IRC-Galleria

Nyt olis käytännössä ihan sama, kuka mut pois veis tästä kaupungista...

Mie menetän pääni täällä..

Päälle vuos sitten silmäni avasin, naamani meikkasin, hyvältä koetin näyttää ainakin. Meni pieleen sekin.. Et tarrautunut niihin, joten kaiken meikin pois pesin ja hiukseni värjäsin. Ei kiinnostanut sinua, et katsonut millään tavoin minua. Suuntani valihdin, kysymyksen esitin, mutta vastoin vastasit, täytit pettymykseni. En periksi antanut, uudestaan yritin, jolloin itseni yllätin, koska kahta viikkoa katsellen pian sinut itselleni varastin ja sydämeeni asutin.

Jostakin sain kipuja.
Sattuu rintaan, puristaa luita, vapisuttaa jalkoja, naurattaa kauheasti. Toivon kivun väistyvän.

Juuria jauhan, poikki niitä napsin.
Odotan, en kuule mitään. Jatkan napsimista, ratkojalla puran kaiken.

Perun sanoja, annan mennä täysillä.

Kamala uupuminen.

Olen työskennellyt todella ahkerasti nyt tämän kahden viikon ajan, eikä tekeminen lopu todellakaan...

Sain yllättäviä työpuhelusoittoja, että pitäisi lähteä markkinoimaan ja tekemään sitä, tätä ja tuota ._.

Skolessa olis itellääki tehtävänä loppuviikoks öljyvärimaalaus, joka ei taatusti kerkee kahes päiväs valmistuu...

Kuivuu hitaasti...

Tulipahan suurin osa hommista tehtyä, mutta nyt olen poikki ja hermona. Kaikki asiat häviää kiireessä.

Avaimet ja ihan kaikki.

Unohtelen juttuja kiireessä ja väsyessäni.. Rasittavaa :/
Pitäs jaksaa nyt, mutta väsymys... Eikä meillä kotona oikein voi levätä. Meillä koulussa kävijöillä on sääntö, ettei mielellään saisi nukkua päivällä. ja olenkin ainoo, kuka enää kouluu käy. ._.

Milloha sais levätä?

säännöistä tärkein: Älä yritä niin et pety kovastikin.

Mikä kaikkia oikein vaivaa? ;n;
Mitähän olen taas tehnyt.
Tuntuu aika ikävältä tämä meno.

Toivottavasti hidastuisi.

Vähä vaa mietityttää, että miksi nyt on happamuutta ilmassa ://

Olen aina ollut kaveriporukkani tukiranka ja se iän ja tuulen kestävä ilon yms. lähde. Olen aina ollut iloinen, mutta viimeisinpinä päivinä olen ollut niin maassa, että oikein kipeää tekee.

En harrasta angstaamista, koska se ei kerro minusta mitään muuta kuin, että vihaisin elämää ja maailmaa.

En vihaa kumpaakaan.

Rakastan elämää, mutta nyt olen tuntenut itseni oudon alakuloiseksi.

En kykene vastaamaan kunnolla mihinkään kysymykseen tässä tilassa.

Eilen koettuani tätä, yritin parhaani mukaan poistaa surkeaa fiilistäni, koska läheisimmät ihmiset ovat koulun alueella, enkä halua näyttää heille apeaa naamaa.

Niin kuitenkin kävi ja se sai minut tunteman siltä, että olisin aina näin hapan ja alakuloinen jossain sisälläni.

Vielä rakkaalleni puhuessani en päästänyt itkua ulos.
Ei itkettänyt.(Ei sen puoleen kyllä mitään saanut suustakaan ullos).
Minun ja Dinon keskusteleminen jäi kuitenkin siihen, kun kumpikin siirtyi omille tunneilleen.

En tehnyt paljoa mitään hommia sinä päivänä, koska yritin samalla etsiä ihmistä, jota olen etsinyt useamman päivän.
Etsin erästä Päiviä.

Lisäksi se, että tappelin mielialani kanssa, tuntui ottavan koville.

Tietämättäni, missä tämä kyseinen ihminen oli, laahustin koulumme 'edit' huoneistoon ja sieltä löysinkin kohteeni, sekä hänen ja minun yhteisen frendimme, Larin.

Kumpikin säikähti minua tajutessaan, että olin kävellyt ovelle.

Lari asteli luokseni ja katsoi väsyneitä kasvojani.
Hän kommentoi niitä, että näytin väsähtäneltä ja poistui tilasta.

Minä ja Päivi jäimme kahdestaan.

Hän kutsui minua kyllä syliinsä istumaan, mutten yksinkertaisesti saanut aivoistani lähetettyä viestiä jalkoihini, että minun tulisi liikkua... Joten päivi asteli sitten luokseni hymyillen ja katseli kasvojani ja sitä, kuinka huojuin ees taas. Taisi tuo huolestua ja tajuta jotain, kun ilme muuttui ja tulin suljetuksi halaukseen.

Sillä pienellä ajalla tajusinkin itkeväni kamalasti...

En tiedä, miksi kutsuisin tätä ihan tarkalleen.

No, nimitän sitä 'nollaksi', koska en saanut ajateltua mitään tai tehtyä mitään.

Nyt ei hymyilytä. Ei hymyilytä sitten yhtään...

En saakkaan vastinetta opiskelulleni ja koen ärtymystä
graafista kohtaan...

Pittää sitte vaa kärvistellä tietokoneen ääressä ja
koettaa pittää kipuja muualla kun piässä ja silmissä.

Ja nyt on sitte velikin sairaalassa..
mihin tää alakuloisuus ehtiikää hävitä..

frendini nauroi hieman aluksi, koska luuli, että tekoitken. Joku tokaisi, että 'se taitaa itkeä oikeasti.''

Niimmä itkinkin.

Tärisin kamalasti. Huvittunut frendini käski lopettaa tekoitkun, mutta ei se ollut feikkiä, joten en voinut. Frendini tarratessa käsivarrestani ja katsoessaan kännykkääni avonaista viestiä, tämä itku tajutiin aidoksi. Taas.