IRC-Galleria

Tässä jälleen istun ja mietin ja mietin myös liikaa. Eniten mietityttää tämä paikalleen jumahtanut elämän tilanne ja se, miksi tähän olen itseni onnistunut jättämään. Mihin meni bussi, minkä matkassa mun piti matkata...

Nyt tuntuu siltä, kuin olisin kulkuri, joka on valinnut väärän tienhaaran ja hukannut sen myötä tähdet taivaalta, joilla suunnistaa takaisin. Olen hukannut kaiken. Elämänhalun, ilon, surun ja rakkauden. Luulin jo jossakin vaiheessa löytäneeni rakkauden, mutta niinkuin kaikki käsissäni(kai) olleet narut, niin senkin onnistuin hukkaamaan. Tämän rakkausden kadottamisen seurauksena olen niin hämilläni omista taidoistani(?), jotta en pysty etenemään mihinkään suuntaan. Pelkään uuden aloittamista, koska olenhan sentään minä...

Mutta mitä minä oikeastaan olen??? Vainko seksiaddiktoitunut myöhäisbubertetista kärsivä ääliö vaiko oikeasti elämässään tuskaa kokenut ihminen. En tiedä. Kumpaakaan noista EN tahtoisi olla, mutta ilmeisesti vaihtoehdot ovat kuitenkin ainoastaan siinä, joten tyydyn jälkimmäiseen... Kai.

Uskoni tulevaisuuteen on aika hutera. Vähitellen olen koitanut unohtaa haaveilun ja koitaanut tyytyä siihen, mitä kohtalo meille ihmisille tarjoaa, mitä itsekullekin. Mutta voiko se tosiaan olla näin?? Haluaisin vastata tähän, että ei ole, mutta tässä hetkessä en näe tapahtumille elämässäni mitään muuta selitystä, kuin sen, että näin sen kuuluikin mennä. No, sitten kun sen Ison Pomon joskus ajan jättäessä tapaan, niin en varmasti unohda reklamaatiota, taidanpa sen kirjoittaa valmiiksi muistiin. Jos ihmisellä on haaveita ja halu tehdä jotakin, niin miksi siitä pitää tehdä niin vaikeaa? Miksi maailma ei tarjoa meille tasapuolisesti kannuksia siihen, mihinkä kukin koemme olevamme kykeneviä ja millä tavoin me haluamme saada elantomme...

Ja sama rakkaudessa... Miksi kaikki, mikä pyörii tuon aiheen ympärillä on pitänyt suunnitella niiiin räjähdys herkäksi ja jopa mahdottomaksi?

Rakkautta tässä miettiessäni, en voi kuin voida pahoin. Se tuntuu vain olevan ansa meille ihmisille, jotka luulemme, että on olemassa joku tarkoitus tälle kaikelle. Sen jälkeen matto vedetään alta ja varmastikin saadaan makeat naurut päälle... Hirvittävää on rakkaudessa jo sekin, että siihen liittyvät vastakohdat ovat kaikki sarjaa katkeruus, viha, inho, ahdistus, suru jne... Millainen ihmisen pitää olla, jotta se voi onnistua rakkaudessa, niin että ei riko mitään? Kyllähän sitä sanotaan, että "rakkaus on pitkämielinen" ja että "kaiken se kestää", ja kananpaskat.... Tai ainakaan anteeksi antoa se ei tunne. Etenkin nuo kaksi kohtaa ovat tähän elämän pisteeseen saakka loistaneet tehokkaalla poissaolollaan huolimatta omista teoista. Pahin kokemukseni kuitenkin on se, että kun rakastaa jotain aivan täydestä sydämestään, niin silloin lyödään viellä lujempaa, teki tai jätti tekemättä aivan mitä hyvänsä. Meitä on siis kusetettu.

Elämä siis on ihanaa, niin kuin sanotaan, mutta ilmeisesti paratiisi on vasta siellä, kun muistaa olla rakastamatta tai tuntematta mitään toista kohtaan. Onko siis onnellisen elämän tae ainoastaan irtosuhteet ja vapaa seksi... Jos näin on, niin tyydyn välimallin ratkaisuun ja pidän tästälähin vain itsestäni huolen aivan ominkäsin....

Kusetusta koko touhu...

Äh, nyt tuli väsy ja liika kiukku, niin ei jaksa kirjoittaa. Tarina jatkuu