosteiden pisaroiden valuvan kaulallansa, kun punahiuksisenkin poskille valuu kyyneleitä - omansa oli juuri saanut tyrehdytettyä, vaikka vaikea niitä oli pitää poissa, kun tuo toinen oli siinä hänen vierellänsä. Nielaisee ja sulkee silmänsä hetkeksi.
"Voisitko mennä pois? Pois täältä... Elämästäni?" lausuu hiljaa, äänen värähtäessä. Ei ollut koskaan uskonut, että joutuisi sanomaan sen ensimmäisellekään noista neljästä ystävästään, muttei hän voisi antaa sitä anteeksi. Ei millään. Tuntee kuinka Dien vartalo alkaa väristä, tuon ote hänestä tuntuu vain tiukentuvan ja pää hänen omansa vierellään pudisteli kai sen merkiksi, että tuo ei tekisi niin.
"En halua..." mies kuiskaa itkunsa keskellä, kun väkisin punaiset hiukset nousevat hitaasti ja kohta hän näkee vanhemman miehen kasvot. Tuon posket kimmelsivät kyynelistä, joita toinen selvästi yritti juuri tällä hetken pidättää.
"En pysty... Tarvitsen sinua... Shinya..." tuo puhuu hiljaa ja koskettaa hänen poskeaan karhealla kämmenellänsä. Kavahtaa aavistuksen kosketuksen alta, mutta ruskeat silmät tuijottavat tuota punatukkaista miestä edelleen odottaen jonkinlaista selitystä tälle kaikelle - eihän hän voinut ymmärtää mikä tuon toisen päässä oikein liikkui tai oli sinä iltana liikkunut.
"Tarvitset minua mihin? Naimiseen? Haluatko raiskata minut uudestaan?" pääsee hänen suustaan vuolas kysymystulva, kun Die kääntää katseensa sitten muualle.
"En minä tarkoittanut satuttaa sinua..." kuiskaa punahiuksinen mies tukahtuneesti. Tuo tiesi juuri nyt paremmin kuin hyvin satuttaneensa toista, eikä epäillyt etteikö toiseen koskisi juuri nytkin.
"En vain pysty elämään ilman Kyoa... Mutta... Vielä enemmän kuin Kyoa kaipaan... Kaipaan sinua", kuiskaa tuo tukahtuneella äänellä, eikä edes pystynyt katsomaan häntä, vaikka hän istui tuon vanhemman sylissä ja siveli huomaamattaankin tuon toisen hiuksia. Olihan tuo hänet raiskannut, mutta hän oli niin typerä ja sinisilmäinen, että ei antanut tuollaisen muuttaa sitä tosiasiaa, että tuo toinen oli hänen ystävänsä - rakas, rakas, monivuotinen ystävä, joka juuri nyt kärsi. Huokaisee värähtäen kuullessaan miehen huokaisemat sanat ja vilkaisee ikkunan suuntaan - siellä ei satanut.
"Rakastan sinua, Shinya... Rakastin silloinkin, kun olit Kyon kanssa", myöntää Die hiljaa ja vilkaisee tummatukkaista miestä, joka oli jäänyt katselemaan siitä ikkunasta ulos ja tien toiselle puolelle missä oli toinen kerrostalo. Tuon sanat olivat uponneet jonnekin syvälle sisälle kuin nuoli lävisti omenan.
"Olen pahoillani, että satutin sinua... Minä vain... Koko se väsymys ja kaikki oli saanut minut sekaisin. Sitten sinä tulit... Olit ainoa joka välitti... Se sai minut entistä enemmän sekaisin ja kaipuuni sai minut tekemään asian, joka pilasi koko elämäni nyt lopullisesti", punatukkainen mies vuodattaa sanojaan, laskee Shinyan sylistänsä ja lähtee kulkemaan kohti makuuhuoneen ovea, kääntäen vielä katseensa sinne sängyllä istuvaan ihmishahmoon.
"Olet ainoa syy, miksi en vielä ole riistänyt henkeä kuten ystäväni... Lipastoni laatikossa on ase, joka on ladattu valmiiksi... Teen kuten halusit, lähden. Lopullisesti", kuiskaa se nyt taas niin tutuntuntuinen mies, kun vetää oven kiinni. Tuo kävi sanomassa hyvästit noille kahdelle keittiössä istujalle ja lähti ystävänsä asunnosta. Shinya istui sängyllä vielä muutaman minuutin, kun Die oli lähtenyt kunnes äkkiä kääntyy ovelle - oli luullut tuon vain pilailevan, ettei tuo ollut lähtenyt. Huulensa raottuvat, puristaa nyrkkiin peittoaan.
"Die!" huudahtaa, mutta mitään ei kuulunut. Sen sijaan Toshiya tulee ovelle sekä katsoo häntä kummastuneena.
"Oletko kunnossa?" tuo kysyy, kun hän jo on noussut sängystä, napannut lattialta suuren mustan bändipaitansa ja vetänyt sen niskaansa.
"Die... Die... Meidän pitää mennä, se meinaa tehdä itsemurhan minun takiani. Die... Pitää mennä", puhuu nopeasti, sekaisesti, eikä hän osannut ajatella mitään muuta kuin sitä punahiuksista miestä, tuon äskeisiä sanoja, sen tuon tuntuessa nyt siltä, että sen oli tehnyt joku vieras, eikä sillä ollut mitään väliä.
"Die!" huudahtaa taas, kun juoksee ilman kenkiä alas portaita, niiden kahden tullessa perässä takit kädessä ja hänen kenkiään mukanaan kantaen.
"Die, et saa tappaa itseäsi!" huutaa, vaikka ei mies tietenkään kuule. Nuo kaksi olivat tulleet Dien autolla, vaikka Kaoru olikin käynyt hakemassa Dieä. Hän lähtee juoksemaan kohti punatukkaisen miehen asuntoa sen minkä jaloistansa pääsi, mutta nuo kaksi olivat kohta Toshiyan autolla siinä hänen rinnalla. Vilkaisee noita, kiiruhtaa auton ovelle ja käskee Toshiyan painaa kaasua. He tulevat pian yhdeksänkerroksisen kerrostalon pihaan, joka oli hyvin hoidettu ja talo oli hyvin sen näköinen, että siellä asuisi joko eläkeläisiä tai perheitä, muttei ainakaan liekkienlailla punaisena leiskuvien hiusten omistajaa, mutta niin se mies teki. Hän näkee toisen parvekkeella, se saa sydämensä tykyttämään. Mies asui seitsemännessä, joten sieltä olisi pitkä matka alas, jos tuo hyppäisi. Hänestä kuitenkin tuntui ettei toinen hyppäisi. Katselee ylös, kun näkee ne punaiset hiukset tutulla parvekkeella.
"Die!" päästää kurkustansa epävireisen huudon, koska huusi juuri niin lujaa kuin vain pystyi, muttei tiennyt kuuliko tuo.
"Die! Die! Die, pois parvekkeelta! Die! Die, älä tee mitään typerää!" huutaa hän tuolle, kun ne kaksi olivat jo lähteneet toinen hissillä ja toinen portaita pitkin sinne seitsemänteen. Kaoru oli siellä ensimmäisenä portaita pitkin tulleena. Tuo rupesi etsimään juuri samalla vara-avaimia, kun Toshiya tuli tummatukan vierelle hoputtamaan tätä.
Punahiuksinen mies seisoi parvekkeella vain tupakalla ja tuo säikähtää, kun kuulee jonkun huutavan toistamiseen nimensä - ensimmäisen luuli olevan vain harhaa. Tulee lähemmäs reunaa ja katselee tuota pieneltä näyttävää miestä, jonka sanat saavat hänet nielaisemaan. Toivottavasti kovin moni naapuri ei kuullut tuota. Tuo kumminkaan saa sanottua mitään, tiputtaa vain vahingossa savukkeensa sen lentäessä ihan sinne maahan asti. Shinya katseli sieltä alhaalta sinne yläilmoihin kyyneleet silmissä.
"Die..." mumisee hiljaa, kun muisteli sitä miten oli menettänyt Kyon. Tuo oli kaksi viikkoa ennen sitä pistänyt poikki heidän suhteen ja sitten Kaoru oli löytänyt Kyon... Enempää ei pystynyt muistelemaan, siitä ylitse pääseminen oli vienyt aikaa. Kaorulla oli heidän kaikkien vara-avaimet ja kaikilla oli Kaorun vara-avain, ja juuri sillä samalla hetkellä nuo kaksi miestä pääsee tunkeutumaan asuntoon, joka oli säilynyt siistinä, kun Shinya oli sen siivonnut. Nuo miehet ryntäävät sisään, olohuoneeseen ja näkevät Dien parvekkeella. Toshiya ryntää parvekkeelle ensimmäisenä, Kaorun äkätessä ase olohuoneen pöydältä - Die oli pyöritellyt sitä siinä taas pari päivää, koska oli tehnyt mitä oli tehnyt. Hän oli katunut sitä heti, kun oli vain kyennyt tajuamaan mitä oli tehnyt. Toshiya meinasi jo sanoa, että Shinya oli väärässä, mutta tullessaan olohuoneen puolelle Dien kanssa Kaoru istui sohvalla ase kädessä ja mies vilkaisee Dieä.
"Mikä tämä on?" tuo kysäisee ja samaa aikaa Toshiya vilkaisee tuota punatukkaista herraa kysyen.
Kun nuo kaksi katoavat parvekkeelta, Shinya lähtee juoksemaan portaita ylös. Hissillä olisi kestänyt liikaa, se olisi pitänyt tilata, ja olisi pitänyt olla paikoillaan. Hän ei halunnut olla paikoillansa. Kun oli juuri päässyt siihen kerrokseen, missä Die asui kuuluu laukaus ja se jäi kaikumaan rappuun, kun ovi oli auki. Laukauksen perässä oli tullut huutoja ja hän syöksähtää sisään, naapurien ruvetessa availemaan ovia, mutta hän onneksi tajusi vetää sen heidän oven kiinni. Juoksee olohuoneeseen, missä Kaoru istui järkyttyneen näköisenä ja kaksi miestä oli ratkennut nauruun. Hän jää pelästyneenä katsomaan olohuonetta, missä oli sirpaleita ja kirjahyllyssä reikä luodista. Kaoru oli mennyt vahingossa laukaisemaan aseen, sen ollessa osoittanut suoraan kirjahyllyssä olevaa lasijoutsenta kohti ja se oli hajonnut tuhansiksi palasiksi, kun luoti oli sitten jatkanut puuhyllyn sisuksiin. Punahiuksinen kirjahyllyn omistaja pyyhkäisee silmäkulmaansa, kun taas vilkaisee Kaorua.
"Olenkin ollut aikeissa uusia sisustuksen", mies toteaa hymyillen, kun huomaa Shinyan, joka oli lyyhistynyt polvilleen siihen lattialle ja purskahtanut itkuun. Die syöksähtää siltä samalta paikaltaan kohti heistä nuorinta, kumartuu tuota kohti ja kietoo kätensä tämän ympärille.
"Shinya... Pieni", tuo kuiskaa ja silittää hellästi miehen selkää. Tuo selvästi itki jälleen, eikä mies oikein ymmärtänyt miksi. Ei nuo kaksikaan, jotka tulevat Dien taakse katselemaan sitä tilannetta.
"Minä... Minä luulin, että sinä olisit kuollut..." kuiskaa hän Dielle, joka näyttää hivenen hämmentyvän, kun sitten nieleskellen tuo hymyilee aavistuksen tummatukkaiselle ystävälleen ja kumartuu ystävän tavoin suukottamaan tuon poskea.
"Mutta olen tässä... Kiitos sinun", kuiskaa vanhempi mies nuoremman korvaan, kun pitelee tätä itseään vasten hellästi. Shinya nostaa katseensa tuon kasvoille, pyyhkäisee kyyneliä poskiltansa ja pureskelee kevyesti huultansa. Hän hengittää hitaasti ja selvästi itseään rahoitellen, kun hänen huulilleen nousee hienoinen hymy.
"Onneksi olet... En olisi halunnut menettää enää yhtäkään teistä", kuiskaa punatukkaiselle miehelle, löytäen itsensä kohta kolmen miehen tiukasta halauksesta ja hymyilee entistä enemmän, eikä anna sen inhottavan muiston siitä asunnosta varjostaa mieltä - se oli ollut eriasunto, eri ihminen - ei Die kuunaan tekisi hänelle, ystävälleen sellaista.
******
Pari kuukautta myöhemmin, kun Tokiossa ei hetkeen ollut satanut vaan oli oikein mukava ja lämmin sunnuntaipäivä, neljä miestä istuskeli suuressa puistossa. Heidät ympäröi vihreä ruoho, kauneimmassa lehdessä olevat vihreät lehtipuut, joiden paksuun runkoon oli hyvä nojata ja ne suorastaan vaativat rakastuneita kirjoittamaan siihen nimensä - niin juuri nuo kaksi heistä tekivätkin: 'Toshiya & Kaoru', luki erään puun kyljessä. Nuo olivat juuri juosseet siltä suurelta punaiselta viltiltä kauemmas, kun Kaoru oli ruvennut kutittamaan rakastansa, joka ei ollut oikein innostunut asiasta. Samaa aikaa Shinya makasi pitkin pituuttaan siinä pehmeällä ruohomatolla, koska ei ollut enää jaksanut kuulemma istua siinä viltillä. Tuon pää oli painunut vaaleaa, farkun peittämää reittä vasten ja silmät olivat kiinni, kunnes tuntee jonkun koskettavan kevyesti huuliansa.
"Kirsikka?" kysyy pehmeä ääni ja hän raottaa ensiksi toista ruskeaa silmäänsä, kun sitten raottaa huuliansa ja ottaa kirsikan niiden väliin. Vetäisee sen pois siitä tikun päästä, minkä jälkeen nousee ruohikolle polvillensa, laskee kätensä ottamaan tukea siitä reidestä johon päänsä oli juuri nojannut ja kumartuu lähemmäs sitä miestä, joka oli kirsikan hänelle tarjonnut. Tuntee miten huulet koskettavat hänen huuliaan, tuon napatessa oman puolikkaansa kirsikasta.
"Taas minulle jäi siemen..." Shinya mutisee, kun sylkäisee sen pois suustansa ja kumartuu taas punatukkaista Dieä kohti. Huulensa painuu pehmeästi tuon huulille, tuon käden kiertyessä hänen niskallensa ja he suutelevat siinä hetken, kunnes kaksi miestä palaavat.
"Täällä ne vain vaihtavat kuolaa toistensa kanssa", lausuu Kaoru virnistellen ja he vilkaisevat noita tyytyväisinä itseensä, sekä tietenkin toisiinsa.
"Tehän aina jaksatte ajatella muita... Viimeksikin tänä aamuna vain muhinoitte meidän sängyssämme", lausahtaa Shinya ja saa nuo kaksi nolostumaan. Saamaa aikaa Die nousee nojaamasta siihen puuhun. Tuo vetäisee sen nuoremmankin sieltä nurmikolta ylös seisomaan, kietoo kätensä hänen lantiolle ja he lähtevät. Ei mennytkään kuin hetki, kun erässä puiston puussa lukikin jo suuren sydämen keskellä: 'Shinya & Die - rakkaus ei aina ole kaunista, mutta aina ikuista'. Niin lämmin tuuli puhalsi Tokion läpi, neljä ystävää nauroivat yhdessä puistossa, ja vaikka yksi viidestä olikin poissa... Saattoivat nuo kaikki nyt viimein olla onnellisia, vapaita ja rakastuneita, eikä kukaan muistellut enää mitään menneistä, heillä oli vain tulevaisuus edessä.
~The End~
Uusimmat blogimerkinnät
- Miksi? 07.04.
- Sinulle... 07.04.
- Jos olisin... 10.02.
- Lumihiutaleita, viha-rakkaussuhteessa 25.12.
- Ehkä vielä joskus.... 25.12.
- 10 Totuutta... 31.07.
- Rakkauden Rumuus 17.06.
- Arvaamaton 13.06.
- Ei sitä vain jaksa ymmärtää... 22.05.
- Voisinko? 21.05.
Selaa blogimerkintöjä
- ▶ 2010 (3)
-
▼
2009 (14)
- ▶ joulukuu 2009 (2)
- ▶ heinäkuu 2009 (1)
- ▶ kesäkuu 2009 (2)
- ▶ toukokuu 2009 (3)
- ▶ huhtikuu 2009 (6)
Blogi
Rakkauden Rumuus Keskiviikko 17.06.2009 01:30
ArvaamatonLauantai 13.06.2009 04:29
Pahoittelen laatua, joka voi töksähdellä välillä, mutta tämä oli verestystä kirjoitukseen:
Painaa silmänsä kiinni sängyssä, joka tuoksui edelleen rakkaaltansa, joka ei kumminkaan tänä yönä viettänyt aikaa siinä hänen kanssaan. Puristaa tyynyä paremmin itseään vasten, silmiensä puristuessa kiinni yhtä tiukasti kuin otteensa lakanasta ja hengityksensä värisee kun pidättää kyyneliä. Hän tiesi missä toinen oli. Koska mies ei ollut täällä, tuo oli toisen rakastettunsa luona, josta hän oli saanut tietää jo kaksi kuukautta sitten, muttei ollut sanonut mitään. Mitä olisi sanonut, mitä olisi sanonut, ettei menettäisi omaansa, sitä kaikista tärkeintä? Aamuyö vaihtui hitaasti aamuksi eikä hän ehtinyt kertaakaan vaipumaan syvään uneen, vaan jokainen kolahdus ja rasahdus asunnon ulkopuolella sai hänet uskomaan, että rakkaansa palaisi ja olisi valinnut hänet. Aamulla, kun viimein kahteentoista mennessä oli nukkunut edes muutaman tunnin jaksaakseen nousta, joku kolistelee ovella. Nousee ripeästi ylös ja ryntää keittiöön tekemään kahvia.
"Shinya... Shin-Chan~... Minulla on sinulle lahja", huhuilee ääni, joka saa kumminkin hänet pudottamaan sen kahvikupin kädestään. Kahvikupin, jonka oli saanut rakkaaltansa. Hän jää seisomaan kumminkin siihen paikoilleen ja kun hitaasti kääntyy ovelle näkee hän siellä Kyon seisomassa lahjapaketti kädessään. Vilkaisee ikkunasta ulos, näkee kirsikkapuunsa ja sen, ettei kultansa vielä ollut tullut takaisin. Onneksi. Jää katsomaan tuota saapunutta miestä, vetää väristen henkeä ja astuu varoen pois sieltä sirpaleiden keskeltä.
"Kyo, helvetti, enkö sanonut että palauta ne avaimet?!" huudahtaa tuolle, kun lähtee tulemaan lähemmäs ja tunkee kätensä toisen takin taskuihin löytämättä mitään. Vaihtaa taskut sitten tuon housuntaskuihin, joista löytyi toisen avainnippu. Tosin siinä samassa lyhyemmän miehen käsivarret ovat kietoutuneet hänen ympärilleen ja vaaleahiuksinen mies nauraa hänelle.
"Sainpas sinut", tuo hymähtää ja hän yrittää työntää tuota luotaan, epäonnistuen siinä aika kirkkaasti. Katselee miestä, kun tuo istuttaa hänet pöydälle, ja rupeaa avaamaan lahjapakettia, jossa oli kaunis hopeainen kaulaketju, jossa roikkui hänen nimensä taiteiltuna myös hopealla ja koukeroisin kirjaimin. Hän rakastui siihen saman tien. Muttei voinut näyttää sitä toiselle, eikä voisi ottaa sitä korua.
"Se on suunniteltu juuri sinulle, voisinko sovittaa sitä kaulaasi?" vaaleahiuksinen mies lausuu maanitellen ja hän raottaa huuliaan kieltääkseen, mutta kun tumma katseensa osuu toisen silmiin, heltyy hän hetkeksi - tai oikeastaan itsekurinsa vain pettää. Mies osasi olla niin jalat alta vievä. Eihän mikään häntä sovittamasta estänyt? Kääntyy hivenen ja nostaa punertavanruskeat hiuksensa pois niskaltaan, kun toinen pistää sen korun hänen kaulaansa. Hypähtää kevyesti alas pöydältä, lähtee askeltamaan eteiseen vain valkea satiiniaamutakki yllään ja huulet aavistuksen raollaan jää katselemaan itseään. Täydellinen.
"Juuri niin täydellinen kuten kantajansakin", lausuu mies karhealla äänellä nojaillessaan keittiön ovenkarmiin. Se rikkoo hänen unelmansa ja katseensa kääntyy toisen takaisin. Hän ei voisi enää langeta siihen ansaan uudelleen. Ei millään voisi.
*~*~*~*~*
Kylpyhuoneen peilit olivat huurtuneet sumeiksi, eikä niistä näkynyt kuin kaksi epämääräistä hahmoa ammeen suunnalla. Ilma oli lämmintä, kosteaa ja se tuoksui samppanjan lisäksi miedosti mintulta ja vaniljalta. Kosteat hiukset valuivat ammeen reunan ylitse, vaalean käden tehdessä samoin, sormien kosketellessa ammeen posliinista laitaa, mustaksi maalattujen kynsienkin yrittäessä sen pintaan pureutua. Puristaa silmiään hetkeksi kiinni, kun voihkaus huopui jälleen huuliltansa.
"Kyoo~oh.." päästää hän karkaamaan rusottavilta huuliltaan, kun tuo nimeltä kutsuttu mies nostaa vaalean päänsä pois vesirajasta, virnistää hivenen ja katsahtaa alla olevaa miestä.
"Mitä nyt, et kai vain taas meinaa katua?" tuo kysäisee, antaen vaaleiden sormiensa sivellä nuoremman miehen reisiä. Hän henkäisee ja Kyo näyttää tyytyväiseltä, laskien huulensa siellä alapuolellansa sykkivälle elimelle, joka odotti hänen huuliensa palaavan paikallensa. Hän nieleskelee hetken, henkäisten tuon toisen tekojen seurauksesta, nostaen kätensä lämpimän veden sekaan ja voihkaisee hiljaa, kun yritti saada ajettua asiaansa eteenpäin.
"Eikö... Ymmh... Eikö meidän pitäisi... Muualle?" pääsee lopulta suustaan, kun saa hillittyä lantionsa, toisen kiusatessa pelkästään hänen herkkää alavatsaansa. Siitä oli aikaa, kun kolme vuotta samassa parisuhteessa elänyt oli saanut suhteen toisen osapuolen hyväilemään häntä noin suurella huomiolla. Tosin, ei siitä voinut kai syyttää miestään, joka juuri tälläkin hetkellä taisi olla jonkun toisen kanssa. Tai oikeastaan oli, se punapää oli jättänyt hänet yksin erektionsa kanssa ja lähtenyt - ja hän valitettavasti tiesi minne. Onneksi Kyo oli tullut paikalle, ja kun hän oli lähtenyt kylpyyn, ei tuo mies ollut häpeillyt liittyä seuraan... Mikä sitten olikin vienyt tähän tilanteeseen. Ynähtää jälleen, kun tuo häntä kymmenen senttiä lyhyempi mies kääntää hänet selin itseensä, takamuksensa jäädessä suoraan toisen silmien eteen. Puristaa käsillään reunaa jottei hukkuisi kylpyveteensä, kun tuntee jonkun kuuman ja pehmeän koskettavan aukkoansa. Silmänsä suurenee hetken kuluttua, kun tajuaa tuon vanhemman miehen juuri koskettelevan kielellään hänen... Toisiksi pyhintä, mutta ehkäpä kaikista herkintä aluetta. Voihkaisu karkaa huuliltaan, kun toinen työntää kieltään sisälle häneen. Se tuntui luvattomankin hyvältä, kun painaa silmänsä kiinni ja vetää hitaasti henkeä, tuntien miten lihaksensa yritti lukita toista sisäänsä, muttei onnistunut siinä. Ei. Toinen vain kiusasi. Kohta tuntee miten kieli liukuu hänen kiveksillensä. Kuumat väreet polttelivat hänen sormiansa ja vatsanpohjaansa, kylmät väreet kiipesivät pitkin selkärankaansa, kun toinen taas nousi aukollensa tuon vain kiusatessa sitä. Hän ei osannutkaan kuvailla miten hyvältä se tuntui. Tuon sormet kiipeili hänen reisillään ja pakaroillaan, ja hitaasti ne liukuivat pitkin selkärangan ulostyöntyviä nikamia. Huokaisee hiljaa, kun saa hetken rauhan, mutta se ei kestänyt kauaa, kun nuorempi tuntee jonkun painuvan vaativana vasten hänen pakaroitansa. Siinä sitä mentiin, antaisi samalla mitalla takaisin kuin kumppaninsa.
*~*~*~*~*
Vilkaisee lyhyempää miestä, kun irrottaa korun ja tulee lähemmäs laskien sen toisen kädelle. Vilkaisee viileästi vain tuon ohitse, askeltaa keittiön pöydän luokse, irrottaa kotiavaimen siitä loppuun ja tulee takaisin tuon luokse, tiputtaen avaimet korun kanssa samalle kädelle, kun toinen oli idioottina siihen jäänyt.
"Hei, hei, Kyo. Sanon Dielle, ettet voi enää pitää vara-avainta", toteaa tuolle ja askelsi ulko-ovelle, jota jää vaalealle pitämään auki, kun sitten tuo askelsi ulos ja veti sen kiinni perässään. Askeltaa lanteet keinahdellen keittiöön, ottaa kaapista rikkaimurin ja kyykistyy palasten luokse, kun rupeaa sitten imuroimaan, eikä siksi kuule kuinka mielittynsä saapuu kotiin. Tosin, mukavampi yllätys oli, kun tuntee kädet lanteillaan, jonkun nostavan hänet ylös ja kehonsa painuvan toista olentoa vasten.
"Dieeh~..." henkäisee ja painaa silmänsä kiinni, taivuttaa päätään enemmän kohti vanhemman olkaa ja suukottaa toisen leukaa hellästi. Hän ei välittänyt siitä, missä toinen oli ollut, hän välitti vain siitä, että toinen aina palasi hänen luoksensa.
Dien katse laskeutuu lattialle ja mies hymähtää hiljaa.
"Mitä pahaa minä olen tehnyt, kun tuon olet rikkonut?"
Raottaa huuliaan, kun laskee katseensa sinne mukin kappaleisiin ja vilkaisee tuota hitusen säikähtäneenä.
"Et mitään, kunhan säikähdin jotain kolahdusta... Anteeksi, rakas", kuiskaa tuolle, kääntyy tuota vasten, rintakehänsä painuessa vasten tuon rintakehää ja kätensä kietoutuessa tuon niskalle.
"Mukava kun olet kotona", kuiskaa huuliensa painuessa juuri samaan aikaan toisen karheille huulille, suudellen tuota melkoisen vaativastikin. Jokaisen miehen karkumatkan jälkeen hänen oli pakko puhdistaa tuo ja saada toinen taas takaisin omakseen, kunnes tuo taas seuraavassa kuussa lähtisi karkumatkalleen. Painaa lantionsa toista vasten, eikä siihen oltu tarvittu kuin tuo hetki, jonkin ollessa jo herännyt aamutakin alla.
"Ajattelin sinua koko yön..." mutisee, kun joku soittaa ovikelloa. Puree tuon huulta, koska ei omaansa pystynyt ja vetäytyy kauemmas lähtien ulko-ovelle, avaa sen ja näkee Kaorun oven takana.
"Hei, ajattelin että jos voisin millään tulla tänne juomaan aamukahvin. Olin viemässä roskia, kun unohdin avaimen ja puhelimen ja lompakon kotiin... Ja minun pitäisi nyt soittaa sille talonmiehelle ja haluaisin kahviakin", tuo alkoi selittämään ja ilman kutsua takki oli päätynyt naulakkoon, sekä mies sinne keittiöön, missä tuo huomaa sirpaleet.
"Ette kai te kaksi ole riidelleet?" tuo naurahtaa ja hän hymähtää hiljaa, kun käy hakemassa tuolle sekä miehelleen kupit, kaataa niihin kahvia tuoden maidon ja sokerin pöytään. Itse kyykistyy siivoamaan ne kappaleet ja hakee itselleenkin kupin, asettuen miehensä vierelle.
"Anteeksi, että tuppaudun näin... Toivottavasti en häiritse", tuo jatkaa, kun Die vain pudistelee hymyillen päätään. Hän oli närkästynyt, kyllä tuo häiritsi... Muttei ehtinyt ajattelemaan enempää, koska Die ajatteli jo. Tuon käsi liukui hänen reidellään, kohti hänen haaruksia, joista tuo puristaa hyväillen ja hellästi. Henkäisee huomaamattomasti, vilkaisee Kaorua ja huomaa ettei mies onnekseen ollut huomannut. Painaa silmänsä kiinni hetkeksi, kun toinen jakaa tekojaan ja laskee kätensä pysäyttämään tuon.
"Ei nyt..." kuiskaa, koska ei halunnut tukalaan tilanteeseen ystävänsä nähden - vaikka olihan heidät kerran yllätetty ihan koko bändin ja apureiden voimin takahuoneesta naimasta. Mutta se oli toinen juttu. Vilkaisee punapäätä nopeasti, kun nostaa käden pois ja jatkaa kahvinsa juomista.
Illalla hän makailee sängyssä alastomana, he eivät olleet saaneet jatkettua Kaorun ollessa paikalla, koska tuo oli sitten tarvinnut kyytiä, Die oli heittänyt ja hän oli taas jäänyt unohdettuna kotiin. Tosin palattuaan toinen oli korvannut sen, ottanut hänet hitaasti eteisen lipastoa vasten ja äsken suihkussa... Nyt odottelikin itse ritarinsa tulemista sieltä suihkusta, tuon ilmaantuessa juuri parahiksi punaiset hiukset märkinä ovensuuhun, valkoinen pyyhe lanteillansa ja mukavan näköinen kohouma siinä edessä. Antaa jalkojensa jo hitaasti avautua, virneen nostaessa toista suupieltänsä suloisesti. Die heittää pyyhkeensä pois, antaa hänen katsella tarkkaan, nuolla katseellaan tuota ihanaa, miehistä kehoa, kunnes laskeutuu sängylle. Vanhempi mies katselee häntä, antaa kätensä lähteä nilkalta. Tuo hyväili sitä hetken, kevyin kosketuksin siirtyi säärelle ja reidelle, tipautti sitä välillä sisäreidelle, mutta lopultansa nousi rintakehälle. Tuo tuijotti häntä hänen ruskeisiin silmiin, huuliensa raottuessa ja kohta sai maistaa edelleen suihkun jäljeltä kosteista huulia, punaisten hiusten tiputellessa pisaroita iholleen ja sängylle. Muttei se häirinnyt, kun hän kietoo kätensä vanhemman niskalle, kiertäen jalkansa toisen alaselälle ja kohta huoneen täytti voihkaisu, kun mies työntyy hänen sisäänsä. Hän ei säästellyt äänissä, miksi Die vältteli hänen kanssaan julkista naimista tai julkisilla paikoilla naimista. Puraisee huultaan kevyesti, antaa lantionsa kohota ja sormiensa sivellä tuon niskaa, kun mies jatkaa työntöjänsä. Tuo nautti siitä kuumuudesta erektionsa ympärillä, niistä lihaksista, jotka tekivät siitä täydellistä ja tuon huulien välistä karkaa aina satunnaisesti murahdus, kun alkaa liikkumaan nuoremman sisällä hitaasti. Tuo ei taas perustanut ääntelemisestä juuri laisinkaan.
Lopulta he makailevat sängyllä, hän punapäähän kietoutuneena, ruskeat hiuksensa toisen hiuksissa sekaisin ja ne muistuttivat sellaista, kuin tuolle toiselle olisi tehty raitoja. Ainakin joskus hän itse ajatteli niin. Hän hengitti edelleen raskaasti, eikä se suihku ollut auttanut mitään, koska nyt taas hikiset vartalot olivat kietoutuneet toisiinsa ja lakanat oltiin taas liattu kahdellakin tavalla.
"Die..." kuiskaa hän sitten hiljaa tuon miehen korvaan, jota näykkäisee kevyesti.
"Koska sinä lopetat minun pettämisen?" hän kysyy tuolta vanhemmalta, sivellen samalla tuon rintakehää ja katsellen tätä rauhallisesti ruskeilla silmillään. Dien silmät avautuvat ja huulet raottuvat. Tuon katse kääntyy häneen hivenen epäuskoisena, käden hänen hiuksissaan ja niskallaan pysähtyessä. Punapää laittaa silmänsä kiinni hetkeksi, tuo selvästi mietti asiaa ja huokaisi.
"En petä sinua enää koskaan", tuo kuiskaa nuoremmalleen, avaa silmänsä ja vilpittömästi katsoo tuota syvälle silmiin. Hän katselee tuota, nyökkää päätään ja painaa huulensa tuon huulille, kun sulkee hitaasti silmänsä luottaen toiseen täysin. Miksi ei luottaisi? Jos toinen ei olisi halunnut häntä, ei tuo tulisi takaisin.
*~*~*~*~*
Aamulla tuo punaruskeapäinen, siro olento kumminkin herää taas yksin sängystä. Niin ei tapahtunut koskaan. Hän katselee ympärillensä ja huomaa vaaleanpunaisen mukin, jonka kylkeen oli painettu sydän. Kapeille huulille kaartuu hymy, kun nostaa mukin käsiinsä ja huomaa sisällä lapun. Lappu oli valkea ja selvästi vain repäisty jostain.
'Romanttista...', ajattelee, kun avaa sen lapun. 'Rakastan sinua, mutten enää ikinä halua pettää sinua', luki lapussa. Nousee ylös, laskien mukin takaisin, ja kun käveli kohti kylpyhuonetta hän vilkaisi vaatehuoneeseen. Kaikki Dien vaatteet olivat kadonneet. Kylmä valahtaa sisälleen. Kai se kaikki oli vain pilaa? Ryntää keittiöön, olohuoneeseen ja vierashuoneenkin käy vielä lävitse, mutta miestä ei ollut missään. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä, kun tajuaa sen kaiken olleen vaan huijausta. Ei toinen koskaan ollutkaan ollut jäämässä. Tuo oli ollut vain suuri pelkuri, joka ei uskaltanut kertoa hänelle totuutta. Istuu keittiön pöydän ääreen ja painaa kasvot käsiinsä. Mutta vaikka hän istui siinä viisi minuuttia, joka siinä tunnetilassa oli paljon, ei mikään tuntunut helpottavan ja lopulta hän päästää suustaan niin suuren huudahduksen ja kiljahduksen sekaisen äännähdyksen kuin vain sai, potkaisee tuolin kauemmas ja lähtee makuuhuoneeseen. Hän repii lakanat sängystä, paiskoo tyynyt pitkin seiniä, ja kun katseensa taas osuu siihen mukiin hän tähtää hän sillä ikkunaa, mutta onnekseen se osuu seinään ja se pirstoutuu palasiksi jälleen.
"Miten se kehtaa tehdä tämän minulle..." kuiskaa tukehtuneesti, kun vaipuu istumaan siihen lattialle, vetää jalat lähelle itseänsä, painaa kasvot käsiinsä ja antaa kyyneleiden viimein virrata kasvoillensa. Hengityksensä värisee, kun painuu sikiöasentoon lattialle, jolle nukahtaa ja herää siitä vasta myöhään iltapäivällä. Katselee punaisin silmin sitä kaaosta, jonka oli tunnekuohullansa aiheuttanut, mutta yleisestä järjestelmällisyydestään huolimatta nousee ylös laahustaen keittiöön. Hänellä ei ollut nälkä, mutta laskee kraanasta itselleen lasillisen vettä, jääden juomaan sitä tasoon alaselällänsä nojaten. Huokaisee väristen, kun sitten lähtee askeltamaan olohuoneeseen, missä pöydällä oli hänen puhelimensa. Ottaa kännykkänsä käteen laskettuaan lasinsa ja huomaa Kyon soittaneen muutamaankin kertaan. Hän katselee sitä näyttöä, jossa punahiuksisen miehen kasvot hymyilevät. Irvistää itseksensä, minkä jälkeen painaa vihreää luuria soittotietojen tullessa esiin ja painaa uudemman kerran vihreää, puhelimen soittaessa sitten pienelle miehelle, jonka oli viimeksi ajanut pois luotaan kuin loiset talosta. Odottelee hetken linjalla, kun uninen ääni vastaa puhelimeen. Hän katselee hetken eteensä, vetää huokaisten henkeä ja avaa suunsa:
"Die jätti minut", kuiskaa tukahtuneella äänellä, eikä voinut onnekseen nähdä miten Kyo tuntui piristyvän.
"Olen kohta siellä", lausuu Kyo puhelimeen, jonka sitten tunkee taskuunsa sammutettuaan puhelun. Ja totta, vajaassa kymmenessä minuutissa mies seisoi oven takana kädessään päivänkakkaroita ja suklaatta. Hän laahusti avaamaan oven, katsoi tuota hämillään, kun sai suklaata ja kukkia - suklaan ymmärsi, ei kukkia. Lyhyempi seurasi perässä, kun hän vilkaisee taaksensa laittaessaan kukat veteen ja itse availlessa suklaalevyä.
"Kuinka tiesit minun kaipaavan juuri tätä?" kysyy, kun tuo vanhempi vain nauraa hänelle lempeästi, tullen lähemmäs ja koskettaen hänen poskeaan.
"Kaikki naiset kaipaa aina murheessa suklaata", Vaaleahiuksinen mies lausuu hänelle, hymyillen kovin leveästi ja tuo nappasi itsellensäkin rivin levystä lähtiessään kohti sohvaa.
Päivä kului hiljaisuudessa, jonka rikkoi vain elokuvat joita he katsoivat ja lyhyet keskustelut jotka vaihtoivat katsotusta elokuvasta, seuraavasta tai sitten siitä mitä he söisivät. Kello lähenteli kymmentä, kun hän nojasi vasten Kyon olkaa ja toisen käsi oli hänen vyötäisillä.
"Minun pitäisi lähteä", kuiskaa Kyo hänen korvaansa, jota tuo suutelikin. Se, toisen sanat ja teko saa hänet värähtämään, sekä nousemaan ylös. Katselee vaaleaa hetken mietteliäänä, kun mutristaa huuliaan.
"Voisit jäädä yöksi", ehdottaa hiljaa toisen katsoessa tyytyväisenä hänen kasvojaan. Vaalea kumartuu lähemmäs, ottaa hellästi kiinni hänen sirosta leuastansa ja painaa huulensa hänen huulille. Vetäytyy kauemmas ja työntää miehen pois.
"Ystävänä", lisää ja kääntää katseensa syliinsä, Kyon ilmeen näyttäessä kaikin puolin tuskastuneelta. Lopulta tuo nousee ylös ponkaisten, tuon pinna oli tainnut mennä kappaleiksi. Hän ryntää toisen perään, napaten tuon käsivarresta kiinni.
"Ensin sinä nait kanssani, sitten häädät minut ja sitten taas kutsut tänne, sekä lopulta sanot että ystävänä! Saatana! Olisit sanonut aiemmin, että olen joku kosto ja hetken syrjähyppy!" huutaa vanhempi täyttä kurkkua, eikä tuo varmaan päässyt koskaan edes lavalla tuollaiseen rääkymiseen. Katselee alahuuli väristen, miten ovi paiskataan kiinni nenänsä edessä ja kääntyy yksin kulkemaan pimeään olohuoneeseen. Istahtaa sohvalle varoen, niiskuttaa hiljaa, kunnes lopulta purskahtaa lohduttomaan itkuun. Kuin koko elämänsä olisi mennyttä ja onnetonta. Toisaalta, niin se oli. Hänellä ei ollut enää rakasta taikka ystävää, kaikki olivat hylänneet hänet. Varsinkin Toshiya, joka oli mennyt varastamaan hänen rakastettunsakin. Aamuyö vaihtuu taas aamuksi, eikä vaalea olento taaskaan saa nukutuksi. Tuo pyöri sängyllä aina aamunkoittoon asti, kunnes tuo on liian väsynyt voittaakseen unta ja nukahtaa lopulta.
*~*~*~*~*
Herää myöhään seuraavana päivänä, katselee kaikkia huonekaluja ja noiden varjoja, ne kaikki näyttivät oudoilta. Nousee ylös sohvan vierestä lattialta, lähtee askeltamaan eteenpäin askeleittensa horjuessa. Hän tuntee jonkin valuvan pitkin jalkaansa. Verta. Katseensa jähmettyy ranteisiinsa, jotka molemmat oli viilletty auki, puukko oli lattialla ja hän kuuli naurua takaataan. Toshiya ja Die seisoivat siellä toisiinsa kietoutuneina, katsoivat häntä katseilla, jotka paholainen oli syönyt. Voipuva askel kumminkin saattaa hänet kylpyhuoneeseensa. Hän kaivaa sieltä laastaria, sidettä, pyyhettä, mitä vain muttei mitään ollut käden ulottuvilla. Näkee vessapaperia, jolla yrittää tyrehdyttää haavat, mutta turhaan. Nousee ylös lattialta, kuroo lääkekaapille, veren tahriessa valkoisia, puhtaita pintoja. Hän huomaa purkin rauhoittavia ja nappaa purkin unilääkkeitä. Hän ottaa pari molemmista kädellensä, puristaa ne nyrkkiinsä ja näkee lavuaarin reunalla valmiiksi täytetyn vesilasin. Heittää ne suuhunsa, huuhtoo ne alas vedellä, joka saakin koko nielunsa polttelemaan ja näkee taas ne kuolleet silmät edessänsä. Kyo. Tuon huulille oli kaartunut mielipuolinen hymy, kun tuo roikotti viinapulloa kädessänsä. Tuntee miten päässään alkaa pyöriä, jalkansa pettää alta ja hän kaatuu lattialle tajuttomana. Näkee kumminkin, miten tuo kolmikko tulee siihen ympärillensä, saavat seuraan sen viimeisen heistä viidestä ja nuo supattavat myrkyllisellä äänellä: 'Lyö sitä, Kaoru...' 'Murskaa sen luut, Kaoru' 'Se on sille aivan oikein' 'Jätetään sen ruumis tänne mätänemään'. Hahmot käänsivät sen viimeisenkin häntä vastaan, kun lopultansa se kaikki mustuu ympäriltänsä.
*~*~*~*~*
Iltapäivällä hän herää olohuoneen sohvalta hikisenä, säikkynä ja täydellisen hermoromahduksen partaalla. Tärisevänä nousee ylös, pudistelee päätään ja kävelee ulos asunnosta vain aamutakkiin kietoutuneena. Katselee kirkkaassa valossa ympärilleen kuin sokaistuneena ja vaaleat jalkansa johdattavat häntä yhä kauemmas talostansa, jonka oven oli jättänyt auki. Katseensa vaeltaa ympärillään pyörivässä maailmassa. Tärisee ja vaeltaa juuri tällä hetken keskellä tummaa asfalttia, autotietä, jota pitkin kumminkaan kukaan ei onneksi ajellut kovin lujaa. Hän jatkaa vain matkaansa, saaden kummia katseita, muttei tule pysäytetyksi, vaikka oli vähän väliä horjahtaa tielle kumoon. Lopulta tulee pitkän kadun toisessa päässä olevaan vilkkaaseen risteykseen. Hänen jalkansa eivät pysähtyneet punaisissa valoissa, ne kantoivat edemmäs ruuhkaista tietä. Kuului tööttäyksiä ja syntyi hurjia väistöjä, kunnes eräs auto ei saanut itseään käännettyä. Kuuluu torven ääni, jarrutusta ja tömähdys, kun hento ihmisvartalo törmää autoon. Kaatuu maahan elottomana, silmät aukinaisena ja viidessä minuutissa ambulanssi oli paikalla, sekä koko lähiö katsomassa tapahtumia. Hänet kuljetetaan sairaalaan, silmiensä välillä avautuessa autossa, muttei silti tajunnut ympärillä olevasta maailmasta.
*~*~*~*~*
Kaksi vuotta myöhemmin. Paksut aidat ympäröivät paikkaa, jonne oli vain yksi vartioitu sisäänpääsy. Paikalla oli kylmä harmaa ulkomuoto ja sisältä se oli edelleen yhtä kylmä, mutta puhdas valkoinen. Kaikkialla haisi desinfiointiaine ja erilaiset lääkkeet, kuului huutoja, kirkunaa, yksinäistä puhetta, kun vaelsi pitkin käytävää. Ja lopulta, huoneessa 987 makasi sängyssä punaruskeahiuksinen mies, joka tuijotti kattoa ja kuuli edelleen äänienpuhuvan: 'Kiduttakaa sitä' 'Naurakaa sille, antakaa sen kärsiä' 'Älkää antako sen olla onnellisia, antakaa sille ansionsa mukaan'. Mies ei kyennyt liikkumaan, koska jalat olivat yhtä elottomat kuin ruumiskin. Kunnes kätensä heilahti ilmaan ja alkoi tärisemään. Valkopukuiset hoitajat syöksyvät paikalle, kun suusta purkautuu korvia huumaavaa huutoa, joka lakkaa kaulaan pistetyn piikin takia. Myöhään yöllä, kun kukaan ei huomaa, kaksi isoa miestä raahaa jätesäkin ulos laitoksesta. Nuo heittävät sen pakettiauton peräkonttiin, se kolahtaa ilkeästi. He ajavat satamaan, varmistavat, että pussi on kiinni ja heittävät roskapussin mereen, sen upotessa pohjaan hitaasti, mutta varmasti. Muutaman sekunnin jälkeen, pussi alkaa liikkua, sen sisällä oleva olento tuntee pakokauhua, kunnes vesi valtaa keuhkot ja toteutuu se, mitä kaikki halusivatkin - hän oli viimein poissa tieltä.
Ja tiedän, että loppu kuulostaa liian lyhyeltä, muttei voi mitään.
Painaa silmänsä kiinni sängyssä, joka tuoksui edelleen rakkaaltansa, joka ei kumminkaan tänä yönä viettänyt aikaa siinä hänen kanssaan. Puristaa tyynyä paremmin itseään vasten, silmiensä puristuessa kiinni yhtä tiukasti kuin otteensa lakanasta ja hengityksensä värisee kun pidättää kyyneliä. Hän tiesi missä toinen oli. Koska mies ei ollut täällä, tuo oli toisen rakastettunsa luona, josta hän oli saanut tietää jo kaksi kuukautta sitten, muttei ollut sanonut mitään. Mitä olisi sanonut, mitä olisi sanonut, ettei menettäisi omaansa, sitä kaikista tärkeintä? Aamuyö vaihtui hitaasti aamuksi eikä hän ehtinyt kertaakaan vaipumaan syvään uneen, vaan jokainen kolahdus ja rasahdus asunnon ulkopuolella sai hänet uskomaan, että rakkaansa palaisi ja olisi valinnut hänet. Aamulla, kun viimein kahteentoista mennessä oli nukkunut edes muutaman tunnin jaksaakseen nousta, joku kolistelee ovella. Nousee ripeästi ylös ja ryntää keittiöön tekemään kahvia.
"Shinya... Shin-Chan~... Minulla on sinulle lahja", huhuilee ääni, joka saa kumminkin hänet pudottamaan sen kahvikupin kädestään. Kahvikupin, jonka oli saanut rakkaaltansa. Hän jää seisomaan kumminkin siihen paikoilleen ja kun hitaasti kääntyy ovelle näkee hän siellä Kyon seisomassa lahjapaketti kädessään. Vilkaisee ikkunasta ulos, näkee kirsikkapuunsa ja sen, ettei kultansa vielä ollut tullut takaisin. Onneksi. Jää katsomaan tuota saapunutta miestä, vetää väristen henkeä ja astuu varoen pois sieltä sirpaleiden keskeltä.
"Kyo, helvetti, enkö sanonut että palauta ne avaimet?!" huudahtaa tuolle, kun lähtee tulemaan lähemmäs ja tunkee kätensä toisen takin taskuihin löytämättä mitään. Vaihtaa taskut sitten tuon housuntaskuihin, joista löytyi toisen avainnippu. Tosin siinä samassa lyhyemmän miehen käsivarret ovat kietoutuneet hänen ympärilleen ja vaaleahiuksinen mies nauraa hänelle.
"Sainpas sinut", tuo hymähtää ja hän yrittää työntää tuota luotaan, epäonnistuen siinä aika kirkkaasti. Katselee miestä, kun tuo istuttaa hänet pöydälle, ja rupeaa avaamaan lahjapakettia, jossa oli kaunis hopeainen kaulaketju, jossa roikkui hänen nimensä taiteiltuna myös hopealla ja koukeroisin kirjaimin. Hän rakastui siihen saman tien. Muttei voinut näyttää sitä toiselle, eikä voisi ottaa sitä korua.
"Se on suunniteltu juuri sinulle, voisinko sovittaa sitä kaulaasi?" vaaleahiuksinen mies lausuu maanitellen ja hän raottaa huuliaan kieltääkseen, mutta kun tumma katseensa osuu toisen silmiin, heltyy hän hetkeksi - tai oikeastaan itsekurinsa vain pettää. Mies osasi olla niin jalat alta vievä. Eihän mikään häntä sovittamasta estänyt? Kääntyy hivenen ja nostaa punertavanruskeat hiuksensa pois niskaltaan, kun toinen pistää sen korun hänen kaulaansa. Hypähtää kevyesti alas pöydältä, lähtee askeltamaan eteiseen vain valkea satiiniaamutakki yllään ja huulet aavistuksen raollaan jää katselemaan itseään. Täydellinen.
"Juuri niin täydellinen kuten kantajansakin", lausuu mies karhealla äänellä nojaillessaan keittiön ovenkarmiin. Se rikkoo hänen unelmansa ja katseensa kääntyy toisen takaisin. Hän ei voisi enää langeta siihen ansaan uudelleen. Ei millään voisi.
*~*~*~*~*
Kylpyhuoneen peilit olivat huurtuneet sumeiksi, eikä niistä näkynyt kuin kaksi epämääräistä hahmoa ammeen suunnalla. Ilma oli lämmintä, kosteaa ja se tuoksui samppanjan lisäksi miedosti mintulta ja vaniljalta. Kosteat hiukset valuivat ammeen reunan ylitse, vaalean käden tehdessä samoin, sormien kosketellessa ammeen posliinista laitaa, mustaksi maalattujen kynsienkin yrittäessä sen pintaan pureutua. Puristaa silmiään hetkeksi kiinni, kun voihkaus huopui jälleen huuliltansa.
"Kyoo~oh.." päästää hän karkaamaan rusottavilta huuliltaan, kun tuo nimeltä kutsuttu mies nostaa vaalean päänsä pois vesirajasta, virnistää hivenen ja katsahtaa alla olevaa miestä.
"Mitä nyt, et kai vain taas meinaa katua?" tuo kysäisee, antaen vaaleiden sormiensa sivellä nuoremman miehen reisiä. Hän henkäisee ja Kyo näyttää tyytyväiseltä, laskien huulensa siellä alapuolellansa sykkivälle elimelle, joka odotti hänen huuliensa palaavan paikallensa. Hän nieleskelee hetken, henkäisten tuon toisen tekojen seurauksesta, nostaen kätensä lämpimän veden sekaan ja voihkaisee hiljaa, kun yritti saada ajettua asiaansa eteenpäin.
"Eikö... Ymmh... Eikö meidän pitäisi... Muualle?" pääsee lopulta suustaan, kun saa hillittyä lantionsa, toisen kiusatessa pelkästään hänen herkkää alavatsaansa. Siitä oli aikaa, kun kolme vuotta samassa parisuhteessa elänyt oli saanut suhteen toisen osapuolen hyväilemään häntä noin suurella huomiolla. Tosin, ei siitä voinut kai syyttää miestään, joka juuri tälläkin hetkellä taisi olla jonkun toisen kanssa. Tai oikeastaan oli, se punapää oli jättänyt hänet yksin erektionsa kanssa ja lähtenyt - ja hän valitettavasti tiesi minne. Onneksi Kyo oli tullut paikalle, ja kun hän oli lähtenyt kylpyyn, ei tuo mies ollut häpeillyt liittyä seuraan... Mikä sitten olikin vienyt tähän tilanteeseen. Ynähtää jälleen, kun tuo häntä kymmenen senttiä lyhyempi mies kääntää hänet selin itseensä, takamuksensa jäädessä suoraan toisen silmien eteen. Puristaa käsillään reunaa jottei hukkuisi kylpyveteensä, kun tuntee jonkun kuuman ja pehmeän koskettavan aukkoansa. Silmänsä suurenee hetken kuluttua, kun tajuaa tuon vanhemman miehen juuri koskettelevan kielellään hänen... Toisiksi pyhintä, mutta ehkäpä kaikista herkintä aluetta. Voihkaisu karkaa huuliltaan, kun toinen työntää kieltään sisälle häneen. Se tuntui luvattomankin hyvältä, kun painaa silmänsä kiinni ja vetää hitaasti henkeä, tuntien miten lihaksensa yritti lukita toista sisäänsä, muttei onnistunut siinä. Ei. Toinen vain kiusasi. Kohta tuntee miten kieli liukuu hänen kiveksillensä. Kuumat väreet polttelivat hänen sormiansa ja vatsanpohjaansa, kylmät väreet kiipesivät pitkin selkärankaansa, kun toinen taas nousi aukollensa tuon vain kiusatessa sitä. Hän ei osannutkaan kuvailla miten hyvältä se tuntui. Tuon sormet kiipeili hänen reisillään ja pakaroillaan, ja hitaasti ne liukuivat pitkin selkärangan ulostyöntyviä nikamia. Huokaisee hiljaa, kun saa hetken rauhan, mutta se ei kestänyt kauaa, kun nuorempi tuntee jonkun painuvan vaativana vasten hänen pakaroitansa. Siinä sitä mentiin, antaisi samalla mitalla takaisin kuin kumppaninsa.
*~*~*~*~*
Vilkaisee lyhyempää miestä, kun irrottaa korun ja tulee lähemmäs laskien sen toisen kädelle. Vilkaisee viileästi vain tuon ohitse, askeltaa keittiön pöydän luokse, irrottaa kotiavaimen siitä loppuun ja tulee takaisin tuon luokse, tiputtaen avaimet korun kanssa samalle kädelle, kun toinen oli idioottina siihen jäänyt.
"Hei, hei, Kyo. Sanon Dielle, ettet voi enää pitää vara-avainta", toteaa tuolle ja askelsi ulko-ovelle, jota jää vaalealle pitämään auki, kun sitten tuo askelsi ulos ja veti sen kiinni perässään. Askeltaa lanteet keinahdellen keittiöön, ottaa kaapista rikkaimurin ja kyykistyy palasten luokse, kun rupeaa sitten imuroimaan, eikä siksi kuule kuinka mielittynsä saapuu kotiin. Tosin, mukavampi yllätys oli, kun tuntee kädet lanteillaan, jonkun nostavan hänet ylös ja kehonsa painuvan toista olentoa vasten.
"Dieeh~..." henkäisee ja painaa silmänsä kiinni, taivuttaa päätään enemmän kohti vanhemman olkaa ja suukottaa toisen leukaa hellästi. Hän ei välittänyt siitä, missä toinen oli ollut, hän välitti vain siitä, että toinen aina palasi hänen luoksensa.
Dien katse laskeutuu lattialle ja mies hymähtää hiljaa.
"Mitä pahaa minä olen tehnyt, kun tuon olet rikkonut?"
Raottaa huuliaan, kun laskee katseensa sinne mukin kappaleisiin ja vilkaisee tuota hitusen säikähtäneenä.
"Et mitään, kunhan säikähdin jotain kolahdusta... Anteeksi, rakas", kuiskaa tuolle, kääntyy tuota vasten, rintakehänsä painuessa vasten tuon rintakehää ja kätensä kietoutuessa tuon niskalle.
"Mukava kun olet kotona", kuiskaa huuliensa painuessa juuri samaan aikaan toisen karheille huulille, suudellen tuota melkoisen vaativastikin. Jokaisen miehen karkumatkan jälkeen hänen oli pakko puhdistaa tuo ja saada toinen taas takaisin omakseen, kunnes tuo taas seuraavassa kuussa lähtisi karkumatkalleen. Painaa lantionsa toista vasten, eikä siihen oltu tarvittu kuin tuo hetki, jonkin ollessa jo herännyt aamutakin alla.
"Ajattelin sinua koko yön..." mutisee, kun joku soittaa ovikelloa. Puree tuon huulta, koska ei omaansa pystynyt ja vetäytyy kauemmas lähtien ulko-ovelle, avaa sen ja näkee Kaorun oven takana.
"Hei, ajattelin että jos voisin millään tulla tänne juomaan aamukahvin. Olin viemässä roskia, kun unohdin avaimen ja puhelimen ja lompakon kotiin... Ja minun pitäisi nyt soittaa sille talonmiehelle ja haluaisin kahviakin", tuo alkoi selittämään ja ilman kutsua takki oli päätynyt naulakkoon, sekä mies sinne keittiöön, missä tuo huomaa sirpaleet.
"Ette kai te kaksi ole riidelleet?" tuo naurahtaa ja hän hymähtää hiljaa, kun käy hakemassa tuolle sekä miehelleen kupit, kaataa niihin kahvia tuoden maidon ja sokerin pöytään. Itse kyykistyy siivoamaan ne kappaleet ja hakee itselleenkin kupin, asettuen miehensä vierelle.
"Anteeksi, että tuppaudun näin... Toivottavasti en häiritse", tuo jatkaa, kun Die vain pudistelee hymyillen päätään. Hän oli närkästynyt, kyllä tuo häiritsi... Muttei ehtinyt ajattelemaan enempää, koska Die ajatteli jo. Tuon käsi liukui hänen reidellään, kohti hänen haaruksia, joista tuo puristaa hyväillen ja hellästi. Henkäisee huomaamattomasti, vilkaisee Kaorua ja huomaa ettei mies onnekseen ollut huomannut. Painaa silmänsä kiinni hetkeksi, kun toinen jakaa tekojaan ja laskee kätensä pysäyttämään tuon.
"Ei nyt..." kuiskaa, koska ei halunnut tukalaan tilanteeseen ystävänsä nähden - vaikka olihan heidät kerran yllätetty ihan koko bändin ja apureiden voimin takahuoneesta naimasta. Mutta se oli toinen juttu. Vilkaisee punapäätä nopeasti, kun nostaa käden pois ja jatkaa kahvinsa juomista.
Illalla hän makailee sängyssä alastomana, he eivät olleet saaneet jatkettua Kaorun ollessa paikalla, koska tuo oli sitten tarvinnut kyytiä, Die oli heittänyt ja hän oli taas jäänyt unohdettuna kotiin. Tosin palattuaan toinen oli korvannut sen, ottanut hänet hitaasti eteisen lipastoa vasten ja äsken suihkussa... Nyt odottelikin itse ritarinsa tulemista sieltä suihkusta, tuon ilmaantuessa juuri parahiksi punaiset hiukset märkinä ovensuuhun, valkoinen pyyhe lanteillansa ja mukavan näköinen kohouma siinä edessä. Antaa jalkojensa jo hitaasti avautua, virneen nostaessa toista suupieltänsä suloisesti. Die heittää pyyhkeensä pois, antaa hänen katsella tarkkaan, nuolla katseellaan tuota ihanaa, miehistä kehoa, kunnes laskeutuu sängylle. Vanhempi mies katselee häntä, antaa kätensä lähteä nilkalta. Tuo hyväili sitä hetken, kevyin kosketuksin siirtyi säärelle ja reidelle, tipautti sitä välillä sisäreidelle, mutta lopultansa nousi rintakehälle. Tuo tuijotti häntä hänen ruskeisiin silmiin, huuliensa raottuessa ja kohta sai maistaa edelleen suihkun jäljeltä kosteista huulia, punaisten hiusten tiputellessa pisaroita iholleen ja sängylle. Muttei se häirinnyt, kun hän kietoo kätensä vanhemman niskalle, kiertäen jalkansa toisen alaselälle ja kohta huoneen täytti voihkaisu, kun mies työntyy hänen sisäänsä. Hän ei säästellyt äänissä, miksi Die vältteli hänen kanssaan julkista naimista tai julkisilla paikoilla naimista. Puraisee huultaan kevyesti, antaa lantionsa kohota ja sormiensa sivellä tuon niskaa, kun mies jatkaa työntöjänsä. Tuo nautti siitä kuumuudesta erektionsa ympärillä, niistä lihaksista, jotka tekivät siitä täydellistä ja tuon huulien välistä karkaa aina satunnaisesti murahdus, kun alkaa liikkumaan nuoremman sisällä hitaasti. Tuo ei taas perustanut ääntelemisestä juuri laisinkaan.
Lopulta he makailevat sängyllä, hän punapäähän kietoutuneena, ruskeat hiuksensa toisen hiuksissa sekaisin ja ne muistuttivat sellaista, kuin tuolle toiselle olisi tehty raitoja. Ainakin joskus hän itse ajatteli niin. Hän hengitti edelleen raskaasti, eikä se suihku ollut auttanut mitään, koska nyt taas hikiset vartalot olivat kietoutuneet toisiinsa ja lakanat oltiin taas liattu kahdellakin tavalla.
"Die..." kuiskaa hän sitten hiljaa tuon miehen korvaan, jota näykkäisee kevyesti.
"Koska sinä lopetat minun pettämisen?" hän kysyy tuolta vanhemmalta, sivellen samalla tuon rintakehää ja katsellen tätä rauhallisesti ruskeilla silmillään. Dien silmät avautuvat ja huulet raottuvat. Tuon katse kääntyy häneen hivenen epäuskoisena, käden hänen hiuksissaan ja niskallaan pysähtyessä. Punapää laittaa silmänsä kiinni hetkeksi, tuo selvästi mietti asiaa ja huokaisi.
"En petä sinua enää koskaan", tuo kuiskaa nuoremmalleen, avaa silmänsä ja vilpittömästi katsoo tuota syvälle silmiin. Hän katselee tuota, nyökkää päätään ja painaa huulensa tuon huulille, kun sulkee hitaasti silmänsä luottaen toiseen täysin. Miksi ei luottaisi? Jos toinen ei olisi halunnut häntä, ei tuo tulisi takaisin.
*~*~*~*~*
Aamulla tuo punaruskeapäinen, siro olento kumminkin herää taas yksin sängystä. Niin ei tapahtunut koskaan. Hän katselee ympärillensä ja huomaa vaaleanpunaisen mukin, jonka kylkeen oli painettu sydän. Kapeille huulille kaartuu hymy, kun nostaa mukin käsiinsä ja huomaa sisällä lapun. Lappu oli valkea ja selvästi vain repäisty jostain.
'Romanttista...', ajattelee, kun avaa sen lapun. 'Rakastan sinua, mutten enää ikinä halua pettää sinua', luki lapussa. Nousee ylös, laskien mukin takaisin, ja kun käveli kohti kylpyhuonetta hän vilkaisi vaatehuoneeseen. Kaikki Dien vaatteet olivat kadonneet. Kylmä valahtaa sisälleen. Kai se kaikki oli vain pilaa? Ryntää keittiöön, olohuoneeseen ja vierashuoneenkin käy vielä lävitse, mutta miestä ei ollut missään. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä, kun tajuaa sen kaiken olleen vaan huijausta. Ei toinen koskaan ollutkaan ollut jäämässä. Tuo oli ollut vain suuri pelkuri, joka ei uskaltanut kertoa hänelle totuutta. Istuu keittiön pöydän ääreen ja painaa kasvot käsiinsä. Mutta vaikka hän istui siinä viisi minuuttia, joka siinä tunnetilassa oli paljon, ei mikään tuntunut helpottavan ja lopulta hän päästää suustaan niin suuren huudahduksen ja kiljahduksen sekaisen äännähdyksen kuin vain sai, potkaisee tuolin kauemmas ja lähtee makuuhuoneeseen. Hän repii lakanat sängystä, paiskoo tyynyt pitkin seiniä, ja kun katseensa taas osuu siihen mukiin hän tähtää hän sillä ikkunaa, mutta onnekseen se osuu seinään ja se pirstoutuu palasiksi jälleen.
"Miten se kehtaa tehdä tämän minulle..." kuiskaa tukehtuneesti, kun vaipuu istumaan siihen lattialle, vetää jalat lähelle itseänsä, painaa kasvot käsiinsä ja antaa kyyneleiden viimein virrata kasvoillensa. Hengityksensä värisee, kun painuu sikiöasentoon lattialle, jolle nukahtaa ja herää siitä vasta myöhään iltapäivällä. Katselee punaisin silmin sitä kaaosta, jonka oli tunnekuohullansa aiheuttanut, mutta yleisestä järjestelmällisyydestään huolimatta nousee ylös laahustaen keittiöön. Hänellä ei ollut nälkä, mutta laskee kraanasta itselleen lasillisen vettä, jääden juomaan sitä tasoon alaselällänsä nojaten. Huokaisee väristen, kun sitten lähtee askeltamaan olohuoneeseen, missä pöydällä oli hänen puhelimensa. Ottaa kännykkänsä käteen laskettuaan lasinsa ja huomaa Kyon soittaneen muutamaankin kertaan. Hän katselee sitä näyttöä, jossa punahiuksisen miehen kasvot hymyilevät. Irvistää itseksensä, minkä jälkeen painaa vihreää luuria soittotietojen tullessa esiin ja painaa uudemman kerran vihreää, puhelimen soittaessa sitten pienelle miehelle, jonka oli viimeksi ajanut pois luotaan kuin loiset talosta. Odottelee hetken linjalla, kun uninen ääni vastaa puhelimeen. Hän katselee hetken eteensä, vetää huokaisten henkeä ja avaa suunsa:
"Die jätti minut", kuiskaa tukahtuneella äänellä, eikä voinut onnekseen nähdä miten Kyo tuntui piristyvän.
"Olen kohta siellä", lausuu Kyo puhelimeen, jonka sitten tunkee taskuunsa sammutettuaan puhelun. Ja totta, vajaassa kymmenessä minuutissa mies seisoi oven takana kädessään päivänkakkaroita ja suklaatta. Hän laahusti avaamaan oven, katsoi tuota hämillään, kun sai suklaata ja kukkia - suklaan ymmärsi, ei kukkia. Lyhyempi seurasi perässä, kun hän vilkaisee taaksensa laittaessaan kukat veteen ja itse availlessa suklaalevyä.
"Kuinka tiesit minun kaipaavan juuri tätä?" kysyy, kun tuo vanhempi vain nauraa hänelle lempeästi, tullen lähemmäs ja koskettaen hänen poskeaan.
"Kaikki naiset kaipaa aina murheessa suklaata", Vaaleahiuksinen mies lausuu hänelle, hymyillen kovin leveästi ja tuo nappasi itsellensäkin rivin levystä lähtiessään kohti sohvaa.
Päivä kului hiljaisuudessa, jonka rikkoi vain elokuvat joita he katsoivat ja lyhyet keskustelut jotka vaihtoivat katsotusta elokuvasta, seuraavasta tai sitten siitä mitä he söisivät. Kello lähenteli kymmentä, kun hän nojasi vasten Kyon olkaa ja toisen käsi oli hänen vyötäisillä.
"Minun pitäisi lähteä", kuiskaa Kyo hänen korvaansa, jota tuo suutelikin. Se, toisen sanat ja teko saa hänet värähtämään, sekä nousemaan ylös. Katselee vaaleaa hetken mietteliäänä, kun mutristaa huuliaan.
"Voisit jäädä yöksi", ehdottaa hiljaa toisen katsoessa tyytyväisenä hänen kasvojaan. Vaalea kumartuu lähemmäs, ottaa hellästi kiinni hänen sirosta leuastansa ja painaa huulensa hänen huulille. Vetäytyy kauemmas ja työntää miehen pois.
"Ystävänä", lisää ja kääntää katseensa syliinsä, Kyon ilmeen näyttäessä kaikin puolin tuskastuneelta. Lopulta tuo nousee ylös ponkaisten, tuon pinna oli tainnut mennä kappaleiksi. Hän ryntää toisen perään, napaten tuon käsivarresta kiinni.
"Ensin sinä nait kanssani, sitten häädät minut ja sitten taas kutsut tänne, sekä lopulta sanot että ystävänä! Saatana! Olisit sanonut aiemmin, että olen joku kosto ja hetken syrjähyppy!" huutaa vanhempi täyttä kurkkua, eikä tuo varmaan päässyt koskaan edes lavalla tuollaiseen rääkymiseen. Katselee alahuuli väristen, miten ovi paiskataan kiinni nenänsä edessä ja kääntyy yksin kulkemaan pimeään olohuoneeseen. Istahtaa sohvalle varoen, niiskuttaa hiljaa, kunnes lopulta purskahtaa lohduttomaan itkuun. Kuin koko elämänsä olisi mennyttä ja onnetonta. Toisaalta, niin se oli. Hänellä ei ollut enää rakasta taikka ystävää, kaikki olivat hylänneet hänet. Varsinkin Toshiya, joka oli mennyt varastamaan hänen rakastettunsakin. Aamuyö vaihtuu taas aamuksi, eikä vaalea olento taaskaan saa nukutuksi. Tuo pyöri sängyllä aina aamunkoittoon asti, kunnes tuo on liian väsynyt voittaakseen unta ja nukahtaa lopulta.
*~*~*~*~*
Herää myöhään seuraavana päivänä, katselee kaikkia huonekaluja ja noiden varjoja, ne kaikki näyttivät oudoilta. Nousee ylös sohvan vierestä lattialta, lähtee askeltamaan eteenpäin askeleittensa horjuessa. Hän tuntee jonkin valuvan pitkin jalkaansa. Verta. Katseensa jähmettyy ranteisiinsa, jotka molemmat oli viilletty auki, puukko oli lattialla ja hän kuuli naurua takaataan. Toshiya ja Die seisoivat siellä toisiinsa kietoutuneina, katsoivat häntä katseilla, jotka paholainen oli syönyt. Voipuva askel kumminkin saattaa hänet kylpyhuoneeseensa. Hän kaivaa sieltä laastaria, sidettä, pyyhettä, mitä vain muttei mitään ollut käden ulottuvilla. Näkee vessapaperia, jolla yrittää tyrehdyttää haavat, mutta turhaan. Nousee ylös lattialta, kuroo lääkekaapille, veren tahriessa valkoisia, puhtaita pintoja. Hän huomaa purkin rauhoittavia ja nappaa purkin unilääkkeitä. Hän ottaa pari molemmista kädellensä, puristaa ne nyrkkiinsä ja näkee lavuaarin reunalla valmiiksi täytetyn vesilasin. Heittää ne suuhunsa, huuhtoo ne alas vedellä, joka saakin koko nielunsa polttelemaan ja näkee taas ne kuolleet silmät edessänsä. Kyo. Tuon huulille oli kaartunut mielipuolinen hymy, kun tuo roikotti viinapulloa kädessänsä. Tuntee miten päässään alkaa pyöriä, jalkansa pettää alta ja hän kaatuu lattialle tajuttomana. Näkee kumminkin, miten tuo kolmikko tulee siihen ympärillensä, saavat seuraan sen viimeisen heistä viidestä ja nuo supattavat myrkyllisellä äänellä: 'Lyö sitä, Kaoru...' 'Murskaa sen luut, Kaoru' 'Se on sille aivan oikein' 'Jätetään sen ruumis tänne mätänemään'. Hahmot käänsivät sen viimeisenkin häntä vastaan, kun lopultansa se kaikki mustuu ympäriltänsä.
*~*~*~*~*
Iltapäivällä hän herää olohuoneen sohvalta hikisenä, säikkynä ja täydellisen hermoromahduksen partaalla. Tärisevänä nousee ylös, pudistelee päätään ja kävelee ulos asunnosta vain aamutakkiin kietoutuneena. Katselee kirkkaassa valossa ympärilleen kuin sokaistuneena ja vaaleat jalkansa johdattavat häntä yhä kauemmas talostansa, jonka oven oli jättänyt auki. Katseensa vaeltaa ympärillään pyörivässä maailmassa. Tärisee ja vaeltaa juuri tällä hetken keskellä tummaa asfalttia, autotietä, jota pitkin kumminkaan kukaan ei onneksi ajellut kovin lujaa. Hän jatkaa vain matkaansa, saaden kummia katseita, muttei tule pysäytetyksi, vaikka oli vähän väliä horjahtaa tielle kumoon. Lopulta tulee pitkän kadun toisessa päässä olevaan vilkkaaseen risteykseen. Hänen jalkansa eivät pysähtyneet punaisissa valoissa, ne kantoivat edemmäs ruuhkaista tietä. Kuului tööttäyksiä ja syntyi hurjia väistöjä, kunnes eräs auto ei saanut itseään käännettyä. Kuuluu torven ääni, jarrutusta ja tömähdys, kun hento ihmisvartalo törmää autoon. Kaatuu maahan elottomana, silmät aukinaisena ja viidessä minuutissa ambulanssi oli paikalla, sekä koko lähiö katsomassa tapahtumia. Hänet kuljetetaan sairaalaan, silmiensä välillä avautuessa autossa, muttei silti tajunnut ympärillä olevasta maailmasta.
*~*~*~*~*
Kaksi vuotta myöhemmin. Paksut aidat ympäröivät paikkaa, jonne oli vain yksi vartioitu sisäänpääsy. Paikalla oli kylmä harmaa ulkomuoto ja sisältä se oli edelleen yhtä kylmä, mutta puhdas valkoinen. Kaikkialla haisi desinfiointiaine ja erilaiset lääkkeet, kuului huutoja, kirkunaa, yksinäistä puhetta, kun vaelsi pitkin käytävää. Ja lopulta, huoneessa 987 makasi sängyssä punaruskeahiuksinen mies, joka tuijotti kattoa ja kuuli edelleen äänienpuhuvan: 'Kiduttakaa sitä' 'Naurakaa sille, antakaa sen kärsiä' 'Älkää antako sen olla onnellisia, antakaa sille ansionsa mukaan'. Mies ei kyennyt liikkumaan, koska jalat olivat yhtä elottomat kuin ruumiskin. Kunnes kätensä heilahti ilmaan ja alkoi tärisemään. Valkopukuiset hoitajat syöksyvät paikalle, kun suusta purkautuu korvia huumaavaa huutoa, joka lakkaa kaulaan pistetyn piikin takia. Myöhään yöllä, kun kukaan ei huomaa, kaksi isoa miestä raahaa jätesäkin ulos laitoksesta. Nuo heittävät sen pakettiauton peräkonttiin, se kolahtaa ilkeästi. He ajavat satamaan, varmistavat, että pussi on kiinni ja heittävät roskapussin mereen, sen upotessa pohjaan hitaasti, mutta varmasti. Muutaman sekunnin jälkeen, pussi alkaa liikkua, sen sisällä oleva olento tuntee pakokauhua, kunnes vesi valtaa keuhkot ja toteutuu se, mitä kaikki halusivatkin - hän oli viimein poissa tieltä.
Ja tiedän, että loppu kuulostaa liian lyhyeltä, muttei voi mitään.
Ei sitä vain jaksa ymmärtää...Perjantai 22.05.2009 21:51
Se kaikki sattuu,
Kun tajuaa,
Että haluaa olla jotain muuta,
Kuin onkaan.
Se sattuu,
Kun peiliin katsoo vaan,
Eikä näe sitä mitä haluaa.
Se sattuu,
Kun kyse ei ole siitä tavallisesta,
Hallittavissa olevassa asiasta,
Vaan jostain syvemmästä.
Yksi plus yksi,
Se ei enää silloin ole kaksi,
Ja vaikka kuinka peiliä katsoisi,
Ei tunne katoa palasiksi.
Kun tajuaa,
Että haluaa olla jotain muuta,
Kuin onkaan.
Se sattuu,
Kun peiliin katsoo vaan,
Eikä näe sitä mitä haluaa.
Se sattuu,
Kun kyse ei ole siitä tavallisesta,
Hallittavissa olevassa asiasta,
Vaan jostain syvemmästä.
Yksi plus yksi,
Se ei enää silloin ole kaksi,
Ja vaikka kuinka peiliä katsoisi,
Ei tunne katoa palasiksi.
Voisinko?Torstai 21.05.2009 15:30
Sade piiskaa ikkunoita,
Istun sisällä yksin,
Katselen taivaan kyyneleitä,
Ja matkustan ajassa hiljaa eteenpäin.
Kaikki pysähtynyt,
Kauniiksi hiljaiseksi hetkeksi,
Ei elämän rauhaa rikota,
Ei vaikka jossain edelleen soditaan.
Maailma ei pysähdy koskaan,
Vaikka minä pysähtyisin,
Se aina menee eteenpäin,
Kuten sinäkin.
Ajattelen sinua ulos katsellen,
Mietin miten haluaisin viedä sinut sinne,
Ulos, Sateeseen,
Nauttimaan siitä kaikesta.
Olet koko ajan mielessäni,
En osaa lopettaa,
Koska en ymmärrä sinua,
En tiedä mitä sinä tunnet.
Mutta kun mietin sinua,
Minua alkaa pelottaa,
Minua alkaa surettaa ja ahdistaa,
Kun olet niin kaukana.
Miksi en vain kurota kättä,
Miksi en ota sinusta kiinni?
Haluan olla sinun lähellä,
Ja nauttia elämän pysähtyneestä hetkestä
Istun sisällä yksin,
Katselen taivaan kyyneleitä,
Ja matkustan ajassa hiljaa eteenpäin.
Kaikki pysähtynyt,
Kauniiksi hiljaiseksi hetkeksi,
Ei elämän rauhaa rikota,
Ei vaikka jossain edelleen soditaan.
Maailma ei pysähdy koskaan,
Vaikka minä pysähtyisin,
Se aina menee eteenpäin,
Kuten sinäkin.
Ajattelen sinua ulos katsellen,
Mietin miten haluaisin viedä sinut sinne,
Ulos, Sateeseen,
Nauttimaan siitä kaikesta.
Olet koko ajan mielessäni,
En osaa lopettaa,
Koska en ymmärrä sinua,
En tiedä mitä sinä tunnet.
Mutta kun mietin sinua,
Minua alkaa pelottaa,
Minua alkaa surettaa ja ahdistaa,
Kun olet niin kaukana.
Miksi en vain kurota kättä,
Miksi en ota sinusta kiinni?
Haluan olla sinun lähellä,
Ja nauttia elämän pysähtyneestä hetkestä
KuollutPerjantai 08.05.2009 02:49
Kuiskasi joku korvaani:
'Hän on kuollut'.
Katsoin sitä ruumista,
Hetken luulin sen vielä hengittävän,
Mutta olin väärässä -
Se oli jo mennyttä.
Hän oli kuollut,
Enkä tiedä kuka hän oli,
Koska en enää muistanut,
En millään enää jaksanut.
Kuiskasi joku korvaani:
'Hän on kuollut'.
Hetken katsoin vielä tarkemmin,
Näin sen sittenkin elävän,
Mutta arkun kannen kiinni painoin,
Käännyin pois,
Mielessäni nauroin.
Kuiskasi joku korvaani:
'Hän on kuollut'.
Kun illalla nukahdan,
Näen kasvot kuoleman,
Ne minulle ivallisesti hymyilevät,
Ja sen kasvojen takana minulle nauravat.
Kuiskasi kuolema korvaani:
'Olet kuollut'.
'Hän on kuollut'.
Katsoin sitä ruumista,
Hetken luulin sen vielä hengittävän,
Mutta olin väärässä -
Se oli jo mennyttä.
Hän oli kuollut,
Enkä tiedä kuka hän oli,
Koska en enää muistanut,
En millään enää jaksanut.
Kuiskasi joku korvaani:
'Hän on kuollut'.
Hetken katsoin vielä tarkemmin,
Näin sen sittenkin elävän,
Mutta arkun kannen kiinni painoin,
Käännyin pois,
Mielessäni nauroin.
Kuiskasi joku korvaani:
'Hän on kuollut'.
Kun illalla nukahdan,
Näen kasvot kuoleman,
Ne minulle ivallisesti hymyilevät,
Ja sen kasvojen takana minulle nauravat.
Kuiskasi kuolema korvaani:
'Olet kuollut'.
TainnoksiinMaanantai 27.04.2009 04:30
Aamulla minä heräsin,
Ikkunaa minä tuijotin,
Minä taivaan itkevän nään,
Silti tiedän -
Pahin edessä siintää.
Päivällä kaikki pimeni,
Päivällä enkelit katosi,
Jäi kaikki varjoihin,
Elämän rajoihin.
En minä jaksa yrittää,
Ei pää selviä itsestään,
On illalla itkuun helppo nukahtaa,
Syleillä yksinäisyyden seuraa.
Keskellä yötä tuhat kertaa heräten,
Viillellen ja ryypäten,
Matkaa teen minä aamuun taas,
Päivä kohta valkeaa.
Se kumminkaan,
Ei riitä enää,
Köysi kaulaa hiertää,
Ei halu riitä enää,
Veri valuu pitkin seinää.
Siivet katoaa,
Vaivun veteen sakeaan,
Minä yritin hengittää,
Ei vaan tahto riitä enää.
Happi loppuu hiljaksiin,
Vaivun minä veteen,
Tainnoksiin.
Happi loppuu hiljaksiin,
Vaivun minä veteen,
Tainnoksiin.
*~*~*~*~*~*
En yleensä tee tuollaista, mutta kerranpa tuli kokeiltua ja siirsin sen nyt koneelle.
Ja jos joku lukee tämän niin olen tässä yrittänyt puuhailla blogia, siirrellä jotain sinne, mutta no... Mitäpä kummoista siellä ei vielä ole, mutta... Ehkä joku päivä sinne tulee enemmänkin. Minulla on niin paljon kesken.
Ikkunaa minä tuijotin,
Minä taivaan itkevän nään,
Silti tiedän -
Pahin edessä siintää.
Päivällä kaikki pimeni,
Päivällä enkelit katosi,
Jäi kaikki varjoihin,
Elämän rajoihin.
En minä jaksa yrittää,
Ei pää selviä itsestään,
On illalla itkuun helppo nukahtaa,
Syleillä yksinäisyyden seuraa.
Keskellä yötä tuhat kertaa heräten,
Viillellen ja ryypäten,
Matkaa teen minä aamuun taas,
Päivä kohta valkeaa.
Se kumminkaan,
Ei riitä enää,
Köysi kaulaa hiertää,
Ei halu riitä enää,
Veri valuu pitkin seinää.
Siivet katoaa,
Vaivun veteen sakeaan,
Minä yritin hengittää,
Ei vaan tahto riitä enää.
Happi loppuu hiljaksiin,
Vaivun minä veteen,
Tainnoksiin.
Happi loppuu hiljaksiin,
Vaivun minä veteen,
Tainnoksiin.
*~*~*~*~*~*
En yleensä tee tuollaista, mutta kerranpa tuli kokeiltua ja siirsin sen nyt koneelle.
Ja jos joku lukee tämän niin olen tässä yrittänyt puuhailla blogia, siirrellä jotain sinne, mutta no... Mitäpä kummoista siellä ei vielä ole, mutta... Ehkä joku päivä sinne tulee enemmänkin. Minulla on niin paljon kesken.
Toivon kipinäKeskiviikko 22.04.2009 01:28
Yksin tyhjällä kadulla,
Silmät sidottuina,
Kädet kahlehdittuna,
Tunnet miten sinut heitetään maahan.
Ilkkuvat huudot kuuluvat ympärilläsi,
Kipu vihloo vartaloasi,
Mutta kyyneliä et päästä,
Olet päättänyt kestää kaiken.
Äänet katoavat,
Et pääse ylös,
Jäät maahan makaamaan yksin,
Kun tunnet kädet ympärilläsi.
Joku sinut nostaa ylös,
Auttaa sinut kahleistasi,
Avaa sinut siteistäsi,
Ja parantaa kaikki haavasi.
Siipesi revityt,
Sulat kaikki irrotettu,
Tuulelle uhrattu,
Hän tuo ne sinulle takaisin.
Olet ymmälläsi,
Etkä huomaakaan,
Kipu ja tuska katoaa,
Hymyilet.
Mutta aamu sarastaa,
Pimeys on poissa,
Valo sokaisee silmäsi.
Ja kun näet…
Hän on poissa.
Olet ymmälläsi,
Etkä huomaakaan,
Kipu ja tuska katoaa,
Hymyilet.
*~*~*~*~*~*
Tuuli hyväilee sinun hiuksia,
Kun seisot kerrostalon katolla,
Näet koko kaupungin,
Kuinka auringonnousu maalaa sen kullalla.
Olet valvonut koko yön,
Silmät ovat punaiset ja väsyneet,
Koko vartalosi vapisee,
Kun edelleen harkitset viimeistä askeltasi.
Kohotat katseesi,
Katsot taivaalle ja huokaiset;
‘Tämäkö on tarkoitukseni,
Tässäkö elämäni,
Enkö eläkään ikinä onnellisesti?’
Suljet silmäsi,
Hengität syvään,
Annat askeleen pettää,
Vajoat auringon syliin.
Ei elämä ole koskaan tarpeeksi kaunista meille,
Se on epäreilu ja kylmä,
Julmaa ja liian vaikeaa voitettavaksi,
Älä silti sulje silmiäsi.
Kun avaat ne,
Huomaat seisovasikin katolla,
Katsot aamunvalkenemista,
Ja muistat:
‘Aina on tuleva,
Aina on huominen,
Eikä huomisesta tiedä,
Vaikka se olisi elämäni paras päivä’,
Astut pois katon reunalta,
Sydämesi sykkii,
Käännyt ja näet toisen itsesi kaltaisen,
Et olekaan ainoa yksinäisyydessäsi.
Te autatte toisenne pois katon reunalta,
Laskeudutte alas,
Teitä pelottaa,
Mutta katsotte nyt yhdessä huomista.
*~*~*~*~*~*
Minä en myönnä rakastavani kirjoittamista.
Silmät sidottuina,
Kädet kahlehdittuna,
Tunnet miten sinut heitetään maahan.
Ilkkuvat huudot kuuluvat ympärilläsi,
Kipu vihloo vartaloasi,
Mutta kyyneliä et päästä,
Olet päättänyt kestää kaiken.
Äänet katoavat,
Et pääse ylös,
Jäät maahan makaamaan yksin,
Kun tunnet kädet ympärilläsi.
Joku sinut nostaa ylös,
Auttaa sinut kahleistasi,
Avaa sinut siteistäsi,
Ja parantaa kaikki haavasi.
Siipesi revityt,
Sulat kaikki irrotettu,
Tuulelle uhrattu,
Hän tuo ne sinulle takaisin.
Olet ymmälläsi,
Etkä huomaakaan,
Kipu ja tuska katoaa,
Hymyilet.
Mutta aamu sarastaa,
Pimeys on poissa,
Valo sokaisee silmäsi.
Ja kun näet…
Hän on poissa.
Olet ymmälläsi,
Etkä huomaakaan,
Kipu ja tuska katoaa,
Hymyilet.
*~*~*~*~*~*
Tuuli hyväilee sinun hiuksia,
Kun seisot kerrostalon katolla,
Näet koko kaupungin,
Kuinka auringonnousu maalaa sen kullalla.
Olet valvonut koko yön,
Silmät ovat punaiset ja väsyneet,
Koko vartalosi vapisee,
Kun edelleen harkitset viimeistä askeltasi.
Kohotat katseesi,
Katsot taivaalle ja huokaiset;
‘Tämäkö on tarkoitukseni,
Tässäkö elämäni,
Enkö eläkään ikinä onnellisesti?’
Suljet silmäsi,
Hengität syvään,
Annat askeleen pettää,
Vajoat auringon syliin.
Ei elämä ole koskaan tarpeeksi kaunista meille,
Se on epäreilu ja kylmä,
Julmaa ja liian vaikeaa voitettavaksi,
Älä silti sulje silmiäsi.
Kun avaat ne,
Huomaat seisovasikin katolla,
Katsot aamunvalkenemista,
Ja muistat:
‘Aina on tuleva,
Aina on huominen,
Eikä huomisesta tiedä,
Vaikka se olisi elämäni paras päivä’,
Astut pois katon reunalta,
Sydämesi sykkii,
Käännyt ja näet toisen itsesi kaltaisen,
Et olekaan ainoa yksinäisyydessäsi.
Te autatte toisenne pois katon reunalta,
Laskeudutte alas,
Teitä pelottaa,
Mutta katsotte nyt yhdessä huomista.
*~*~*~*~*~*
Minä en myönnä rakastavani kirjoittamista.
Syytön ja SyyllinenTiistai 21.04.2009 23:38
Tämä on eräs hyvin vanha tarina, eräästä hyvin vanhasta ja rakkaasta hahmostani.
näen sinut peilin kautta, lähestyt minua ilman vaateitta ja meinaan kääntyä sinua vastaan. mutta tunnen miten estät sen, kohta makaan lattialla ja suihku tippui kädestäni vierelleni. näen verta lattialla kasvojeni edessä, tunnen rautaisen maun suussani, pään kivusta tiedän minun olevan verta vuotava. kohta en enää muista muuta kuin sanasi:
"tämä ei satu, ei hätää.", kuiskasit van. painoin silmäni kiinni, sekä anelin lopettamista, mutta pian omituinen tunne tuli sisälleni. sinä olit sisälläni. eikä se tuntunut hyvälle. vaikeroin, että lopettaisit, mutta pian minulta meni taju. heräsin suihkun lattialta yksinäni, päähäni koski ja sinusta ei ollut jälkeäkään. horjuvana otin tukea kylpyhuoneen seinästä, astelin verisenä pois suihkusta etsimään sinua. löydettyäni sinut keittiöstä istumasta, et kiinnittänyt minuun huomiota vaan tuijotit jotain tyhjää pistettä edessäsi. silmiäni poltti kyyneleet, palasin takaisin suihkuun ja itkin, annoin kaiken tulla siellä missä kukaan ei sitä nähnyt. huuhtelin veren lattialta, seinistä ja itsestäni, enkä kertoisi tapahtuneesta kenellekään - sen sinä tiesitkin. olen asunut luonasi jo kaksi vuotta, kertaakaan en ole saanut poistua ulos yksinäni, vaikka en ole yrittänyt karata ja sinä tiedät etten karkaisi, mutta ennakkoluulosi ovat vaistojesi esteenä.
tulen taas keittiöön, viittaat minua nukkumaan ja minä tottelen, koska sinä olet myös näiden kahden vuoden aikana elättänyt minut. olet antanut asua luonasi, syödä ja juoda ilman maksua. minun on tarvinnut vain välillä tarvinnut huolehtia eräästä tarpeestasi, eikä minua haittaa polvistua jalkoihisi, ottaa miehisyytesi todistetta suuhuni ja hoitaa hommaani. ei se haittaa minua. en ole ikinä ollut katkera tilanteesta, koska olet pitänyt minua myös välillä hyvänä ja antanut olla lähelläsi, sinä tiedät että olen takertuvainen, enkä kestä nurkkaan jättöä. tottelen sinua sokeasti kuin koira, olen uskollinen loppuun saakka, vaikka löisit halolla päähän niin silti istun kiltisti odottamassa sinua. et ikinä ole pystynyt sanomaan sitä ääneen, mutta lausumattakin tiedän sen - sinä rakastat minua, niin kuin minäkin sinua.
nyt kumminkin nuo ajat ovat kaukana. herään johonkin vuoteestamme, tiedän sinun tulleen kotiin koska suihkussa virtaa vesi ja juoksen kylpyhuoneen ovelle. vedän oven auki, hymyilen kunnes katseeni kohta sinut. nojaat suihkun seinään. kädessäsi on ase, verta on kaikkialla ja suihku on edelleen päällä. kangistun kauhusta, katselen hädissäni ympärilleni, kohta huomaan kirjeen peilin edessä. astelen kirjeen luokse, kerrot miksi teit tämän. olen kuin kala kuivalla maalla. sydämeni jyskyttää lujasti, katselen ympärilleni taas hädissäni, mutta näen vain kaikkialla sinun punaista vertasi ja reiän päässäsi. nappaan aseen käteeni, lähden pois kylpyhuoneesta, enkä sen jälkeen voi enää katsoa taakse. juoksen ovesta rappukäytävään, lähden huterin askelin alas - pidän kiirettä - saapuessani ulos ovesta sataa kaatamalla. kuulen miten jostain lähestyy auto, kohta näkyy siniset valot ja korvia vihlova ääni tuntuu yltyvän. alan hätääntymään enemmän, joku oli kuullut laukauksen. puristan aseen rintaani vasten, lähden juoksemaan pois, kauas pois. minulla ei ole rahaa, eikä mitään ja kanniskelen asetta ympäriinsä, jolla on tapettu ihminen - rakastettu ihminen. tunnen miten sydämeni aikoo tulla ulos rinnastani, vatsassa velloi, kohta poskille vieri kyynel ja ei aikaakaan kun oli kuin suurinkin vesiputous. mustat kyyneleeni polttivat tuliset arvet ihooni, jokainen helmen kaltainen kyynel oli kuin syövyttävää ainetta ihollani ja sade mikä piiskasi haavoitettua kehoani oli tuhoavaa myrkkyä. juoksin kaupungin läpi, kuulin poliisien autojen äänet takanani ja valot vilkkuivat perässäni - kohta minut saavutettaisiin. juoksin, juoksin ja juoksin, mutta onnekseni et asunut keskellä kaupunkia. kohta oli kumminkin umpikujassa. painoin asetta entistä lujemmin rintaani vasten, kun kuulin poliisien äänen käskevän minun laskemaan aseen. polveni pettivät alta, kaaduin asfalttiin ja pakoni jäi siihen.
ensikerran, kun hahmotin jotain oli jo liian myöhäistä. minut oli viety vankilaan, jossa raiskaajat, murhaajat ja muut hullut olivat vain seuranani. syyllisyys painoi kuin lyijy rinnassani, en saanut nukuttua ja ensimmäiset puolivuotta oli minun pakko homehtua sellissäni yksin, kertaakaan käymättä ulkona. mieluummin olisin ollut jonkun kanssa, jonkun hullun, joka levottomana yönä olisi tappanut minut. öisin kuului valitusta, kuiskailua ja huutoa. porukka oli aivan sairasta. minusta tulisi vielä samanlaista, eikä aikaakaan kun seinäni alkoi täyttyä veri piirroksilla. puolen vuoden jälkeen sormeni oli aivan verillä, koska oli raapinut sormenpääni auki kiviseinän avulla, ihoni oli muuttunut läpi kuultavaksi - olin kuin aave-, hiukseni oli yli pitkät ja punaisten silmieni aluset olivat mustat pussit. kehostani oli tullut laiha, sekä heikko enkä kestänyt enää koko paikkaa pääni alkoi kehittää aivan omaa maailmaansa. ensimmäistä kertaa sellini ovet avattiin, jolloin olin valmis tekemään sen. sellini oli vankilan ylimmässä kerroksessa, vangit päästettiin ulos, otin vauhtia ja kuului kamala kohahdus, kun kaikki katsoivat minua. lensin ilman halki kuin kivi, sekä kohta ikävän rysähdyksen saattelemana makasin maassa yhtenä kuolettavanpunaisena tahrana ja kaikki vangit joutuivat karanteeniin, mutta ainakin minä olin päässyt tuskistani. tai sitten en. pian huomasin, että en päässyt helvettiin enkä sen paremmin taivaaseen. minusta tuli levoton, katkera sielu, joka joutuisi kantamaan elämänsä muistoja hamaan loppuun. en tiennyt lainkaan mitä tehdä, olin entistäkin pelokkaampi ja varovaisempi.
nyt minä vaellan ympäri tätä kurjaa, syntistä planeettaa, enkä kuulu minnekään. en ole elävä, en kuollut. en oli mies, enkä nainen. en ole fyysisesti tunnettavissa, en henkisesti aistittavissa. taidan olla jotain saasteista ilmaa, enkä edes sitäkään. en voi enää puhua kenellekään, koska kukaan ei kuule minua. en voi enää myöskään tappaa itseäni, koska olen sen jo tehnyt, mutta en voi myöskään syntyä uudelleen sillä olen jäänyt varjoksi maanpäälle. olin vanki jo ennen syntymääni, olin vanki elämäni ajan ja olen vanki kaiken jälkeenkin, eikö mikään muutu? haluaisin itkeä, mutta en voi. en tunne enää mitään muuta kuin kaiken ikävän ja tuskan, joka lisääntyy päivä. päivältä isommaksi. nyt katson ympärilleni, näen sinut ja sinä naurat - olet uudesti syntynyt. näytät onnelliselta, tulen lähemmäksi ja kavahdat, jolloin tajuan. minä elin illuusiota, eikä koskaan mitään ollutkaan. minua ei ole ollut, olen vain kuvitellut kaiken ja niin haihdun, kun näen sinun nauravan. minä, jota ei olekaan katoaa vaikka olinkin jo kadonnut.
näen sinut peilin kautta, lähestyt minua ilman vaateitta ja meinaan kääntyä sinua vastaan. mutta tunnen miten estät sen, kohta makaan lattialla ja suihku tippui kädestäni vierelleni. näen verta lattialla kasvojeni edessä, tunnen rautaisen maun suussani, pään kivusta tiedän minun olevan verta vuotava. kohta en enää muista muuta kuin sanasi:
"tämä ei satu, ei hätää.", kuiskasit van. painoin silmäni kiinni, sekä anelin lopettamista, mutta pian omituinen tunne tuli sisälleni. sinä olit sisälläni. eikä se tuntunut hyvälle. vaikeroin, että lopettaisit, mutta pian minulta meni taju. heräsin suihkun lattialta yksinäni, päähäni koski ja sinusta ei ollut jälkeäkään. horjuvana otin tukea kylpyhuoneen seinästä, astelin verisenä pois suihkusta etsimään sinua. löydettyäni sinut keittiöstä istumasta, et kiinnittänyt minuun huomiota vaan tuijotit jotain tyhjää pistettä edessäsi. silmiäni poltti kyyneleet, palasin takaisin suihkuun ja itkin, annoin kaiken tulla siellä missä kukaan ei sitä nähnyt. huuhtelin veren lattialta, seinistä ja itsestäni, enkä kertoisi tapahtuneesta kenellekään - sen sinä tiesitkin. olen asunut luonasi jo kaksi vuotta, kertaakaan en ole saanut poistua ulos yksinäni, vaikka en ole yrittänyt karata ja sinä tiedät etten karkaisi, mutta ennakkoluulosi ovat vaistojesi esteenä.
tulen taas keittiöön, viittaat minua nukkumaan ja minä tottelen, koska sinä olet myös näiden kahden vuoden aikana elättänyt minut. olet antanut asua luonasi, syödä ja juoda ilman maksua. minun on tarvinnut vain välillä tarvinnut huolehtia eräästä tarpeestasi, eikä minua haittaa polvistua jalkoihisi, ottaa miehisyytesi todistetta suuhuni ja hoitaa hommaani. ei se haittaa minua. en ole ikinä ollut katkera tilanteesta, koska olet pitänyt minua myös välillä hyvänä ja antanut olla lähelläsi, sinä tiedät että olen takertuvainen, enkä kestä nurkkaan jättöä. tottelen sinua sokeasti kuin koira, olen uskollinen loppuun saakka, vaikka löisit halolla päähän niin silti istun kiltisti odottamassa sinua. et ikinä ole pystynyt sanomaan sitä ääneen, mutta lausumattakin tiedän sen - sinä rakastat minua, niin kuin minäkin sinua.
nyt kumminkin nuo ajat ovat kaukana. herään johonkin vuoteestamme, tiedän sinun tulleen kotiin koska suihkussa virtaa vesi ja juoksen kylpyhuoneen ovelle. vedän oven auki, hymyilen kunnes katseeni kohta sinut. nojaat suihkun seinään. kädessäsi on ase, verta on kaikkialla ja suihku on edelleen päällä. kangistun kauhusta, katselen hädissäni ympärilleni, kohta huomaan kirjeen peilin edessä. astelen kirjeen luokse, kerrot miksi teit tämän. olen kuin kala kuivalla maalla. sydämeni jyskyttää lujasti, katselen ympärilleni taas hädissäni, mutta näen vain kaikkialla sinun punaista vertasi ja reiän päässäsi. nappaan aseen käteeni, lähden pois kylpyhuoneesta, enkä sen jälkeen voi enää katsoa taakse. juoksen ovesta rappukäytävään, lähden huterin askelin alas - pidän kiirettä - saapuessani ulos ovesta sataa kaatamalla. kuulen miten jostain lähestyy auto, kohta näkyy siniset valot ja korvia vihlova ääni tuntuu yltyvän. alan hätääntymään enemmän, joku oli kuullut laukauksen. puristan aseen rintaani vasten, lähden juoksemaan pois, kauas pois. minulla ei ole rahaa, eikä mitään ja kanniskelen asetta ympäriinsä, jolla on tapettu ihminen - rakastettu ihminen. tunnen miten sydämeni aikoo tulla ulos rinnastani, vatsassa velloi, kohta poskille vieri kyynel ja ei aikaakaan kun oli kuin suurinkin vesiputous. mustat kyyneleeni polttivat tuliset arvet ihooni, jokainen helmen kaltainen kyynel oli kuin syövyttävää ainetta ihollani ja sade mikä piiskasi haavoitettua kehoani oli tuhoavaa myrkkyä. juoksin kaupungin läpi, kuulin poliisien autojen äänet takanani ja valot vilkkuivat perässäni - kohta minut saavutettaisiin. juoksin, juoksin ja juoksin, mutta onnekseni et asunut keskellä kaupunkia. kohta oli kumminkin umpikujassa. painoin asetta entistä lujemmin rintaani vasten, kun kuulin poliisien äänen käskevän minun laskemaan aseen. polveni pettivät alta, kaaduin asfalttiin ja pakoni jäi siihen.
ensikerran, kun hahmotin jotain oli jo liian myöhäistä. minut oli viety vankilaan, jossa raiskaajat, murhaajat ja muut hullut olivat vain seuranani. syyllisyys painoi kuin lyijy rinnassani, en saanut nukuttua ja ensimmäiset puolivuotta oli minun pakko homehtua sellissäni yksin, kertaakaan käymättä ulkona. mieluummin olisin ollut jonkun kanssa, jonkun hullun, joka levottomana yönä olisi tappanut minut. öisin kuului valitusta, kuiskailua ja huutoa. porukka oli aivan sairasta. minusta tulisi vielä samanlaista, eikä aikaakaan kun seinäni alkoi täyttyä veri piirroksilla. puolen vuoden jälkeen sormeni oli aivan verillä, koska oli raapinut sormenpääni auki kiviseinän avulla, ihoni oli muuttunut läpi kuultavaksi - olin kuin aave-, hiukseni oli yli pitkät ja punaisten silmieni aluset olivat mustat pussit. kehostani oli tullut laiha, sekä heikko enkä kestänyt enää koko paikkaa pääni alkoi kehittää aivan omaa maailmaansa. ensimmäistä kertaa sellini ovet avattiin, jolloin olin valmis tekemään sen. sellini oli vankilan ylimmässä kerroksessa, vangit päästettiin ulos, otin vauhtia ja kuului kamala kohahdus, kun kaikki katsoivat minua. lensin ilman halki kuin kivi, sekä kohta ikävän rysähdyksen saattelemana makasin maassa yhtenä kuolettavanpunaisena tahrana ja kaikki vangit joutuivat karanteeniin, mutta ainakin minä olin päässyt tuskistani. tai sitten en. pian huomasin, että en päässyt helvettiin enkä sen paremmin taivaaseen. minusta tuli levoton, katkera sielu, joka joutuisi kantamaan elämänsä muistoja hamaan loppuun. en tiennyt lainkaan mitä tehdä, olin entistäkin pelokkaampi ja varovaisempi.
nyt minä vaellan ympäri tätä kurjaa, syntistä planeettaa, enkä kuulu minnekään. en ole elävä, en kuollut. en oli mies, enkä nainen. en ole fyysisesti tunnettavissa, en henkisesti aistittavissa. taidan olla jotain saasteista ilmaa, enkä edes sitäkään. en voi enää puhua kenellekään, koska kukaan ei kuule minua. en voi enää myöskään tappaa itseäni, koska olen sen jo tehnyt, mutta en voi myöskään syntyä uudelleen sillä olen jäänyt varjoksi maanpäälle. olin vanki jo ennen syntymääni, olin vanki elämäni ajan ja olen vanki kaiken jälkeenkin, eikö mikään muutu? haluaisin itkeä, mutta en voi. en tunne enää mitään muuta kuin kaiken ikävän ja tuskan, joka lisääntyy päivä. päivältä isommaksi. nyt katson ympärilleni, näen sinut ja sinä naurat - olet uudesti syntynyt. näytät onnelliselta, tulen lähemmäksi ja kavahdat, jolloin tajuan. minä elin illuusiota, eikä koskaan mitään ollutkaan. minua ei ole ollut, olen vain kuvitellut kaiken ja niin haihdun, kun näen sinun nauravan. minä, jota ei olekaan katoaa vaikka olinkin jo kadonnut.
Päätin ennustaa teille:Tiistai 21.04.2009 01:43
Kohtalonne
Kun tunnet miten ikuinen yö päällesi lankeaa,
Kun tunnet miten metallista tehdyt köydet kietoutuu,
Kun kaikki muuttuu,
Tule sitten minulle puhumaan,
Mutta ennen sitä ei meillä ole keskusteltavaa.
Käännä katseesi pois siitä kaikesta tuskasta,
Älä katso sen välinpitämättömiin silmiin,
Älä kosketa sen kuolettavan kylmää ihoa,
Äläkä ikinä tartu sitä sen ojentavasta kädestä,
Jos sen teet,
Ei takaisin ole paluuta.
Kumminkin pyydän,
Et torjuisi minua,
Et tuomitsisi ymmärtämättä,
Et ristiin naulitsisi kuuntelematta,
Vaikka en ikinä olisikaan sen armon arvoinen,
Olen minäkin vain ihminen.
Se on miekka suoraan läpi rintakehän,
Se on tuhat puukkoa upotettuna selkään,
Se on viattoman verestä tehty luoti,
Suoraan keskelle sitä syvintä ja haavoittuvaisinta,
Tuska ei ikinä turru ensimetreillä.
Ymmärsin sen jo ensi sekunneilla,
Odotinkin vuosia,
Saatoin viimein taas jo hymyillä,
Oikeastaan tein sitä aina,
Vaikka aina tunsin sen viileän kosketuksen ihollani,
Joka tunkeutui jonnekin syvälle sisälleni.
Se tuska turtuu kumminkin joskus,
Ja kun se turtuu tuudittautuu siihen tyhjään,
Eikä koskaan osaa odottaa,
Kuinka se sulautuu,
Ja lopulta se on sinussa yhtä.
Se avaa jälleen silmänsä,
Ne polttaa sinua sisältä,
Tunnet kasvavan voiman,
Jonka jälkeen se syöksyy sisästäsi.
Vapautuu pois kehostasi,
Tuhoa sinut osiksi,
Pieniksi turtuneiksi palasiksi,
Eikä sinusta jää jäljelle mitään,
Jonka kanssa luoda itsesi uudelleen.
Olet turha,
Et ole mitään,
Et koskaan varmasti ole ollutkaan,
Eikä sinua varsinkaan kukaan tule koskaan kaipaamaan,
Älä siis itke,
Jos sinut joskus näin tuhotaan,
Se tapahtuu kaikille,
Mutta toiset eivät sitä vain huomaa.
Eläkää rauhassa te kaikki,
Leikkikää onnellisia loppuelämänne,
Ei elämä ole suurta näytelmää kummempaa,
Se joka parhaiten pelaa,
Se kaiken saattaa kestää
- Ja jos ette usko itsenne… Hyväksykää siis kohtalonne.
Kun tunnet miten ikuinen yö päällesi lankeaa,
Kun tunnet miten metallista tehdyt köydet kietoutuu,
Kun kaikki muuttuu,
Tule sitten minulle puhumaan,
Mutta ennen sitä ei meillä ole keskusteltavaa.
Käännä katseesi pois siitä kaikesta tuskasta,
Älä katso sen välinpitämättömiin silmiin,
Älä kosketa sen kuolettavan kylmää ihoa,
Äläkä ikinä tartu sitä sen ojentavasta kädestä,
Jos sen teet,
Ei takaisin ole paluuta.
Kumminkin pyydän,
Et torjuisi minua,
Et tuomitsisi ymmärtämättä,
Et ristiin naulitsisi kuuntelematta,
Vaikka en ikinä olisikaan sen armon arvoinen,
Olen minäkin vain ihminen.
Se on miekka suoraan läpi rintakehän,
Se on tuhat puukkoa upotettuna selkään,
Se on viattoman verestä tehty luoti,
Suoraan keskelle sitä syvintä ja haavoittuvaisinta,
Tuska ei ikinä turru ensimetreillä.
Ymmärsin sen jo ensi sekunneilla,
Odotinkin vuosia,
Saatoin viimein taas jo hymyillä,
Oikeastaan tein sitä aina,
Vaikka aina tunsin sen viileän kosketuksen ihollani,
Joka tunkeutui jonnekin syvälle sisälleni.
Se tuska turtuu kumminkin joskus,
Ja kun se turtuu tuudittautuu siihen tyhjään,
Eikä koskaan osaa odottaa,
Kuinka se sulautuu,
Ja lopulta se on sinussa yhtä.
Se avaa jälleen silmänsä,
Ne polttaa sinua sisältä,
Tunnet kasvavan voiman,
Jonka jälkeen se syöksyy sisästäsi.
Vapautuu pois kehostasi,
Tuhoa sinut osiksi,
Pieniksi turtuneiksi palasiksi,
Eikä sinusta jää jäljelle mitään,
Jonka kanssa luoda itsesi uudelleen.
Olet turha,
Et ole mitään,
Et koskaan varmasti ole ollutkaan,
Eikä sinua varsinkaan kukaan tule koskaan kaipaamaan,
Älä siis itke,
Jos sinut joskus näin tuhotaan,
Se tapahtuu kaikille,
Mutta toiset eivät sitä vain huomaa.
Eläkää rauhassa te kaikki,
Leikkikää onnellisia loppuelämänne,
Ei elämä ole suurta näytelmää kummempaa,
Se joka parhaiten pelaa,
Se kaiken saattaa kestää
- Ja jos ette usko itsenne… Hyväksykää siis kohtalonne.
Rakkauden VuoksiMaanantai 20.04.2009 15:42
Älä pelkää, ole vahva, älä esitä, ole oma itsesi, kyllä minä palaan ja tartun ojennettuun käteesi. Autan sinua jaksamaan, autan jaksamaan kaiken sen pahan ja paskan, jota kannat sisälläsi, kun et anna muiden auttaa. Minä tiedän sinuun sattuvan, mutta en voi auttaa, olen jo mennyt, olen jo kaukana. Minä jaksan odottaa aikaasi, mutta jaksatko sinä? Pystytkö olemaan siellä, erossa minussa, kaiken sen kylmyyden keskellä?
*~*~*~*~*~*
Tokiossa vallitsi kuolettava hiljaisuus, se oli laskeutunut jokaiselle kadulle ja kujalle. Teillä vallitsi myös usva, läpikuultava ja kaunis usva, joka kumminkin viestitti sanomaa, minkä vain yksi ymmärsi. Yksi joka oli tuntenut hänet kauan sitten.
Kuului kilahdus, kun tyhjä viinilasi laskettiin lasiselle parvekkeen pöydälle. Savu nousi vaalean tuhkakupin reunalla palaavasta savukkeesta, minkä kalpean vaalea käsi nosti vieden rohtuneille huulille ja pian savu kohosi ilmaan suurempana pilvenä, kun ne puhallettiin ulos sieraimista.
Kyo istui parvekkeella katsellen alhaalla vallitsevaa usvaa. Maisema näkyi yleensä suoraan merelle, mutta nyt siellä näkyi epämääräiset pylväät ja hahmot, jotka vaelsivat tyhjillä kaduilla vailla määrän päätä. Savuke paloi taas tuhkakupin reunalla kunnes se hetken kuluttua itsekseen sammui. Parveke oli täynnä kynttilöitä, sekä tyhjiä viinipulloja, joita kuorrutti moniväriset talikerrokset.
Siellä sinäkin saat taas vaeltaa, kaikkien niiden muiden keskellä...
*~*~*~*~*~*
Silloin oli vielä kesä, kesän viimeisiä päivä. Tuuli puhalsi merellä, sekä sai sen pinnan aaltoilemaan – pinnan jonka auringonlasku oli saanut palamaan liekeissä, aivan kuten taivaan rannankin. Muistan miten ihastelit sen kaunista väriä, kun minä taas ihastelin sinun kauniita piirteitäsi, jotka olin niin monesti, niin läheltä nähnyt ja koskettanutkin, mutta en ikinä niin miten olisin halunnut. Olisin halunnut tuntea jokaisen uuman ja uurteen sinussa, maalata ihosi sormillani ja putsata sen huulillani, en ikinä halunnut satuttaa sinua.
Käännyit äkisti, sekä punastuit, punastuit kauniimmin kuin se taivaalla palava hehku. Hymyilin sinulle, kun sinä yritit hymyillä takaisin, mutta se jäi hyvin pieneksi, sekä olemattomaksi, ei sellaiseksi kuin yleensä. Olin päättänyt, viimein minä aion toimia, en enää aio odottaa, koska muuten minun käy niin kuin sen eilisen elokuvan päähenkilölle – jään yksinäni elämään, kun löydät toisen, johon rakastut yhtä voimakkaasti ja vahvasti kuin minä sinuun.
Astelin paljain jaloin luoksesi, kohotin leukaasi ja sormeni lähti poskeltasi, kävi huulillasi, sekä päätti viivan toiselle poskellesi. Maalasin kasvoillesi hymyn, hymyn jonka näin sen muodostavan – olin erittäin ylpeä ja tyytyväinen. Olin avaamassa suutani, kun sinun lämmin, siro kehosi painautui vasten omaani ja sai minut hengähtämään hiljaisesti, mutta tiesin sinun kuulleen sen.
”Älä puhu” ,kuiskasit ja en voinut kuin nyökätä. Painoit huulipunalta maistuvat huulesi omilleni – ne eivät vielä silloin olleet rohtuneet – ja maistelin makuasi, sekä tunnistin sen sieltä joukosta. Se oli suloinen ja samalla kirpeä, kuten sinäkin, aivan kuten sinäkin, ja aivan kuten olin kuvitellutkin aina. Maistellut suussani. Se oli kuin kesän ensimmäinen mansikka, se oli kuin talven ensimmäinen lumisuudelma, se oli kuin höyhenen kevyt kosketus, mutta silti se tuntui kestäneen ikuisuuksia. Molemmat katselimme toisiamme silmiin etsien vastauksia. Niissä näkyi himoa, sekä kaksi samaa kysymystä ja kaksi samaa niihin kuuluvaa vastausta.
Kaasin sinut hiekalle pehmeästi, kuulin miten se piti nauttivaa ääntä, aivan kuten sinäkin minun käydessä hitaasti suutelemaan kaulaasi, tietä paitasi kaula-aukolle. kieleni piirsi paitasi rajat, pidit silmiäsi kiinni ja käytimme kommunikaatioon vain kehojamme. Vedin paidan yltäsi, samalla katselin sen alta paljastuvaa kauneutta, sekä täydellisyyttä – melkein kuin uneksin, se oli vain parempaa kuin uneksiminen. Kosketin sormenpäällä vatsaasi, se värähti kevyesti, sekä sai sinut tirskahtamaan. Mielessä kiitin onnea siitä, että ranta oli autio ja kello muutenkin sen verran, että ei siellä muita edes kävisi, jos joku ylipäätään kävi.
Kieleni laskeutui pehmyelle ihollesi, se taiteili siihen koukeroita, tekstiä, laulun sanoja, ja sanoja sinusta. En tiedä pystyitkö aistimaan, mutta minä en edes saanut pidettyä mielessäni mitä kirjoitin. tulin taas kaulallesi, vein huulet huulillesi. Vastasit suudelmaan, sekä kuin ajatuksesta avasit huulesi päästäen minut tekemään sinne vierailevaa matkaa.
Olin hellä, niin hellä kuin vain rajuilta otteiltani osasin. Henkäisit suuhuni tukehtuneesti käteni piirrellessä näkymättömiä merkintöjä jo reisiesi pintaan sivellen niitä aina polville ja takaisin.
Nousin vetääkseni oman paitani, mutta et antanut vaan vedit minut kunnolla päällesi, kun kätesi alkoivat taitavasti availemaan nappeja, eikä sinulla mennyt hermo niiden osoittauduttua vaikeiksi. Oma kärsivällisyyteni oli hukassa, mutta en halunnut pelästyttää joten vain tulin mukana yrittäen lievittää halua sinua kohtaan ajattelemalla jotain todella kamalaa, mutta mieleeni tuli vain kerta, kun näin Dien runkkaamassa vessassa. Mutta se riitti, ajatuskin jostain muusta.
Ei mennyt kuin paitani jälkeen hetki niin sain ihastella kehosi piirteitä ilman ensimmäistäkään estettä, tai näkösuojaa, tai sitten piilossa. Minulla oli lupa käydä sinun jokainen ihosolusi yksitellen läpi katseellani. Mieleni teki kertoa miten kaunis olet, miten ihana olet, miten solisluusi näyttää ihanilta ja suorastaan enkelimäisiltä – miten enkelimäinen muuten olet -, mutta silmäsi kielsi minua sanomasta mitään.
Tunnuit huulien alla pehmeältä, hiekka painoi paljaita polviani, mutta en voinut edes kuvitella miltä ne tuntui sinun selälläsi, sinun selälläsi jossa selkäranka piirtyi kauniina venytellessäsi käsiä, tai taivuttaessasi itseäsi eteen, sekä sieltä
hitaasti taakse. Ilma viileni, yö pimeni, mutta me ihastelimme toisiamme kunnes sinä sitten kosketit haarojani ja muistin taas miten veri tuntui pakkautuvan tykyttävänä juuri siihen kohtaan kehoani. Halu leimahti liekkien lailla silmiini ja sinun halusi vastasi huudolla takaisin. Suutelimme kerran, se oli hellä ja pehmeä, mutta samalla tulinen ja himokas. Lähdin taas alaspäin kehoasi, pysähdyin nuolemaan solisluutasi ja toivoin ajan voivan pysäyttää enemmäksi kuin hetkeksi, mutta haluni vetivät minut liikkeelle.
Sormet voiteli sinun kylkesi läpinäkymättömällä maalilla, joka valtasi sinut iäksi minulle, se merkitsi sen kauniin tunteen muistiinsa, että vielä kotona yksin istuessani tuntisin sen kihelmöivän tunteen. Kieli keskeytti matkansa napaasi, se kutitteli ja piirteli sille sydämiä sormieni hyväillessä lanteitasi, jotta saisin sinut rennoksi, vieläkin läpikotaisemmin. näykkäsin vatsaa hellästi, mutta sitten oli aika, kurottauduin korvallesi. puhalsin sen syövereihin ja ennen kuin huomasitkaan näykkäsin korvan lehteä äkkivarmasti ja samalla kaksi sormeani tunki sisällesi. Vingahduksesi kaikui korvissani, sekä hengästynyt vivahde mielessäni joutuessani olemaan niin lähellä. Katselin sinua silmiin, sanoit ettei sinua sattunut ja olisit valmis jatkamaan – tai niin minä sen tulkitsin. Liikuttelin sormiani sisälläni vieden sinut taas hukuttavan suudelman pyörteisiin ja lisäsin vielä kolmannenkin, sekä toivoin sen riittävän. Annoin taas hetken tottua, kun jatkoin suudelmaa antaen kätteni valmentaa sinua tulevaa, joka voisi olla aluksi suurempaa kipua kuin odottaisit ja sitten se äkkiseltään muuttuu sellaiseksi nautinnoksi, että aistit ovat turta loppujen lopuksi.
Viimein nostit lantiotasi, se oli merkki minulle, että olisit valmis. Vedin sormeni ulos sinusta, kohotin kasvoni kaulaltasi ja rintakehältäsi katsoen sinua kasvoihisi. Hymyilit ja se tarttui omillekin kasvoilleni. Taivas oli muuttunut mustaksi, satiiniseksi lakanaksi jolle oli kaatunut sinun hilepurkkisi ja olit laskenut peilin sen päälle – ajatus tuntui hyvältä, muttei läheskään niin hyvältä kuin sinä siinä lähelläni. Vaihdoin kanssasi viimeisen suudelman, kertoen katseessani etten aikonut satuttaa sinua, en ikimaailmassa.
Hitaasti asetin lantion omallesi ja erektion aukollesi, huomasin sinun jännittävän. kosketin toisella kädellä poskeasi, silitin sitä helläsi ja hyväilin lanteillani omiasi antaen oman kovuuteni hieroa omaasi. Se tuntui helpottavan oloasi ja päätin asettua uudestaan. kädet pitivät lantiostasi, katseeni oli silmissäsi kunnes sitten työnnyin sisääni ja ne kuumat supistukset ympärilläni kumminkin pakotti minut sulkemaan silmäni. Kuuma ja huulen purennalla tukahdutettu huokaus pääsi huuliltani, jota säestit ynähdykselläsi. Pidin itseäni paikoillani, sekä lanteitasi, kun et tiennyt mihin suuntaan ne oikein asettaisit. Odotin sinun avaavan silmäsi, kysyin oliko kaikki hyvin ja vastasit katseessasi, että oli.
Kokeilin kerran, vedin itseni hitaasti melkein ulos ja itselleni aivan tuskallisen hitaasti työnnyin takaisin. Liikuit allani, hymisit hiljaa itseksesi hymysi muuttuessa hitaasti siksi, että olisit voinut nauttia muutakin tätä ennen kuin sen hattaran huvipuistossa, missä koko bändin voimin kävimme alkavan loman kunniaksi. Sitä oli ollut hiuksissakin ja naurahdin, kun sitten tunsin lantiosi työntyvän ylöspäin vaativasti ja huomasin sinun lisää janoavan katseesi.
Mietin hetken vielä. Laskin itseni sitten täysin halujeni varaan, työnnöt oli hitaita ja säännöllisiä, lisäsin siihen säännöllisyyteen poikkeavuuden ja nopeutin. Siitä alkoi tulla tanssia. Tanssissa on tietty pohja, joka opetellaan, siihen lisätään uudet askeleet – poikkeavuudet - ja sitten annetaan rytmin nopeutua. Kolmas vaihe oli, kun vein käteni elimellesi, joka hankasi välissämme. Aloin opettamaan sille samaa, mutta se vauhti millä sitä opetin oli lujaa ja se oppi paljon nopeammin. Käteni pääsi kiinni rytmiin, joka oli saanut sinun äänesi kuuluviin. Tunsin sinun nauttivan äänen sisälläni asti, se meni selkärankaani myöten ja työnsi kaikki ajatukset sumeiksi. Olin kuin taivaassa. Kaikki ne yöt, kun olen nukahtanut siihen, että mietin miltä tuntuu nukahtaa sinun viereesi ja tuoksuusi, miettiä miltä tuntuu tuntea paljas ihosi omaani vasten. Kaikki oli totta, kaikki oli parempaa, kaikki oli vain niin satumaista.
Pääsi heitteli suunnalta toiseen, ihomme alkoi kiiltelemään hiestä ja tunsin miten hiekka takertui polttavalta tuntuvan ihoni pintaan. Tiesin, että en ollut enää kaukana. Tiesin, että sinä et ollut enää kaukana. Pitkitimme silti nautintoa viimeiseen asti. Annoimme koko öisen rannan kuulla äänemme, joita sinä pidit kuuluvampina. Ne jäisivät ikuisesti sinne, ne kaikuisivat vielä monena loppukesän yönä.
Viimein tunsin sen, se tunne sai kehoni niin jännittyneeksi, että olin varma muuttuneeni patsaaksi. Pystyin kuulemaan miten neste suuntasi nuolen tavoin kehossani kunnes lävisti portin, joka purkautui sinun sisääsi ja se, että tiesin minun tulleen nautinnosta huokaillen nimeäsi sisääsi sai sinut tekemään samoin. Pystyin olemaan hiekassa allasi nähden miten selkärankasi kaari tuli esiin taipuessasi kaarelle ja tullessasi siihen meidän väliin, kädelleni.
Hetken olimme paikoillamme, molemmilla silmät kiinni, eikä sanoja sanottu vieläkään. Hitaasti yhtä aikaa avasimme silmämme ja rentoutimme lihaksemme antaen katseittemme kohdata. Molemmat näytti päälisin puolin onnekkailta, mutta sisällä velloi suru, tässäkö se oli ollut, en ollut aiemmin tajunnut, ettet ollutkaan halunnut muuta. Kohottauduit ylöspäin ja minä nousin tieltäsi. Putsasin sääriäni ja sinä selkäsi. Kummatkaan ei katsonut toisiaan pukiessaan, katseet oli erisuunnissa. Sinun oli Tokion värivaloissa ja minun jossain taivaan ja meren yhtymäkohdassa, kaukana horisontissa, jossa jossakin uusi maailma alkaa.
Molemmat sai vaatteet ylleen, käännyttiin ja katsottiin paikkaa missä olimme naineet, mistä ne kääntyivät toisiimme. Emme enää saaneet sitä kommunikaatiota väliimme. Yhteistuumin painostavan hiljaisuuden kanssa liikuimme kadulle, jossa ei ollut ketään. Asuimme erisuunnissa, sekä vain heilautimme kättämme hyvästeiksi ja mumisimme ’ hyvää lomaa’ –toivotukset.
*~*~*~*~*~*
Kyo nojaili parvekkeen metalliseen kaiteeseen täysi viinilasi kädessään. Polvi oli vasten lasia, kun katse harhaili merelle päin sen usvan läpi. Hän näytti siltä ettei ollut nukkunut moneen vuoteen. Silti hän hymyili utuisesti, sekä siltä näyttäen, että olisi mielenterveystarkastuksen tarpeessa. Punaviini pyöri lasissa, kun pienellä ranneliikkeellä sai koko lasin kallistumaan uhkaavasti joka suuntaan, että oli ihme ettei nestettä lentänyt yli kaiteen.
*~*~*~*~*~*
Oli tällainen samanlainen sää, seisoin nojaten parvekkeen kaiteeseen rööki rennosti suupielessäni roikkuen, kun sitten kuulin puhelimen soivan. riensin sisään tupakan kanssa tajuten vasta sitten, että ei niin voinut tehdä. Katsoin soittajaa, se oli Die ja mietin mitä hän mahtoi minusta haluta. Huomasin sitten savun nousevan katon rajaan ja pian palohälytin alkoi soida, sekä juoksin parvekkeelle takaisin potkaisten parvekkeen oven kiinni.
”Die, miten oikein-” ääneni vain katosi kuullessani Dien hätäisen selityksen, enkä ehtinyt enempää miettiä, koska ääni ei kuulunut läimäytin puhelimen kiinni ja heitin tupakan parvekkeelta. Juoksin nopeasti ulko-ovelle, hälytin hälytti edelleen. En ehtinyt ottamaan edes avaimia, tai takkia, kun juoksin jo kahdeksannesta alas ja sieltä lähdin juoksemaan tuttua reittiä Shinyan asunnolle.
Kolme muuta bändin jäsentä istui portailla, eikä kukaan nauranut minun tullessa henkihieverissä puuskuttaen talolle. Kaikki näyttivät itkeneiltä, kaikki näyttivät olevan purskahtamassa itkuun, mutta minun takia he näyttivät sitä pidättelevän. Purin huultani, mitä oikein oli tapahtunut? En ollut saanut kunnolla selvää Dien selostuksesta,
Huojuvin askelin liikuin kohti ovea, sekä tunsin sydämeni pulssin nousevan koreaksi ja kavahdin, kun ystäväni kosketti minua. Astuin sisään, kaikki näytti olevan ennallaan, mutta silti kaikki tuntui niin kuolleelta, sellaiselta, että se olisi ollut jo pitemmänkin aikaa niine hyvineen. Liikuin varoen tietäen kolmen muun miehen tulevan jäljessäni, katselin huoneisiin, kun sitten tulin aivan niin pitkälle eteiseen, että näin olohuoneeseen.
Olohuoneen keskellä, keskellä valkoista koko lattiamattoa makasi liikkumaton olento, joka nätti aivan sinulta – sinulta Shinya. Puristin käsiäni nyrkkiin, purin huultani päätäni pudistellen. Sanoin ettei se voinut olla totta, mutta mitä lähemmäs tulin, mitä enemmän näin niitä pisaroita jotka oli kuivunut ja lopulta lammikon, joka muodosti sinun kaltaiselle olennolle – kuin - siivet – ikään - sillä matolla, sitä varmempi olin, että se olit sinä ja sitä varmempi olin myös, että olit kuollut.
Tunsin kamalaa tarvetta oksentaa, tunsin pakottavaa tarvetta itkeä, tunsin tarvetta huutaa, raivota, potkia tai mitä vain. Halusin, että joku tulee sanomaan tämän olevan huonoa pilaa, mutta ei, en saanut ketään tulemaan sanomaan sitä. Vieressäsi oli myös viesti, sekin oli verellä kirjoitettu matolle. Veri oli taiteiltu kaunokirjoitukseksi, sinun käsialaksi, mutta loppu puolella se oli jo epäselvää, mutta saadessani viimein hahmotettua mitä siinä luki valahdin kalpeaksi.
Tipautin itseni polvilleni välittämättä siitä, että kuulin tovereitteni jossain kaukana huutavan ettei se auta. kouristukset valtani kehoani, sekä värähtelin niin vihasta, raivosta, rakkaudesta kuin surustakin. Sinä olit sittenkin rakastanut minua, sinä olisit sittenkin halunnut enemmän. Nyt olit poissa, enkä ikinä saisi sanoa sinulle edes kunnollisia hyvästejä. Lopulta lyyhistyin itkemään vasten elotonta rintaasi, kuulin sydämesi pysähtyneen. Kyyneleeni kastelivat verisen paitani, itkin vasten sydäntäsi toivoen voivani pelastaa sinut, toivoin voivani jäädä sinne ikuisesti kanssasi, mutta en saanut. Tunsin miten minuun tartuttiin ja minut riistettiin luotasi. Muut miehet raahasivat minut väkisin pois luotasi.
Minut tuotiin kotiin, he jäivät luokseni katsomaan, että pärjäisin ja eivät antaneet minun tehdä mitään tyhmää, - niin kuin sinäkin olit sanonut: ’..älä tee vuokseni mitään typerää..’ Lopulta itkin itseni uneen, tuskaiseen uneen ja niin kävi aina vain uudestaan.
Näin painajaisia, sekä unia joissa sinä vielä olit kanssani, mutta se ei enää lohduttanut, kun herätessäni muistin sinun kalpeat, kylmät ja hymyilemättömät kasvot, sekä silmiesi tyhjän katseen. Joten aloitin uudestaan itkemään. Puoleen vuoteen en päässyt kuin kerran ylös sängystäni kunnolla, se oli silloin, kun tulin muistotilaisuuteesi ja minut sai sieltäkin raahata kotiin jotta en olisi hypännyt hautaasi. Olimme tehneet ratkaisun, että sinut tuhkattaisiin ja puolet laitettaisiin hautaan ja puolet annettiin minulle, sekä saisin viedä ne minne ikinä haluaisin.
Vuosi oli kulunut, täsmälleen vuosi siitä, kun olimme olleet rannalla yhdessä. Silloin tiesin mitä tehdä, puin takin ylleni ja kävelin rantaan. Katsoin auringon laskua läpi sen hämyisen usvan, joka oli lisääntynyt siihen päivään. Odotin tuulta ja sen tullessa kevyenä hipaisemaan poskeani tiesin olevan aika. Laskin sinut tuulen mukaan.
”Olet vapaa, nauti siitä ja anna tuulen kuljettaa sinut paikkaan parempaan. Anna minulle anteeksi tyhmyyteni ja sokeuteni, en nähnyt sinussa sitä palavaa rakkautta, joka edelleen minussa leimuaa sinua kohtaan ja päätit tukahduttaa sen ainoalla toisella tavalla. Haluaisin niin sanoa sinulle, Shinya, että minäkin rakastan sinua” ,puhuin yksin yönpimeyteen. Huokaisin raskaasti seisten siinä aamuun asti ja tiesin eläväni sen ainoan yhteisen yömme uudelleen sinä päivänä. Tiesin sen tulevan vielä monen monituista kertaa uudelleen, yhtä tuskaisena ja kivuliaana, mutta nyt tiedän myös sinun rakastaneen minua, mikä lievittää helpotusta suuresti.
*~*~*~*~*~*
Nyt tuosta kaikesta oli kulunut jo kymmenen vuotta, bändiä ei ollut, eikä Kyo ollut pitänyt heihin mitään yhteyttä. Säännöllisesti vain kävi haudalla viemässä kukkia ja hoitamassa tietäen toistenkin käyvän siellä. Häntä oltiin yritetty tavoitella, mutta lopulta ystävät olivat luovuttaneet ja hän näki heidät enää vain vanhoissa levyissä. Muisti kaikkien iloiset kasvot, muisti miten oltiin yhdessä naurettu ja iloittu, muisti myös sen päivän, kun oli hymy kaikkien huulilta kadonnut, eikä enää hänen huulilleen sen jälkeen palannut.
*~*~*~*~*~*
Tuuli siveli miehen ihoa, sekä hyväili kuiskeellaan tämän korvia ja antoi tutun maun kantautua huulilleen. Paljaat jalat tunsi metallin viileyden ja paljas käsi karhean kiven. Katsoi alas silmät tuskasta vuotaen, se oli viimein kasvanut liian suureksi yksin kannettavaksi. Joi viimeisen tipan viinilasistaan, päästi sen putoamaan ja näki sielun silmin miten se pirstoutui vasten asvalttia.
Nyt oli hetki, hän katsoi viimeisiä säteitä, pudisteli päätään ja huokaisi. Oli aika viimeisen päätöksen, viimeisen ratkaisevan päätöksen.
*~*~*~*~*~*
Shinya nojasi porttiinsa hymyillen, kun näki odottamansa ihmisen tulevan. Toinen juoksi kovaa kyytiä miehen luokse, Shinya lähti vastaan ja rutistivat toisiaan itseään vasten niin pitkään kuin jaksoivat. Katsoivat sitten toisiaan silmiin, hymyilivät ja katsoivat lisää, pidempään. Sitten huulet kohtasivat toisen, sekä valo otti heidät haltuunsa, eikä heistä enää kuullut kuin niinä loppu kesän öinä, kun tuuli jaksaa levittää kahden enkelin salaista tarinaa, joka jokaisen elämässä joskus tulee korvaan kuiskimaan: ”Älä puhu”.
Ja pidän tätä edelleen omistettuna idean antajalleni (muistatkohan enää itse?)