IRC-Galleria

Palataan ajassa taaksepäin vuoteen 2000, jolloin Suomessa suunniteltiin "Iron" Mike Tysonin ottelua. Tuolloin ammattinyrkkeilyn raskaansarjan Suomen mestari oli Tony ”Viikinki” Halme, joka oli tullut tunnetuksi myös showpainijana nimellä Ludvig Borga.

Tony Halme sanoi, että ottelu Tysonia vastaan ei toteutunut, koska lippujen hinnat olisivat tulleet liian kalliiksi. Halme sanoi olleensa valmis ottelemaan jopa ilmaiseksi saadakseen matsin Tysonia vastaan.



Myöhemmin Mike Tyson ja Tony Halme ottelivat samassa illassa Tanskassa vuonna 2001, mutta eivät toisiaan vastaan. Noihin aikoihin Tyson otteli eri maissa, joten matsin järjestäminen Suomessa ei ollut vain huhua, vaan se oli todella suunnitelmissa.

Katso video aiheesta:
https://youtu.be/_Vn7XcjXibw?feature=shared

Kirmo Varvikko

Yhdysvaltalainen valmentajavelho Cus D’Amato huomasi nuoren kovaa lyövän Mike Tysonin kyvyt ja ryhtyi valmentamaan tätä. D’Amato oli myös Tysonin isähahmo, jonka luokse tämä muutti asumaan. Kun Mike Tysonin äiti kuoli, D’Amato adoptoi hänet. Näin katujen kasvatti sai uuden perheen ja uuden mahdollisuuden elämässään.

Cus D’Amato otti valmennuksessaan kaiken mahdollisen ja mahdottoman huomioon. Fysiikka, taito, tekniikka, taktiikka ja etenkin henkinen puoli olivat keskiössä. Tunteiden hallitseminen, psykologinen sodankäynti ja vahva usko omaan tekemiseen olivat tärkeässä osassa. Metodeissa hyödynnettiin hypnoosia sekä erilaisia hokemia, joilla vahvistettiin omaa itseluottamusta. D’Amato väitti jopa pystyvänsä hallitsemaan tapahtumia ajatuksensa voimalla. Osa metodeista oli varmastikin enemmän tai vähemmän yliammuttuja, mutta jos niihin uskoo, voivat nekin vahvistaa uskoa omaan tekemiseen. Kuitenkin kaiken Mike Tysonin tekemisen pohjana oli harjoittelua, harjoittelua ja vielä kerran harjoittelua kohti tavoitetta nousta nuorimmaksi raskaansarjan maailmanmestariksi kautta aikojen. Apuna harjoittelussa olivat nuoret valmentajat. Ensin Teddy Atlas ja myöhemmin Kevin Rooney. Ohjelmassa oli valtavia määriä nyrkkeilysparrauseriä. Oli sitten kyseessä hyppynaruhypyt, päärynäpallon lyöminen tai vaikka väistöjen treenaaminen, hallitsi Tyson kaikki oheisharjoitteetkin erinomaisesti.



Mike Tyson on kuvannut valmennussuhdetta muun muassa vertaamalla sitä sarjakuviin niin, että Cus D’Amato oli hänen Galactus ja Mike Tyson tämän Hopeasurffari. Tyson oli soturi, joka taistelee mestarinsa puolesta. Nyrkkeilytyylinä D’Amato suosi niin sanottua peek-a-boo-tyyliä, jonka perusideana on pitää molemmat kädet kasvojen suojana, ja ylävartalon liikkeellä väistää vastustajan iskut, jolloin paikkoja saadaan myös omille iskuille. Yksi Mike Tysonin kuuluisista iskusarjoista oli sellainen, että lähiottelussa hän vaihtoi otteluasentonsa vasenkätiseksi. Tästä asennosta hän iski ensin oikealla kädellä vartaloon, jonka jälkeen hän iski samalla oikealla kädellä kohokoukun leukaan, jolloin hän pystyi lyömään lyönnin oikean jalan päältä. Näin iskuun saatiin valtava voima. Iskusarjan päätti vasen sivukoukku, joka tässä asennossa suoritettiin takakäden lyöntinä. Iskusarjojen harjoittelussa oli apuna numerosysteemi, jossa jokaisella eri lyönnillä oli oma numeronsa. Jonkin numerosarjan kuultuaan Tyson tiesi heti, mistä iskusarjasta oli kysymys.

Harjoitusten ulkopuolella Mike Tyson katsoi vanhoja otteluita nauhoilta uudelleen ja uudelleen sekä luki paljon nyrkkeilyaiheista kirjallisuutta tullen samalla käveleväksi nyrkkeilyn historian tietokirjaksi itsekin. Tyson ryhtyi ottamaan esimerkkiä vanhan liiton ottelijoista ja heidän todella kovasta harjoittelustaan. Tekeminen vietiin äärimmäisyyksiin. Esimerkiksi aamulenkit tehtiin niin aikaisin, että vastustajat olivat vielä nukkumassa. Tälläkin tavoin omaa itseluottamusta vahvistettiin.

Mike Tysonin ammattilaisura alkoi maaliskuussa 1985 ottelutahdin ollessa hurja. Ennen kuin vuosi oli lopussa, oli otteluita kertynyt 15 kappaletta. Cus D’Amato kuoli marraskuussa 1985. Soturin oli kuitenkin täytettävä mestarinsa toiveet, joten Tysonin ottelutahti jatkui tiiviinä myös vuonna 1986. Vastustajat kovenivat, ja voittoputki jatkui. Vuosi D’Amaton kuoleman jälkeen vastakkaiseen kulmaukseen asettui maailmanmestaruutta hallinnut jamaikalainen Trevor Berbick. Tuolloin kaikki se valtava harjoittelu tuotti tulosta toisen erän tyrmäysvoitolla. Näin pitkä matka epävarmasta katujen kasvatista kaikkien aikojen nuorimmaksi raskaansarjan mestariksi toteutui.

Katkelma Jättiläisenkaataja II -kirjasta:
https://www.bod.fi/kirjakauppa/jaettilaeisenkaataja-ii-kirmo-varvikko-9789528063469

Mike Tyson - Kid Dynamite🧨
https://youtu.be/A3STGONZsQY

Kirmo Varvikko

Joskus epäonnikin voi kääntyä voitoksi. Suomalaista urheilukansaa ovat aina sytyttäneet vastoinkäymisiä vastaan kamppailevat taistelijat, jotka inspiroivat arjen taistelijoita voittamaan ongelmat elämässä.

”Tohmajärven karhu” Seppo Rädyn vammojen laskemisessa voivat mennä laskut sekaisin. Vuoden 1992 olympialaisissa selostaja kertoi, kuinka leikkauksia oli jo tuossa vaiheessa takana kuusi kappaletta. Kuitenkin keihäsura arvokisatasolla jatkui vielä vuoden 1993 olkapääleikkauksenkin jälkeen vuoteen 1997 asti. Vastoinkäymisistä huolimatta Räty saavutti urallaan muun muassa maailmanmestaruuden, kaksi maailmanennätystä ja kolme olympiamitalia.

”Kemin keiju” Mika Halvarin akillesjänne katkesi kaksi kertaa hänen urheilu-uransa aikana. Näiden molempien pahojen loukkaantumisten jälkeen Halvari palasi kilparinkiin kovassa kunnossa. Loukkaantumiset sattuivat huonoihin aikoihin ja estivät huippukuntoisen Halvarin näkemisen olympiaringissä. Kuitenkin ensimmäisen akillesjännevamman jälkeen huippukuntoon palattuaan mies työnsi kuulaa vuonna 2000 pitemmälle kuin kukaan muu on Pohjoismaissa koskaan työntänyt lukemin 22,09 metriä.



”Pohjolan painajainen” Robert Helenius on kaatanut monta vastoinkäymistä nyrkkeilyurallaan. Vuonna 2011 Helenius oli todella lähellä raskaansarjan MM-ottelua, mutta olkapäävamma sotki suunnitelmat. Tämän lisäksi sopimusriita Sauerland-tallin kanssa hankaloitti polkua. Kun Helenius on päässyt yhdestä vastoinkäymisestä, on sitä seurannut seuraava esimerkiksi sairasteluiden osuessa otteluiden kannalta huonoihin ajankohtiin. Joka tapauksessa saavutukset nyrkkeilykehässä ovat loistavat. Tästä osoituksena ovat useat tyrmäysvoitot kovista vastustajista.

Olin pienenä poikana innokas urheilun seuraaja. Tuolloin erityisen mielenkiintoisia olivat voimamieskisat. Olin kuullut suomalaisesta voimamiehestä, joka todellisuudessa on maailman vahvin mies, mutta ei ollut päässyt mukaan Maailman vahvin mies -kilpailuun sitä todistamaan. Olin nähnyt vain lehtileikkeen, jossa kerrottiin tuosta voimamiehestä.

Olin kahdeksanvuotias, kun olimme eräänä vuoden 1993 keväisenä päivänä ulkona. Joku huusi, että televisiossa on minua kiinnostava ohjelma menossa. Menin kauhealla kiireellä sisälle ja saman tien yläkertaan etsimään vhs-kasettia, jolle voisin kisan nauhoittaa. Nauhalle tarttui lopulta kilpailun viimeinen laji. Kilpailussa oli mukana tuo lehtileikkeen voimamies, joka vihdoin varmisti voitollaan paikan Maailman vahvin mies -kilpailuun.

Kilpailun voittaja oli ”Voimamiesten kuningas” Riku Kiri.

Katkelma Jättiläisenkaataja II -kirjasta:
https://www.bod.fi/kirjakauppa/jaettilaeisenkaataja-ii-kirmo-varvikko-9789528063469

Kirmo Varvikko

Sitten tuli puolen vuoden lähes totaalinen tauko voimaharjoittelusta, koska armeijassa ei minun kilpaurheiluani noteerattu millään tavalla. Olin armeijaan mennessä 108-kiloinen, enkä olisi muuten pystynyt suorittamaan varusmiespalvelusta, ellen olisi lopettanut kovaa voimaharjoittelua.



Eräs yliluutnantti kyllä puhui kuinka tietyn tason urheilijat saavat vapaita harjoittelua varten. Kun hain vapaita, minulle ei niitä jostain syystä myönnetty. Ilmeisesti olisi pitänyt olla hiihtäjä tai vaikkapa jalkapalloilija, niin vapaita olisi irronnut. Muistan, kun kävelin kielteisen lomapäätöksen jälkeen alla päin tupaan. Tupakaverit lauloivat "Paljon onnea vaan". Se piristi hieman mieltä. Täytin 20 vuotta.

En ole koskaan syönyt niin paljon kuin armeijan aikana. Keuruulla ruoka oli todella hyvää. Armeijan sapuskoiden lisäksi minulla oli omia eväitäkin yleensä aina mukana.

Kerran joku sanoi minulle ruokailussa, että en mitenkään jaksaisi syödä ottamaani annosta. Söin lautasen tyhjäksi ja näytin tyhjää lautasta, niin samainen tyyppi ei uskonut vieläkään, vaan epäili minun käyneen tyhjentämässä lautasen jonnekin. Ruokailuissa meni juotavaa säännöllisesti neljä isoa peltimukillista, joista kolme mukia oli maitoa ja yksi kotikaljaa.

Yleensä en ole syönyt juurikaan makeisia, mutta armeijan aikaan söin iltaisin välillä viisikin suklaapatukkaa. Kaikesta syömisestä huolimatta painoni laski alimmillaan 97 kiloon.

Katkelma Jättiläisenkaataja-kirjasta:
https://www.bod.fi/kirjakauppa/jaettilaeisenkaataja-kirmo-varvikko-9789528045403

Kirmo Varvikko

Ala-asteen jälkeen oli siirtyminen Tarvaalan koulusta yläasteelle Saarijärven keskustaan. Mieleeni on jäänyt tilanne, jossa koulun lähettyvillä oli puutukki, jota tietenkin piti mennä nostamaan suorille käsille. Joku selosti nostoa.
– Ei jumalauta! Toi jätkä nostaa 90 kiloa penkistä!

Oli aika lähteä penkkipunnerruskisoihin! Ensimmäiseen penkkipunnerruskilpailuuni osallistuin 13-vuotiaana. Kilpailun järjesti Saarijärven Puntti-Paavot ja se käytiin legendaarisella Saarijärven nuorisotalon salilla helmikuussa 1998. Painoluokassa 67,5 kiloa syntyi tulos 95 kiloa.



Aiemmin syksyllä olin aloittanut säännöllisen salilla käymisen. Veljeni ohjeen mukaisesti en aloittanut vielä tekemään jalkoja ja selkää maksimaalisesti, vaan tyydyin pidempiin sarjoihin kevyillä painoilla.

Ensimmäinen 100 kilon penkkipunnerrus oli ikimuistoinen. Pääsin koulusta kahden aikoihin. Linja-auto oli koulun pihassa vähän ennen puolta kolmea. Lähdin heti koulun loputtua kävelemään kohti salia. Kävin nopeasti ostamassa kaupasta Saarioisen pizzan, ettei ennätysyritys kaadu heikkoon oloon. Pikaruokailun jälkeen menin salille, ripeä lämmittely ja 100 kiloa tankoon. Ei muuta kuin rauta suorille käsille, ja linja-auto olikin ehtinyt sopivasti koululta salin läheisyydessä sijainneelle pysäkille. Hymy korvissa nousin linja-autoon. Kaveri osasi jo tyytyväisen ilmeeni perusteella arvella, että taisi mennä satanen penkistä.

Toisessa penkkipunnerruskilpailussani nostin 110 kiloa. Vaikka kyseessä oli niin sanottu salikilpailu, niin nostot tuomittiin normaalisti eli pysäytys piti olla rinnalla, ja takamuksen piti pysyä penkissä. Painoluokkani oli tuolloin 75 kiloa ja ikää edelleen 13 vuotta. Penkkipaitaa en ollut vielä tuossa vaiheessa koskaan kokeillut. Noissa kilpailuissa oli mukava ja kannustava tunnelma. Kilpailuihin oli uutena nostajana mukava mennä mukaan.

Katkelma Jättiläisenkaataja-kirjasta:
https://www.bod.fi/kirjakauppa/jaettilaeisenkaataja-kirmo-varvikko-9789528045403

Kirmo Varvikko