Lähdetään liikkeelle kronologisesti.
On yleinen harhaluulo, että elämäni olisi alkanut 13. 3. vuonna yhdeksäntoistasataakahdeksankymmentäkuusi jälkeen Vapahtajamme Herran Jeesuksen Kristuksen syntymän Jyväskylän keskussairaalassa. Tai että minut olisi kastettu Korkeimman kirkkoon Jemo Jaakko Santeri Kettusena hyvin pian tämän jälkeen. Vanhempieni henkilöllisyys... Heh heh. Vanhempienipa tosiaan. Tosiasiassa, suurin osa, mitä te luulette tietävänne elämästäni on... valhetta. Osa siitä on sepitetty omaisten ja asiaan liittymättömien ihmisten suojelemiseksi. Osan on hallitus julistanut pidettäväksi salassa toistaiseksi määrittämättömään ajankohtaan saakka. Suurinta osaa peittää salaisuus silkan yleisen säädyllisyyden nimissä. Mutta nyt, pelko ja inho saa täyttää lukijoideni mielet. Jos vain uskallatte! Mutta varoitan; herkimmille voi osa nyt kertomistani tosiasioista olla liikaa.
Elämäni alkoi... Niin. Elämäni alkoi määrittelemättömäksi jäävään ajankohtaan, missäpä muualla kuin Intian Goalla! Kyllä. Vanhempani... Minut kasvatti suomalaisten hippien kommuuni. Kukaan ei tiedä oikeaa isääni tai äitiäni. Lapsia putkahti esiin ja katosi useita kuukaudessa. Nimet olivat vaihtuvaa omaisuutta. Legendat tosin kertovat, että minulla oli kaksoisveli, identtinen, joka kuitenkin jäi äitini kohtuun vielä muutamaksi viikoksi ennenkuin putkahti maailmaan ulkohuussissa. Tai ehkä se olin minä. Tai joku lukemattomista veljistä ja sisaruksistani. Yhtäkaikki, elämä oli aika hurjaa sielläpäin maailmaa, siihen aikaan.
Jo alta kahden vanhana sain metsästää käärmeitä elannokseni päivittäin. Niiltä ajoin onkin peräisin irrationaalinen kammoni kaikkia raajattomia matelijoita kohtaan. Toisinaan joku lapsista joutui syödyksi, mutta vanhemmat hipit näkivät tässä karman työssään, puhtaimmillaan. Minä yleensä käytin sisaruksiani syötteinä, ja usutin käärmeet tappelemaan keskenään makoisista suupaloista. Jäljelle jäänyt oli aina niin heikentynyt, että hiivin sen luo takaapäin ja kutitin kuoliaaksi.
Kaikkien meidän lasten nimi oli Edwin. Yhtä tyttöä yritettiin kerran kutsua Nanaksi, mutta se ei oikein toiminut. Edwin (en minä, joku toinen ikätovereistani) tuli kateelliseksi ja... En tahtoisi muistella sitä tapahtumaa, mutta lähiseudun taksikuskit ovat siitä pitäen maalanneet nokkapeltinsä punaisiksi.
Kolmentoista vanhana olin saanut uskonnottomien pummien yhdyskunnasta tarpeekseni, ja elätin itseni katumaalarina. Minulla oli tiukka työsopimus kolmetoistatuntisine päivineen, eikä siitä sopinut myöhästyä. Kelloa minulla ei ollut, joten jouduin aina joka ilta pokaamaan itselleni kaupungilta uuden tytön herätyskelloksi. "Kulta... Herätä minut ennenkuin lähdet." Tämä yletön seksuaalinen rehvastelu johti täyteen ylirasitukseen parisuhteiden osalta, enkä ole Goan vuosien jälkeen varsin ymmärrettävistä syistä viitsinyt juuri vilkaistakaan vastakkaiseen sukupuoleen. Enkä omaani. Tämän päätin jo varhain erään yöllisen käärmeenmetsästysonnettomuuden jälkeen.
Ammattitaitoni katumaalarina alkoi käydä vaaralliseksi seudun 'vakavastiotettavammille' maalareille (täysin kädetöntä porukkaa, ainakin sen jälkeen mitä eräs veljistäni päätti heille tehdä), ja nämä palkkasivat paikallisen salaisen poliisin hoitamaan "pyrkyrin" päiviltä. Minut kaapattiin keskellä kirkasta päivää, ja seuraavat neljä vuotta vietin sellissä, jossa ei ollut ruokaa eikä juomaa. Elätin itseni ripustamalla sukkani katonrajaan keräämään kosteutta joka kohosi sellitovereistani. Yöllä, kun kukaan ei nähnyt, imeskelin sukkiani josta irtosi kaikki tarvittavat hivenaineet ja pysyin vetreänä. Kasvatin hiuksiani ja opiskelin venäläistä näytelmäkirjallisuutta aikani kuluksi. Loppujen lopuksi karkasin punaisten pelikorttien musteesta rakentamallani pommilla, ja karkasin läheiseen metsikköön. Siellä opetin apinoille viittomakieltä, ja koulutin heistä oman maanalaisen armeijani.
Tässä kohtaa tarina oikeastaan vasta alkaa. Kuten terävimmät ovat huomanneet, en ole vielä edes päässyt Suomeen asti tarinassani! Tulevat vaiheet... Eivät missään nimessä ole soveliasta luettavaa perheen pienimmille. Suosittelenkin, että myös vanhemmat lukijat peittäisivät silmänsä vaarallisimmissa kohdissa.
Mutta tämän yön osalta minun täytyy poistua lepuuttamaan vaistoani. Ehkä palaan asiaan jokin toinen ilta. Ja onhan sanomattakin selvää, ettei näin karmaisevaa tarinaa sovellu tarjota yhtenä palana varomattomien lukijoiden silmille. Suomen mielenterveysinstituutiot ovat jo ennestään ylikansoittuneita, enkä minä, kauas pois se minusta, tahtoisi sormellanikaan osallistua tuon asiantilan pahentamiseen!
Siispä adios, rakkaat toverit. Hyvää yötä, Jeesus myötä. Kiitos tästä päivästä.
-Jimbo