Seuraavaksi otettiin käyttöön instrumentti nimeltään leukotomi, jonka kanyylimaisesta rungosta työntyi leikkausalueella ulos metallisilmukka. Instrumenttia pyöräyttämällä irrotettiin valkeasta aineesta kuusi kudoskappaletta molemmin puolin.
Maailmanlaajuinen hoitomuoto lobotomiasta tuli, kun neuropatologi Walter Freeman ja neurokirurgi James Watts aloittivat USA:ssa leikkaukset 1936 ja kehittivät ns. standardimetodin.
Standardimetodissa pyritään paikantamaan sutura coronarian alaosa käyttämällä standardietäisyyttä kiintopisteinä toimivista zygomaluun yläreunasta ja orbitan lateraalireunasta.
Joko paikallispuudutuksessa tai yleisanestesiassa porattiin molemmin puolin tähän kohtaan ohimoa reiät, joiden kautta työnnettiin aivojen läpi sondi aivojen paksuuden mittaamiseksi. Näin kyettiin määrittämään etäisyys keskiviivassa kulkeviin etumaisiin aivovaltimoihin. Sen jälkeen tehtiin viuhkamaiset viillot otsalohkojen valkean aineen läpi pitkällä, mitta-asteikollisella veitsimäisellä leukotomilla. Otsalohkojen yhteydet tunnetiloja säätelevään limbiseen järjestelmään katkaistiin.
Transorbitaalisessa tekniikassa jääpiikkimäinen instrumentti naputettiin pienellä vasaralla kyynelpussin ja silmäkuopan sisäreunan kautta etukuoppaan ja naskalin vartta kääntelemällä tehtiin viuhkamainen valkean aineen halkaisu molemmin puolin. Anestesiaksi riitti pari peräkkäistä sähköšokkia. Tätä hoitomuotoa ei käytetty Suomessa.
Lobotomian ajateltiin helpottavan ahdistuneisuutta, syyllisyyttä ja pelkoja, joiden katsottiin muodostavan psykoosin emotionaalisen ytimen.
Potilaat muuttuivat useimmiten rauhallisiksi; aggressiivisuus ja ahdistuneisuus vähenivät. Harhat pysyivät ennallaan, mutta potilaat suhtautuivat niihin välinpitämättömästi.
