Huoh, nyt jo itkettää päivää vaan odotetaan kun saan taas itkeä itseni uneen, muistaen sitä kaunista naista joka on niin tärkeä. <3
Sattuu niin pirusti kun ajattelee vain niitä lapsi raukkoja jotka joutuvat ilman äitiä elää, toivoen että itse ei ikinä sairastu syöpään. Siinä semmonen sairaus mikä satuttaa, ihan vain minua. Muista en tiedä.
Mistä sais nytten voimaa jatkaa töitäkin ilman että tietää mitä pian tapahtuu. Ei jaksais töittä olla koska tietää että pian se puhelu saapuu missä saan tietää sen suru uutisen. Joku kumma vaikutus elokuussa on. :(
Jaksaa pitää. <3