IRC-Galleria

Pienenä ei tyttö voinut aavistaakkaan,
kuinka paljon tämä maailma vielä voisi satuttaa.
Ei voinut silloin arvata,
kuinka paljon tuskaa syntyy kun rakastaa.

Nyt tyttö kasvanut on.
Salassa hän itkee itsensä uneen,
ei näytä muille heikkouksiian.
Muutaman kerran on luullut onnen jo löytävän,
silloin on joku korkeammalta pudottanut pommin,
hänen elämään.

Ei pysty tyttö unohtaa,
kuinka paljon ihmiset pystyi satuttaa.
Ei muistojaan pysty hän kadottaa,
ne unissa palaa aina uudestaan.

Rakkauttaan hän ei pysty hävittää.
eikä tahdokkaan,
koska rakkaus on ainoa,
joka auttaa häntä jaksamaan.

Ei osaa hän korjata sydäntään.
Ei osaa palapeliä koota.
Sydämensä sirpaleina näkee edessään,
mutta liian mahdotonta palaisia on yhdistää.

Tyttö näkee pihalla lasten leikkivän ja nauravan.
Tuntee kyynelen poskellaan,
pyyhkäisee,
ja varmistaa ettei kukaan nähnyt.

Hän makaa sängyllään ja kuuntelee.
Hän hiljaisuutta kuuntelee,
taas kyynel vierähtää.
Mutta hän on liian väsynyt itkemään.

Tuntee kuinka veitsi häntä sängyn alla kutsuu.
Hän taistelee vastaan,
koska hän juuri sai vasta vanhat arvet häviämään.
Ristiriitaisuudessa kuitenkin elää,
koska muistaa kuinka hyvän voi viilto tuoda tullessaan.
Mutta ennen kuin ehtii päättämään,
tyttö ehtii nukahtamaan.
Unta hän näkee omista hautajaisistaan.


*Sä puhut sanoja, mahtavia kauniita
Niitä ei voi syödä, ei niissä voi asua

Sotilaat rivissä, marssivat tahdissa
Aivot antaa käskyn, sydän maksaa laskun


Ja se itseäsi tuudittaa uneen, viileään vankilaan
Jossa itse olet viimeinen joukossa kuvien kauniiden

Ja se tie on kivinen
Ja se vie
Sut päähän sen

Karkeat lauseet mielesi pahoittaa
Mutta elämä opettaa ja kuolema lopettaa*