IRC-Galleria

pau sanoo:
mää olin ajatellu kyllä vähän muuta
pau sanoo:
jos mää laitan ton sitten jatkoille?
Jemo sanoo:
tai sitten yöllä
pau sanoo:
...........

"Jumala olkoon todistajani, kun kerron, että rakastan tuota naista..."

Allright, ladies and gentlemen.
Hieman uutisia Kettusen yksityiselämästä.
Neljä vuotta on pitkä aika melkein mitä tahansa, etenkin tässä vaiheessa eloa. Olin perustavana jäsenenä kollektiivissa, joka on tullut tunnetuksi nimellä Rogue Angel, mutta viimeperjantaina tuli viimein ajankohtaiseksi päästää enkelit lentämään omia teitään. Toinen kitaristi, Andy, lähti aiemmin samalla viikolla, mikä toki pisti minut miettimään myös arvojani ja sitä, mihin panostaa ja kenen varpaille astella. Asian draamapitoisuus oli jossain 0,5 % paikkeilla, eli siihen ei liittynyt tulta ja tulikiveä, saati edes kummastunutta kyräilyä. Minä näin vain toiset asiat elämässäni tärkeämmiksi, ja itseni tässä tilanteessa lähinnä taakaksi lopulle orkesterille, joka kieltämättä on hengeltään hivenen eroavaista oman maailmankatsomukseni kanssa. Hienoja jätkiä, hieno bändi, paskaaks tässä, mä en jatka. Kaikkea hyvää heille.
Jatkossa von Kettusen tavoittaa musiikillisesti esim. Enter the Painin riveistä. Yksi nimi, jota kannattaa pitää mielessä, on Gaspard Oil. Mutta siitä ei ole ajankohtaista puhua vielä sen enempää. Hyvästi.

Passomasa sanoo:
(täysin asiaan liittymättä: http://meignorant.com/3-way_chess )
Jemo sanoo:
hui saatana
Passomasa sanoo:
jos koskaan tulee sellainen olo, ettei ole tarpeeksi erikoinen, niin tommoinen kai se on sitten hommattava

http://blog.myspace.com/index.cfm?fuseaction=blog.ListAll&friendID=406602

Päivä -1:
Kurkussa funky tunne. Pääsen laulamaan röhisemällä ala-D:hen, vinkumalla korkeaan C:hen. Tämä noin kvintin lisäys äänialaani saa minut epäilemään, ettei kaikki ole kohdillaan. Illalla useamman tunnin kävelyretki Vuken kanssa hyisessä Äänekosken yössä ei varmasti auttanut mitään eikä ketään.
Päivä 0:
Aamulla herätessä kelvoton olo. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö lähtisi horkassa ajamaan koululle hakemaan uskonnon ja filosofian yo-kerrattavia. Todistaakseni omasta typeryydestäni, kävin vielä kaupassakin. Kotiin tullessani pihamaan läpi käveleminen tuotti kipua. Kuumemittari lauloi 37,7 celsiusastetta plussanpuolelle, ja kolmesta peitosta huolimatta kylmyys tunkeutui kaikkialle. Neljän tunnin unen ja painajaisten, valveen ja horkan jälkeen mittari seisahtui lukemaan +38,6. Myöhemmin yöllä en mitannut, mutta kokonaisolotilaa olisi voinut kuvailla ilmaisulla funky.
Päivä 1:
Yöllä olin potkinut kaikki peitot pois, ja nähnyt kummallista painajaista. Otin valokuvan liikkuvan auton kuskin paikalta käsin, poliisit huomasivat tämän, ja ajoin miljoonaa niitä karkuun. Pohjolan kuumimpana kuskina (tai puhdasta tuuriani) pääsin lainvalvojia karkuun, mutta takaraivooni iski järkyttävä ymmärrys; niillähän on minun rekisterinumeroni, ja jotenkin pitäisi selittää että kukahan sitä autoa oikein ajoi. Piileskelin kaupungilla omantunnontuskissani pitkään. Todentuntuisessa unessa oli kamalaa tämä ymmärrys siitä, että teki jotain järkyttävän typerää ja kohta saa kärsiä.
Herättyäni kuume oli laskenut; 37,0 c°
Tällä hetkellä kykenen taas istumaan koneella. Ehkäpä hiivin kohta peiton alle varmistelemaan olotilaani. Kohtalaisen jännä tauti, jos se tällä talttui.

Listaa alle niiden ihmisen nimet, jotka ovat viimeksi kommentoineet oletuskuvaasi ja haasta sitten heidät tähän samaan (en haasta, tehköön jos lystää), mutta ÄLÄ KATSO KYSYMYKSIÄ ETUKÄTEEN! Lopuksi vastaa kysymyksiin numeroiden perusteella.

1. Heddy
2. Santtu
3. Pau
4. Eevi
5. Krista

Mistä tunnet nelosen?
- Se on toverini isosisko ja todistettavasti maailman paras siililapasten tekijä. Eikun joo, alunperin tunnen sen siitä, kun se oli miun isonen.

Tiedätkö kakkosen sukunimen?
- Indeed. Olen saattanut keksiäkin sille muutaman.

Koska olet viimeksi tavannut ykkösen?
- Hmm. Siitä taitaa olla jo tovi. Missähän me oltais oltu keikalla... Eikun kompassilla törmäsin joskus, emmm, marraskuussa? Ikuisuus.

Onko kolmonen sinua vanhempi vai nuorempi?
- Nuorempi :D:D:(:(:D (muttei oikeasti kovin paljon, koska se on aika vanha)

Missä vitonen asuu?
- Taitaa asua Dublinissa tällä hetkellä!

Kirjoita lyhyt runo nelosesta?
- Oodi Eeville
Ken on tuo, kel kaunein on ääni
Ken on hän, kuka sekoittaa pääni
Ei kauneudellaan laita ei ääri
On tämä vaan niin kauhean väärin!

Oletko nähnyt ykkösen vanhempia?
- En tietääkseni.

Oletko koskaan yöpynyt vitosen luona?
- Joo...En.

Onko kakkonen koskaan yöpynyt sinun luona?
- Ei, ikävä kyllä... Eikun! Onpas!

Oletko seurustellut kolmosen kanssa?
- En.

Mikä on paras puoli vitosessa?
- Se on vähän sekaisin. Ehkä. Tai en kyllä oikeastaan tiedä. Mutta olen joskus epäillyt sellaista, positiivisessa mielessä.

Muistatko miten ykkönen oli pukeutunut, kun ensimmäisen kerran tapasitte?
- Veikkaamma että taisi olla jotakuinkin lateksia, verkkopaitaa ja jotain kilisevää.

Oletko koskaan itkenyt kakkosen nähden?
- Vain sisäisesti.

Kenet heistä tunnet parhaiten?
- Saltsun <3

Entäs huonoiten?
- Kristan

Onko kakkonen sinulle tärkeä?
- On :D Mies haastaa kummallisuudessaan ihan vakavasti minutkin. Ja taitaa perkele ajoittain viedä vielä ihan kirkkaasti.

Oletko ollut ikinä 4 luona?
- Olen, tavallaan. Tai miten sennyt laskee, en minä Helsinnissä ole sen luona käynyt.

Mitä kolmonen tuo sinulle ekana mieleen?
- Klonkun.

Rakkaat lukijat. Olette lukeneet paljon minun tekemisistäni, mutta kuinka paljon... vai pitäisikö sanoa, kuinka vähän te loppujen lopuksi tiedätte miehestä sanojen takana? Sillä onhan niin, että enemmän kuin oman persoonani ja historiani selvittämiseen, olen minä käyttänyt aikaani päiväkirjani parissa valaistakseni teitä tämän maallisen vaellukseni varrelle sattuneista kohtaamisista. Siispä, rakkaat ystävät, rehellisyyden ja avoimuuden nimissä on tullut aika paljastaa joitain tosiasioita menneisyydestäni. Repäistä esirippu salaisuuden edestä, käyttääkseni kuluneita mutta eksakteja fraaseja.

Lähdetään liikkeelle kronologisesti.
On yleinen harhaluulo, että elämäni olisi alkanut 13. 3. vuonna yhdeksäntoistasataakahdeksankymmentäkuusi jälkeen Vapahtajamme Herran Jeesuksen Kristuksen syntymän Jyväskylän keskussairaalassa. Tai että minut olisi kastettu Korkeimman kirkkoon Jemo Jaakko Santeri Kettusena hyvin pian tämän jälkeen. Vanhempieni henkilöllisyys... Heh heh. Vanhempienipa tosiaan. Tosiasiassa, suurin osa, mitä te luulette tietävänne elämästäni on... valhetta. Osa siitä on sepitetty omaisten ja asiaan liittymättömien ihmisten suojelemiseksi. Osan on hallitus julistanut pidettäväksi salassa toistaiseksi määrittämättömään ajankohtaan saakka. Suurinta osaa peittää salaisuus silkan yleisen säädyllisyyden nimissä. Mutta nyt, pelko ja inho saa täyttää lukijoideni mielet. Jos vain uskallatte! Mutta varoitan; herkimmille voi osa nyt kertomistani tosiasioista olla liikaa.
Elämäni alkoi... Niin. Elämäni alkoi määrittelemättömäksi jäävään ajankohtaan, missäpä muualla kuin Intian Goalla! Kyllä. Vanhempani... Minut kasvatti suomalaisten hippien kommuuni. Kukaan ei tiedä oikeaa isääni tai äitiäni. Lapsia putkahti esiin ja katosi useita kuukaudessa. Nimet olivat vaihtuvaa omaisuutta. Legendat tosin kertovat, että minulla oli kaksoisveli, identtinen, joka kuitenkin jäi äitini kohtuun vielä muutamaksi viikoksi ennenkuin putkahti maailmaan ulkohuussissa. Tai ehkä se olin minä. Tai joku lukemattomista veljistä ja sisaruksistani. Yhtäkaikki, elämä oli aika hurjaa sielläpäin maailmaa, siihen aikaan.
Jo alta kahden vanhana sain metsästää käärmeitä elannokseni päivittäin. Niiltä ajoin onkin peräisin irrationaalinen kammoni kaikkia raajattomia matelijoita kohtaan. Toisinaan joku lapsista joutui syödyksi, mutta vanhemmat hipit näkivät tässä karman työssään, puhtaimmillaan. Minä yleensä käytin sisaruksiani syötteinä, ja usutin käärmeet tappelemaan keskenään makoisista suupaloista. Jäljelle jäänyt oli aina niin heikentynyt, että hiivin sen luo takaapäin ja kutitin kuoliaaksi.
Kaikkien meidän lasten nimi oli Edwin. Yhtä tyttöä yritettiin kerran kutsua Nanaksi, mutta se ei oikein toiminut. Edwin (en minä, joku toinen ikätovereistani) tuli kateelliseksi ja... En tahtoisi muistella sitä tapahtumaa, mutta lähiseudun taksikuskit ovat siitä pitäen maalanneet nokkapeltinsä punaisiksi.
Kolmentoista vanhana olin saanut uskonnottomien pummien yhdyskunnasta tarpeekseni, ja elätin itseni katumaalarina. Minulla oli tiukka työsopimus kolmetoistatuntisine päivineen, eikä siitä sopinut myöhästyä. Kelloa minulla ei ollut, joten jouduin aina joka ilta pokaamaan itselleni kaupungilta uuden tytön herätyskelloksi. "Kulta... Herätä minut ennenkuin lähdet." Tämä yletön seksuaalinen rehvastelu johti täyteen ylirasitukseen parisuhteiden osalta, enkä ole Goan vuosien jälkeen varsin ymmärrettävistä syistä viitsinyt juuri vilkaistakaan vastakkaiseen sukupuoleen. Enkä omaani. Tämän päätin jo varhain erään yöllisen käärmeenmetsästysonnettomuuden jälkeen.
Ammattitaitoni katumaalarina alkoi käydä vaaralliseksi seudun 'vakavastiotettavammille' maalareille (täysin kädetöntä porukkaa, ainakin sen jälkeen mitä eräs veljistäni päätti heille tehdä), ja nämä palkkasivat paikallisen salaisen poliisin hoitamaan "pyrkyrin" päiviltä. Minut kaapattiin keskellä kirkasta päivää, ja seuraavat neljä vuotta vietin sellissä, jossa ei ollut ruokaa eikä juomaa. Elätin itseni ripustamalla sukkani katonrajaan keräämään kosteutta joka kohosi sellitovereistani. Yöllä, kun kukaan ei nähnyt, imeskelin sukkiani josta irtosi kaikki tarvittavat hivenaineet ja pysyin vetreänä. Kasvatin hiuksiani ja opiskelin venäläistä näytelmäkirjallisuutta aikani kuluksi. Loppujen lopuksi karkasin punaisten pelikorttien musteesta rakentamallani pommilla, ja karkasin läheiseen metsikköön. Siellä opetin apinoille viittomakieltä, ja koulutin heistä oman maanalaisen armeijani.
Tässä kohtaa tarina oikeastaan vasta alkaa. Kuten terävimmät ovat huomanneet, en ole vielä edes päässyt Suomeen asti tarinassani! Tulevat vaiheet... Eivät missään nimessä ole soveliasta luettavaa perheen pienimmille. Suosittelenkin, että myös vanhemmat lukijat peittäisivät silmänsä vaarallisimmissa kohdissa.
Mutta tämän yön osalta minun täytyy poistua lepuuttamaan vaistoani. Ehkä palaan asiaan jokin toinen ilta. Ja onhan sanomattakin selvää, ettei näin karmaisevaa tarinaa sovellu tarjota yhtenä palana varomattomien lukijoiden silmille. Suomen mielenterveysinstituutiot ovat jo ennestään ylikansoittuneita, enkä minä, kauas pois se minusta, tahtoisi sormellanikaan osallistua tuon asiantilan pahentamiseen!
Siispä adios, rakkaat toverit. Hyvää yötä, Jeesus myötä. Kiitos tästä päivästä.

-Jimbo

Noin kello 17:49 paikallista aikaa keskiviikkona 20. helmikuuta Herramme Vuonna kaksikymmentäsataakahdeksan, kunnianarvoisa vastaajanne oli vain sekuntien päästä Suuren Niittomiehen viitakkeen terästä.
Tämän asian täyden ymmärryksen ja sisäistämisen koko kirjo on saapunut hyvin hiljalleen hänen päähänsä. Ei saman tien. Ei. Useiden tuntien kuluessa. Nyt, noin kahdeksan ja puoli tuntia tapahtumasta (hän kirjoitti tämän aamuyöllä, mutta hänestä riippumattomista syistä teksti julkaistiin vasta päivällä) hän alkaa todella tajuta kuinka lähellä oli ettei hän olisi tuolla kellonlyömällä siirtynyt siihen suureen matkalaisten joukkioon, joka katselee elämämme menoa kallioilta, joita eivät tyrskymme enää nuole. Mutta itse tapahtumahetkellä miehen päähän mahtui vain naurua ja ilonpitoa. Kuinka näin?! Miten tällaisen makaaberin tapahtuman keskellä voi mies olla hilpeä?! Oliko laittomilla huumausaineilla osuutta asiaan? Onko mies pehmennyt! Näitä kysymyksiä me pyörittelemme päässämme. Ja syystäkin, syntiset toverini! Syystäkin!
Tarkkaa sijaintia kertojanne ei ole tapahtumalle vielä paljastanut, ja se laskettakoon hänelle häpeäksi. Asiaan täytyy tulla välitön korjaus! Ensisijassa! Siispä raotettakoon salaisuuksien ja puolitotuuksien (ei suoranaisten valheiden, sillä niiden kertominen on karkeille herrasmiehille, joihin kunnianarvoisa kertojanne tahtoo pitää tuntuvan ja näkyvän etäisyyden) verhoa ja kerrottakoon maailmalle julki tämän tapahtuneen Äänekoskella, Paatelan ja Rotkolan välisen rautatiesillan alituksen paikkeilla. Tapahtumapaikalla oli sillä hetkellä vain kertojanne, paljon lunta, ja Fiat Brava '99 henkilöauto, noin 49 000 tiekilometriä takanaan. Autolla. Kertojanne henkilökohtainen luku on ylittänyt jo reilusti sadan tuhannen.
Vaihtakaamme hetkeksi aikamuotoa ja perspektiiviä saattaakseemme tilanteeseen pienen (hyvin pienen ja heikosti aseistetun) pataljoonallisen dramatiikkaa. Kas:
Pieni metallinhohtoinen, etäisesti hiirtä muistuttava automobiili kiitää huoletonta vauhtia pitkin peltosuoraa. On vielä valoisaa, joskin enimmät luxit ovat taivaankannen kaasupolttimosta tämän päivän osalta jo paenneet. Nopeusrajoitus on seitsemänkymmentä kilometriä tunnissa, mikä on hetkellisesti ajajan huolimattomuutta ja huomaamattomuutta ylittynyt. Ei paljon, mutta olisi pelkurimaista väittää tätä tapahtumattomaksi tällaisen lahjomattoman raadin edessä. Kuolemaa uhmaten hän on hetkeä aiemmin (Ah, mitä häpeää hän tunteekaan tämän tunnustaessaan) naputellut toverilleen (joka jääköön häveliäisyyssyistä nimeämättä) tekstiviestin (jonka sisältö jääköön soveliaisuussyistä selvittämättä). Auto hädin tuskin nuollee tummaa asfalttitienpintaa. PITKÄ-LOIVA-VASEN-TIUKKA-OIKEA-YLÄMÄKI huutaa dramaturgiamme kartturi hieman kamerastamme vasemmalla. Kuski nauraa äsken käymänsä sananvaihdon sukkeluudelle. Kaarteeseen hän on ajanut satoja kertoja aiemminkin, ja joka kerta onnistuneesti. Tällä kertaa, puolituntematon ajoneuvo allaan, jokin menee kuitenkin pieleen. Hän tuntee eittämättä varsin kunnioitustaherättävän kokoisessa takapuolessaan jotain autonhallintaan liittyvää, joka viestii hänelle asioiden erikoisesta mutta fataalista luonteesta. Pärdön! Kirottua! Autonsa perä lähtee sivuluisuun!
Ihmismielen reaktiokyky voi olla vaarallisissa tilanteissa hämmentävä. Olette saattaneet kuulla ilmaisuista ”kuin hauki rannasta,” ”kuin Pupu bändäriin,” ”kuin olut Ottoon...” Kaikki nämä tilanteet kalpenevat vastaajanne raktionopeuden häikäisevyydelle. Ennenkuin ehtii tietoisesti tajuta tekemisiään, kuski (isänsä puolelta jo kolmannen polven autoilija) painaa salamannopeasti jarrua. Lyhyesti, mutta määrätietoisesti. Auto heilahtaa voimakkaasti; perä, joka äsken luisti kohti oikeaa penkkaa ylittää hetkeksi lumipakan joka merkitsee tien keskiviivaa, tärähtää siitä takaisin omalle kaistalleen, ja palauttaa auton jälkeen hallintaan. Kuski painaa jarrua uudelleen, tällä kertaa harkitummin, aikomuksenaan hillitä ajoneuvon liikevoimaa. Hän hihittelee mielessään edelleen, tajuamatta tuon taivaallista tapahtuneen makaaberista perusluonteesta. Sillan alle ehdittyään hän kuitenkin havaitsee, että äskeinen tilanne oli itseasiassa tilanne, tilanne tilanteiden joukossa, potentiaalisesti vaarallinen sellainen, eivätkä nuo puhelinpylväätkään järin turvallisilta näyttäneet. Tämän hän on myös kirjoittava kohta syntyneeseen tekstiviestiin, oppimatta varsin ilmeisesti mitään. Matka jatkuu, jatkuu vaan...
Nyt, arvoisa lukija, on on koittanut aikamme palata nykyhetkeen. Kuten te jo varmasti havaitsitte mikäli olette säikähdykseltänne selvinneet ja ehtineet siistiä itsenne ja olemuksenne, kyseinen tilanne oli kaikkea muuta kuin turvallinen ja miellyttävä. Tahtoisitteko oman lapsenne kokevan tällaista? Ette varmasti! Päinvastoin, satikutia antaisitte! Ja pitkällisen puhuttelun pitäisitte siitä, onko oikein ja asianmukaista (puhumattakaan Suomen lain sanottavasta asiaan) kirjoittaa tekstiviestejä samaan aikaan kun ajaa talvisella tiellä! Kehoittaisittepa myös pitämään tilannenopeuden järkevänä, keliolosuhteiden huomioonottamista painottaisitte ja yleistä valppautta liikenteessä upottaisitte jälkikasvunne jämerään otsaluuhun.
Arvoisa lukija. Minä kadun. Kadun, kuin kirkon rotta öylättivarkautta ehtoollisella. Kuin Mika Myllylä dopingkäryä. Kuin Millhavenin kauhu kiinnijäämistään. Katkerat ovat katumukseni kyyneleet, ja jos minulle siihen välineet olisi annettu, myös fyysistä itsekuritusta harjoittaisin kunnes kaikki syntini rippeet olisivat verisinä ja hikisinä vuotaneet maahan, sinne muodostaen likaisen todistuksen kärsityistä synneistä ja pahoista teoista pahan mielen alaisuudessa. Sillä emmekö me kaikki ole jo syntymästämme syntisiä? Eikö meissä kaikissa asu pahuuden siemen! Siitä hetkestä, kun esiäitimme Eeva syötti vääryydellä ottamansa omenan esi-isällemme Aatamille... Noh. Ehkei meillä ole syytä mennä teologisiin pohdintoihin tällaisella hetkellä. Yhtäkaikki, miettiessään tapahtumia jälkeenpäin... Ymmärtäessään sen karmaisevan tosiasian, ettei edes ollut ymmärtää kuinka lähellä oli, ettei arvoisa toverinne olisi enää koskaan tämän maailman puolella kirjoittanut galleriapäiväkirjaa... Sellainen pistää, tai ainakin sen PITÄISI pistää otus pohtimaan ja ajattelemaan tekojaan ja niiden syitä. Kuinka usein on hän jättänyt tekemättä asioita, joita kenties olisi pitänyt? Milloin on hän jättänyt sanomatta läheisilleen 'rakastan sinua', pitänyt itsestäänselvänä asioita joita elämä päivittäin hänelle tarjoaa? Hyvät ystävät. Hyvät toverit. Päivittäin, päivittäin on elämämme retuperällä. Joka ikisenä hetkenä voisimme tehdä maailmastamme paremman paikan sekä itsellemme että muille. Mutta tällä ikuisella laiskuudella, valheelliseen turvallisuudentunteeseemme tuudittautumisella aiheutamme vain jatkuvaa ja kestävää vääryyttä tähän maailmaan! Ystävä! Toveri! Tartu lähimmäistäsi kädestä! Suutele häntä! Lähetä tulinen tekstiviesti jossa tunnusta kiintymystä sille, jolle se tunnustus kuuluu!
Tai tee kuten vastaajanne; paljasta itsesi galleriapäiväkirjassa ja mene nukkumaan. Oppimatta mitään. Sillä eikö loppujen lopuksi elämä ole pohjimmaiselta luonteeltaan odotusta, ja kuutamon katselua.

Pau sanoo:
pinpillinen mies on vähän niinkuin karvaton koira