IRC-Galleria

Hahahahaha, ei se ole lähtenyt vieläkään minnekkään saatana! Mikään ei vie sitä pois, ei sanat, ei kyyneleet, ei raivo, ei sen olemassaolon kieltäminen, ei esittäminen, ei näytteleminen, eikä edes muiden ymmärrys tai tuki tai muiden valheet siitä miten sekään ei ole minun vikani, te ette näe sitä että olen sisäistänyt sen ajatuksen, te ette halua nähdä sitä että se on syvällä, sitä ei näe sitä ei kuule, se tulee esiin jos on tullakseen eikä sitä saa vedettyä esiin vain tahdonvoimalla... Miten haen apua asiaan mikä ei ole pinnalla kun pitää olla puhelinkourassa kysymässä apua?

"Et ole itsetuhoinen etkä aijo tappaa ketään, joten et tarvitse apua!"

Kuori ei vuoda, kaikki on ok. Ollaan sitten murhaajia, kun ei edes haluta perua sitä. Voiko tätä tunnetta elää täysillä ja elää sen jälkeen? Kokeiltu on mutta eipä tuosta kyllä apua ole ollut. Juoksemisesta ei ole apua, ajanvietteelle ei tarkoitus, viihteellä vielä vähemmän. Naurattaa,ironia sarkasmi, iva naurattaa kaikki, naurattaa itku, naurattaa suru, naurattaa se väliaikainen ilo, naurattaa pitkäaikainenkin, mikäpä tässä ei naurata. Nauru peittäköön kimmellyksen silmissä. Hymy pitäkööt veet sisällä. Keskitytään tyhjään hehkuvaan ruutuun ja toivotaan ettei ajatuksia synny, käydään koulussa keskitytään aineisiin ja toivotaan ettei ajatella muuta, keskitytään TÄYSIN TYHJÄNPÄIVÄSEEN PASKAAN koska ei pysty tekemään mitään muuta, etsitään tarkoitusta sieltä missä sitä ei ole! Mutta eivätkö ihmiset elä näin? Täytä elämäänsä tyhjillä tarkoituksilla, eläen tylsät elämänsä hitaasti loppuun oikeasti elämättä koskaan omaa elämää?

Miksi silmäni vuotavat ilman syytä? Miksi ne vuotavat milloin sattuu, miksei vaan yksin, miksen edes tiedä miksi ne vuotavat, miksen voi sille mitään ja miksen pysty hallitsemaan? Miksi ne vuotavat ilman itkua? Tärinää tärinää, kyynelettä tärisen tyhjyydessä humisen.

Mitä toivoa on tulevaisuudella jolta toivo kieltää mahdollisuudet? Kauanhan siihen taas menee että uskaltaa toivoa jotain hyvää pitkällä tähtäimellä. Miksi aina puhumme lopusta kun emme edes keskiviivaa ole ylittäneet? Ainoa toivo... ainoa toivo... Mitä teen jos sekin sammuu joskus niinkuin ennustatte saatanan kusipäät, minkä takia te saatanan pellet haluatte minulle pahaa vaikka en TEILLE, nimenomaan TEILLE ole mitään tehnyt. Miksi pelkään kaiken menetystä, ja menetystä, aina kun on jotain hyvää, sen ylittää pelko että se on poissa joskus, ja miksi te vain vahvistatte sitä pelkoa teoillanne?

Miksi pelkään kaikkea saatana, minkä takia haluan silti puskea siitä kaikesta läpi vaikka elämä ei ILMEISESTI OLE ELÄMISEN ARVOISTA, miksen vaan luovuttaisi hahaha minä luovuttaisin, MINÄ!? "Vittu saatana, en luovuta. Hymyilen huomenna, veän kuolemaa turpaan!"

Nii, kaikkihan menetetään, kaikki kuolee, kaikki menetetään, kaikki loppuu aikanaan... En halua kuulla tämmöistä paskaa, vaikka pitäisikin paikkaansa en halua uskoa, koska sitten ei ole toivoa, jos ei ole toivoa niin ei jaksa.

Mitään iloakaan ole siitä vihasta mitä piilotan useimmiten, osoittaen sen jotenkin muuten vaikka seinälle, musiikilla ja elämänasenteella. Suutun liian helposti, ja sen jälkeiset kuvat ovat aika pelottavia ja ahdistavia, vaikka järki sanoo että rauhotu niin miksi se on niin vaikeaa? Raivostahan tämäkin teksti lähti vaan valumaan ja tämänkin lopettaminen on niin helvetin vaikeata, toisaalta parempi vaihtoehto kirjoittaminen kuin nyrkki monitorista sisään.

EDIT: Lyhyellä tähtäimellä silti kaikki hyvin, pitäisköhän keskittyä siihen... Jos se ei oliskaan niin tyhjänpäiväistä kuin aina tuntunut

EDIT2:

"tulevaisuudesta en tiedä vielä
Katotaa sitte ku oon siellä,
siihe asti mä syön, nukun, hukun
päihteisiin, valheisiin, viihteeseen,
turhaan keskusteluun turhasta, täällä on turvassa
Mun säkällä löydän itseni istumassa murhasta,
ja jumala onki olemassa
Äiti katsoo mua, näen sen silmis pettymyksen
miten sen pojasta tuliki yhteiskunnan syöpä?
Mä lyön peilin paskaks, oon sun peilikuvas,
isä, mä oon sinä
C:hen ei pääse ku B:en kautta,
en ois mitää ilman sitä,
en kadu mitään"