IRC-Galleria

Olen kuin yksinäinen korvakoru. Joskus minulla oli omistaja, hän rakasti minua, eikä minun koskaan tarvinnut olla yksin. Edes yöksi hän ei ottanut minua pois. Painauduin hänen tyynyään vasten ja yhdessä lipusimme kohti höyhensaaria pienellä kaarnalaivalla. Koskaan en tuntenut olevani yksinäinen …kunnes hän kadotti minut. Nyt olen aivan yksin. Ei ketään missään, ei ketään. Hän tipautti minut vahingossa mereen ollessaan uimassa. Nyt kalat mulkoilevat minua pahasti. Kerran yksi niistä yritti jopa syödä minua. Hän tipautti minut vahingossa metsään. Nyt lojun yksin sammaleilla. Syksyisin lehdet tippuvat päälleni ja peittävät minut kokonaan, jottei hän enää koskaan voisi löytää minua. Katselen joskus lintuja jotka lentävät ylitseni. Ne liitävät korkealla -tavoittamattomissa. Hän tipautti minut vahingossa kiviselle kadulle. Olen tallaantunut katukivien väliin, kun ihmiset ovat survoneet minua. Kukaan ei voi löytää minua täältä. Talven tullen päälleni heitetään joko soraa tai suolaa, joka kirvelee silmissäni enemmän kuin sitruunan kuorista puristettu mehu.

On hylätty olo….se on pahempi kuin kateus tai viha. Minut on hylätty. Rakkaimmat ystäväni, he hylkäsivät minut. Tuskin he edes tiedostavat sitä, he vain sulkevat minut pois ja unohtavat kokonaan. Enne se ei ollut niin. Muistan kun minulla oli heleä nauru ja ystäviä aina ympärillä…nyt kaikki on toisin. Itken ja itken vähän lisää. Kyynelista olen kasvattanut sadetta, jotta ruukkukasvini voisi kasvaa… se on kitukasvuinen. Jos kastelisin sitä makealla vedellä se kasvaisi nopeammin kuin mikään muu. Siitä tulisi kaunein kasvini, samalla ainoa. Silloin työntäisin sormeni syvälle multaan, pehmeään multaan. Hymyilisin. Antaisin mullan tunkeutua kynsieni alle, enkä enää koskaan puhdistaisi niitä.

Odotan…odotan vain sitä, että minut löydetään uudestaan. Odotan, että joku huomaa minun puuttuvan. Odotan, että joku tulee luokseni ja pyytää minua ystäväkseen…odotan, odotan, odotan…