IRC-Galleria

En tiedä tosiaan mitään. Se on ehkä ihan hyvä. Ei mun juuri nyt tarvitse. Voin vaan olla ja ottaa ilon irti hetkestä. Rauhottua. Hyväksyä sen, että hyviä asioita tapahtuu ja olla onnelinen niistä. Puolenyön aikaan kiertäessäni ravirataa ympäri sellaisen ihmisen kanssa, jolle en ollut edes ennen puhunut heräsin siihen todellisuuteen, että olin oma itseni. Kyllä, sanoin typeriä asioita, mutta se taisi vain naurattaa tätä uutta tuttavuutta, joka vieressäni kulki. Aika kului tosi nopeasti, vaikka olisin juuri silloin halunnut kellojen pysähtyvän. Yleensä mua ahdistaa hiljaisuus jonkun seurassa, on sellainen pakottava tarve sanoa jotain. Niin se nytkin ahdisti, mutta ei niitä sanoja aina tarvita. Joskus voi vain katsoa kaunista kuutamoa, se puhuu puolestamme.

Mun piti aina välillä tarkistaa kenelle oikein puhuin, oliko siinä oikeasti se ihminen mitä luulin. Ja siinä oli. Sain nauraa sydämmeni kyllyydestä, ei kenelläkään voi olla niin täydellisenkieroutunutta huumorintajua. Yleensä mua jännittää tutustua uusiin ihmisiin, ei kuitenkaan paljoa, vain vähän, sopivasti. Kävellessäni sovittuun paikkaan pääni oli tyhjä. Mikään ajatus ei mahtunut sinne. Olisin halunnut ajatella ja muistaa jälkeenpäin mitä ajattelin, mutta ajattelemisesta ei juuri silloin tullut mitään.

Kellon tuntiviisari lähenteli jo yhtä. Lähdimme kävelemään viel kylällepäin. Yritin puhua jotain, mutta hiljaisuus tuntui paremmalta. Mietin kuitenkin kokoajan, että pitäisi sanoa jotain. Ehkä hän halusi minun olevan hiljaa, ehkä hän ei jaksanu enää puhua, ehkä, ehkä, ehkä... Voin vain arvailla. Oletin hänen lähtevän omille teilleen kääntyessäni kotikujalleni. "Meet sie nyt johkuu vai tuut sie...", yritin kysyä, mutta vastaus tuli ennen kuin sain kysyttyä kysymykseni. "kai mä voin sut kotiiki saattaa". Kävelimme keskeltä risteystä. Ei autoja missään. Koko Kausala oli täysin autio. Tulimme taloni kohdalle. Hetken mietin, mitä nyt tehdä ja sitten halasin häntä. Kiitin häntä ja sanoin, että mulla oli ollut tosi hauskaa. Hetken hän katsoi ihmeissään. Teinkö virheen? Ei olisi pitänyt halata, älä käsitä väärin. "Ei mitää, nähää taas sit ku tuun käymää täällä", hän sanoi. En tiedä hymyilenkö, ainakin minun olisi pitänyt tehdä niin.

Päivä oli pelastettu. Istuessani junassa oloni oli omituinen. Vähän surullinen, kuuntelin niitä biisejä joita olen yrittänyt olla kuuntelematta. Olisin kaivannut piristystä, ja piristystä sainkin. Jälleen kerran, nämä ovat suuria asoita henkisesti pienelle tytölle.
Kiitos, u make my day.

Juu elin sellasessa uskossa, että 4-tahti on vaikea virittää. Totuus on aika toinen :DD Revin vaa penkin irti Oirionista ja silmiin pisti CDI-boksi. Mietin hetken ja sitte otin ruuvimeisselin kauniiseen käteeni ja käänsin ihan pikkusen vaa boksin ruuvia... Mitään muuta sille alumiini kasalla (= orionille) ei tarvinnu tehä :DD Nyt enää yritän saada siihe vääntöö lisää, sitte oon tyytyväinen... tai siis niin tyytyväinen ku kiinan ihmeesee voi olla :dd













Okei, on se silti vaan niin 4-tahti ja laiska ku mikä mut kyllä sillä eteenpäin pääsee.. joskus

Yleensä hoidan kaikki tilanteet LAIKA BAUSS !! mut sitte ku vastaan tuli itse BAUSS aka ColorHammer ni ei mennykkää niin ku elokuvis :DD

Henkisesti pienen tytön selviytyminen suuressa maailmassa.

http://anteeksiantamatonta.blogspot.fi/
http://anteeksiantamatonta.blogspot.fi/
http://anteeksiantamatonta.blogspot.fi/
http://anteeksiantamatonta.blogspot.fi/

hävettääkö edes ku tajusin et oon hehkeenä Justimus Juhon fb profiilikuvas ccc; siel nii huudetaa rivis Annin ja Pinjan kaa xd

koht Hesassa ! <3 matkaseurana ihanainen Anteroni ccc': tä-tä-tä-tänään huudetaaaan !

Se hiljanen tyttö sielä takapulpetissa/
Kaikki luulee et se muuten vaan on outolintu/
Ei puhu mitään, elää omissa unelmissa/
Välillä kesken tunnin alkaa kuuluun pientä itkuu/
Ei puhu kellekkä, on aina yksinänsä/
Mut se ei estä tätä pientä sydänt sykkimästä/
Tyttö sillon tällön sanomatta mitään karkaa kotoo/
Eikä kukaan nää et se haluis purkaa pahaa oloo/

-Mc Mane

jee, jee känni päälle !

16 vuotta... Kyllä mulle ois 15 riittäny ihan hyvin. Pelottaa. Tääkii päivä tuntuu väärältä. Synttärien pitäs olla ilonen juttu, niinhän tää onki, tavallaa. Ei mun vaa pitäny nähä tätä päivää, niin ku ei pitäny nähä 15. syntymäpäivääkää, eikä päästä ripille. Ei sitä pitänyt tapahtua, ei tätä pitänyt tapahtua, ei tällee, ei tollee, ei näin, eikä noin. Asetan itelleni typeriä rajotteita.

Jos sanon, etten haluais elää, niin kyllä sitten saan kuulla kuinka mukavaa, on kun olen olemassa, mutta muuten se unohdetaan sanoa. Se pitäisi sanoa, useammin ja ihan kaikille.

Nyt kävi kuitenkin niin, et mie elän tänään. Asialle voisi tehdä jotain, mutta on rauhoittavaa huomata, et mie en halua tehä asille mitään. Näin on kuitenkin hyvä. Olen ja elän, eikä jokainen päivä ole räpiköimistä. Silti pelottaa tulenko selviämään, vaikka tiedän, että vain selviytyminen minulta hyväksytään. Jokapäiväinen selvitymispakko...