IRC-Galleria

Oon taistellut koko viikon (ja muutaman kuukauden aiemminkin) yhden työkaverin kanssa harjottelupaikassa. Olen hyväksynyt sen että tyyppi on mieleltään järkkynyt ja sille on vaan parempi nyökkäillä joka asiaan. Olen tottunut siihen että sillä on ihan järjettömiä pyyntöjä, tai siis korjaan käskyjä. Olen seurannut perässä ja "joojootellut" kun se on motkottanut mitä pienimmistä mokista tai huonosta työjäljestä. Olen pystynyt sivuuttamaan kaikki sen loukkaavat ja ala-arvoiset kommentit toisesta korvasta sisään toisesta ulos tekniikalla. Olen jopa onnistunut nauramaan sen sekoiluille.

Paitsi en tänään. Tänään, joka kaiken lisäksi oli vielä viimeinen työpäivä, mun sietokyvyn raja tuli vastaan. Siitähän ei sitten seurannut mitään hyvää.

Mun pää vaan hajos, enkä suostunu enää siihen, että mua kutsutaan paikalle ko koiraa, että mua käskytetään ko jotain pahaista kakaraa, että ohjeita tiuskitaan alentavasti ja halveksuen. Anteeksi vaan, mutta minä en ansaitsi tuollaista kohtelua enkä aio siihen enää alistua. Jos on kommentoitavaa työstä niin sen voi sanoa rakentavasti ja ihan kohteliaastikin. Minulle ei tarvi puhua niin kuin jollekki idiootille. Minä en ole idiootti.

Järjellä ajateltuna, tämä oli väärä paikka raivostua. Kyseinen herra on psyykkisesti sairas ja kykenemätön toimimaan normaalisti sosiaalisesti. Hän ei ymmärrä tehneensä väärin tai loukanneensa minun tunteita. Minulla vaan kertakaikkisesti hajosi pää tähän hommaan. Ehkä tilanteeseen vaikutti myös se, että työmaalla on ollut koko viikon kireä tunnelma tämän päiväisen luovutuspäivän takia ja se että naapurini ovat päättäneet huudattaa stereoitaan/tv:tään joka yö tällä viikolla enkä ole saanut nukuttua. Väsyneenä, kun joku tulee töykeästi käskyttämään olemattomia virheitä, niin kai se on ihan oletettua että napsahtaa. Ainakin minulla. Lisättynä tämä kaikki siihen että mestari oli ilmottanut että tänään ei saa enää maalata missään, koska asukkaat ovat suurinpiirtein oven takana odottamassa muuttokuormien kanssa.

Lopputulos oli kuitenkin se, että herra marssi raivoamaan meidän nokalle, että nämä eivät tottele (ja osoitteli silloin ihan toista ihmistä, joka oli ollut ihan hiljaa meidän aikaisemman sananvaihdon aikana) ja ilmoitti että minulla ei ole enää mitään asiaa tänne tai millekkään seuraavalle työmaalle.

Ja koska olen minä ja reagoin märisemällä konflikteihin, painelin pihalle. Ja yritin koota itseäni.

Minun onnekseni en ollut ensimmäinen herran vastapuolelle joutunut työntekijä ja valituksia oli tullut jo monen kuukauden aikana monen eri ammattikunnan henkilöltä. Vielä onnekkaampaa on se, että kyseinen herra ei ole myöskään meidän nokan tai muun "johtoportaan" mieleen. He tietävät miten vaikeaa on työskennellä hänen kanssaan ja osasivat suhtautua tilanteeseen neutraalisti. Loppupäivästä tilanteelle jopa naurettiin jo. Nokka pyysi jopa pilke silmäkulmassa ettenhän ole vetämässä hertsejä kun löysi minun pihalta puhaltelemassa. Samaan hengeenvetoon heitti myös että kyseinen herrako sitten valitsi jo seuraavan työmaan tiiminkin.

Vielä suuremman onnen minulle tässä tilanteessa tuo se, että olin jo ehtinyt todistaa taitoni aika moneen kertaan työmaalla ja jos ihan paska olisin ollut niin tuskimpa olisivat perään soitelleet että haluatko takaisinkin tulla vielä. Tällä ärtyneellä vanhalla herralla ei onneksi ole mitään sanomista työtiimeistä (muutako sillä tavalla että hän kuuluu mahdollisimman harvoihin niistä) tai muutenkaan siitä pääsenkö takaisin harjotteluun/näyttökokeisiin/oikeisiin töihin kyseiseen firmaan. Muilta työntekijöiltä on tullut hyvää palautetta, tilaaja on ollut tyytyväinen ja loppujen lopuksi se on se työnjälki joka puhuu mun puolesta.

Jatkoa siis saattaa hyvinkin tullu, ehkä jopa heti alkuvuodesta. Pitää vaan selvittää tarkemmin mitä kaikkea sitä tarviikaan niissä näyttöhommissa todistaa ja ruveta organiseeraamaan niistä ensimmäisiä mahdollisimman pian. Ei ole kiinnostusta tai halua tuolla koulussa kovin pitkään homehtua.

Enää ei edes harmita tuo aamuinen tilanne niin paljoa. Sai puhista ja äristä tilanteen pihalle samantien ja sitä oikeen jaksa harmitella paljon pitempään. Tilanne on ohi ja mun kuviot ovat selvähköt. Tästä vaan siis eteenpäin mars.

Niin siinä vaan sitten kävi, että perjantaina saapi tyhyjentää pukkarin kaapin ja raahata kauhian kasan maalisia kamppeita kotia. Harmitaa kyllä, sen verran hyvin olen viihtyny tuolla työmaalla, vaikka välillä onkin meinannu vastustaa oikeen kunnola. Noh, siistiä ainaki nähä yhden talon valmistuvan deadlineen mennessä ja uusien asukkaiden muuttavan sisään.

Eniten tässä harmittaa se, että surkiat työntekijät saa jäädä sinne edelleen vetämään lonkkaa, mutta ite joka innolla tekis töitä ja jonka työnjälkeen ollaan oltu tosi tyytyväisiä, joutuu kortistoon. Lupasivat kirjottaa niiiiin hyvät suositukset ko on ikinä kirjotettu, eli ei sitä ihan turhaan ole sielä töitä teheny.

Ehkä tuo kouluhomma tärppää, vaikka työkokemusta ei ihan sitä vuotta kertynytkään. Ihan hullua, että pitää olla vuosi työkokemusta, että voi hakea alan kouluun!! Eiköhän siinä vuodessa opi jo melkeen kaiken oleellisen mitä pitää osata tällä alalla. Tekemällä se maalari oppii, ei kirjasta lukemalla. Mut saispahan sitten ainaskin todistukset ja voi hakea ihan oikeita töitä.. Eikös se jotenkin niin mene,että kyllä niitä töitä tekevälle riittää.. Vai..?

Nyt kuitenkin otetaan ilo irti kahesta viimisestä työpäivästä, lauantaina rollerderbyilemään ja dekadensseihin tupareihin, ja sitten sunnuntaina nokka kohti halvan viinin ihmemaata ja nauttimaan ansaitusta vapaasta ja hervottomasta seurasta!!