IRC-Galleria

"Anna meille meidän syntimme anteeksi"

Luuk 11:2 Niin hän sanoi heille: "Kun rukoilette, sanokaa: Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi; tulkoon sinun valtakuntasi; (tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa;)
3 anna meille joka päivä meidän jokapäiväinen leipämme;
4 ja anna meille meidän syntimme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle velallisellemme; äläkä saata meitä kiusaukseen; (vaan päästä meidät pahasta)."

Jeesus opetti opetuslapsiaan rukoilemaan: "anna meille meidän syntimme anteeksi". Tuon opetuksen aikana elettiin vielä Vanhaa Liittoa, jolloin ihmiset eivät pysyneet synnittöminä. On väärin luulla, että sama pätee Uudessa Liitossa.

Rukous ei tarkoita sitä, että uudestisyntynyt Uuden Liiton uskovainen olisi syntinen ja hänen pitäisi säännöllisesti rukoilla syntejään anteeksi. Rukouksen painopiste on anteeksiannossa. Kun syntimme on annettu anteeksi ja elämme uskossa, niin sen jälkeen meidän on rukouksissamme annettava anteeksi niille, jotka ovat tehneet syntiä meitä vastaan (Mark 11:25, 2. Kor 2:10-11).

"Mutta jos meidät itsemmekin, pyrkiessämme vanhurskautumaan Kristuksessa, on havaittu syntisiksi, onko sitten Kristus synnin palvelija? Pois se!"

Gal. 2:17 Mutta jos meidät itsemmekin, pyrkiessämme vanhurskautumaan Kristuksessa, on havaittu syntisiksi, onko sitten Kristus synnin palvelija? Pois se!

Tämä jae ei oikeuta ketään opettamaan, että uskovainen lankeaisi ennemmin tai myöhemmin syntiin tai että uskovainen olisi syntinen. Asiayhteydestä paljastuu, että Paavali sanoo tämän uskovaisille, joita hän syyttää syntiin lankeamisesta. Hän varoittaa synnin seurauksista ja siitä, että myös uskovaiselle on mahdollista langeta syntiin. Samassa asiayhteydessä Paavali sanoo kyseisille uskovaisille myös näin:

Gal 5:1 Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.

Gal 5:9 Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan.

Gal 5:4 Te olette joutuneet pois Kristuksesta...

Gal 5:4 ...te olette langenneet pois armosta.

Gal 5:7 Te juoksitte hyvin; kuka esti teitä olemasta totuudelle kuuliaisia?

Jos me uudestaan teemme syntiä, vaikka olemme kuolleet siitä pois, me rakennamme uudelleen itsellemme synnin ruumiin, eikä Jeesus enää ole meissä. Silloin olemme tehneet mitättömäksi Jumalan armon, ja lopettaneet lihassa sen, minkä olemme aloittaneet Hengessä. Tämä on täysin turhaa, sillä meidän ei tarvitse enää tehdä syntiä (Gal 2:11-21, Gal 3:1-4).

"Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?"

Tätä ja monia muita Romalaiskirjeen 7 luvun jakeita käsittelen tarkemmin artikkelin seuraavassa luvussa.

5. Eksytys sulautui kristillisyyteen

Olen nyt kolmessa edellisessä luvussa perustellut ydinväittämäni oman kokemukseni perusteella ja Raamatun perusteella. Tässä luvussa perustelen väittämäni kirkkohistorian perusteella. Pureudun dokumentoituihin kirkkohistoriallisiin faktoihin osoittaen alkuseurakunnan opettaneen ensimmäiset 300 vuotta, että uskovaisen ei tarvitse langeta syntiin, kunnes eksytys vääristyneestä näkemyksestä pääsi sulautumaan kristillisyyteen.

Alkuseurakunta tuhottiin

Alkuseurakuntaa vainottiin sen ensimmäisistä vuosista saakka, kun ensimmäinen marttyyri Stefanos kivitettiin vuonna 34. Pian vainot muuttuivat järjestelmällisiksi massamurhiksi. Perimätiedon mukaan kaikki apostolit Johannesta lukuunottamatta tapettiin. Perinteisesti on puhuttu kymmenestä keisarista, jotka vainosivat uskovaisia vuosina 54–305.

Kristinoppeja alettiin linjata ja määritellä

Paavalin kuoleman jälkeen vielä ensimmäisten 200 vuoden ajan seurakunnassa vallitsi pääosin yksimielisyys Raamatun opetuksesta, kunnes eri paikkakuntien alkuseurakunnat alkoivat jakaantua ja vakiinnuttaa omia asemiaan. Kristinuskon opit etääntyivät yhä enemmän toisistaan ja samalla myös alkuperäisestä alkuseurakunnan juurestaan. Tämä vaikutti siten, että seurakunnat alkoivat tehdä omia linjauksia ja määritelmiä eri oppikysymyksissä, jotka poikkesivat toisistaan. Jokainen oppi alkoi kantaa jonkun kirkkoisän, kirjanoppineen tai uskonnollisen johtajan nimeä. Tästä alkuseurakuntaa oli varoitettu monta kertaa etukäteen (1. Kor 1:10-13, Apt 20:28-31, Gal 1:6-12, Matt 7:13-15, Matt 24:24, Luuk 18:8).

Augustinus käänsi ylösalaisin alkuseurakuntien opetuksen

Aurelius Augustinus (v. 354-430) oli läntisen kristillisen kirkon merkittävin kirkkoisä, joka teki huomattavaa työtä filosofian ja teologian yhteen sovittamisessa. Hän on yksi merkittävimpiä ja arvostetuimpia teologeja ja kirkon opettajia, joka oli keskeisessä roolissa mm. vanhurskauttamisopin ja kolminaisuusopin kehityksessä.

Alkuseurakunta oli yksimielinen siitä, että uskovaisilla on Jeesuksen ristintyön ansiosta voitto kaikesta synnistä. Myös Augustinuksella oli aluksi tämä näkemys, mutta myöhemmin hän oli ensimmäinen kristitty, joka väitti voimakkaasti ettei uskovaisella ole voimaa kestää kaikkia koetuksia. Augustinuksen kaltaisista ihmisistä Paavali oli vakavasti varoittanut etukäteen, sillä "heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman" (2. Tim 3:1-5). Tieto Augustinuksen täyskäännöksestä ja sen vaikutuksesta kirkon perusoppiin on vahvistettu useissa kirkkohistoriallisissa ja arvovaltaisissa lähteissä.



Teologian tohtori Heikki Räisäsen kirja "Mitä varhaiset kristityt uskoivat" (tekstiä lyhennelty):

Viidennen vuosisadan alussa tapahtui kahden varhaiskristillisen ihmiskuvan kuuluisa yhteentörmäys. Optimistisempaa näkemystä edusti brittiläismunkki Pelagius (355-425). Augustinus (354–430) liittyi Paavalin ajattelun pessimistiseen linjaan ja kehitteli sitä uuteen suuntaan.

Toisin kuin Paavali, Augstinus perusti syntikäsityksensä psykologisille havainnoille, joiden pohjana oli paljolti hänen oma myrskyisä kokemuksensa. Augustinus puhui "synnin tekemisen julmasta väistämättömyydestä". Ihmiskunta oli turmeltunut joukkio (massa perditionis), joka ei itse kyennyt tekemään mitään pelastuksensa hyväksi. Ilman Kristuksen armotekoa koko ihmiskunta olisi tuomittu ikuiseen kadotukseen.

Pelagius oli kauhuissaan Augustinuksen ajattelutavasta. Ajatus, ettei ihminen voinut olla tekemättä syntiä, tuntui loukkaukselta ihmisen Luojaa kohtaan. Pelagiuksen oppilas Julianus Eclanumilainen kirjoittikin Augustinuksen jumalattoman perisyntiopin saavan tilanteen näyttämään siltä, että ihmisen on luonut saatana.

Pelagius tähdensi, että Jumala pani ihmisen valittavaksi elämän ja kuoleman ja kehoitti valitsemaan elämän, mutta jätti ratkaisun ihmisten käsiin. Voima tulee Jumalalta mutta tahto ja toteutus ovat omalla vastuullamme; oikea valinta on ihmisen vastaus evankeliumiin.

Pelagiuksen kanta voi tuntua tiukalta moralismilta. Joka tapauksessa on ilmeistä, että nimenomaan Pelagius edusti jatkuvuutta suhteessa Raamatun pääuomaan ja alkuseurakunnan enemmistöön. Augustinus nojasi Paavalin ajattelun pessimistiseen puoleen, mutta kehitteli apostolin ajatusta omaan suuntaansa. Uskonpuhdistus seurasi häntä. Luther puhui kristityn päivittäisestä synnistä ja anteeksisaamisen tarpeesta. Hän tulkitsi Paavalin ajatuksia toisin kuin Paavalin vakaumus, ettei hänellä ole mitään tunnollaan. Paavalin keinotekoisen kärjistettyä pessimismiä lukuun ottamatta varhainen kristikunta ennen Augustinusta oli ihmis- ja syntikäsityksen osalta selvästi lähempänä juutalaisuutta kuin vaikkapa luterilaisten tunnuskirjojen oppia.

Suomen Evankelis-Luterilaisen kirkon sanasto (Vanhurskauttamisoppi):

Kirkkoisä Augustinus (354–430) loi Paavalin ajattelun pohjalta vanhurskauttamisopin, kun hän taisteli Pelagiuksen opetusta vastaan. Tämän mukaan ihmisellä olisi tahto ja kyky saavuttaa vanhurskaus ja pelastus. Augustinus kiisti tämän mahdollisuuden: ihminen on synnin vanki eikä vapaa. Siksi hän pelastuu ainoastaan Jumalalta lahjaksi saadun armon varassa.

Luther jatkoi Augustinuksen askelissa vanhurskauttamisopin muotoilemista. Vanhurskauttaminen toteutuu, kun ihminen uskossa turvautuu Kristuksen pelastustyöhön. Usko on toisaalta sitä, että kristitty luottaa Isän Jumalan hyvään tahtoon eli armolliseen mielialaan syntistä kohtaan. Toisaalta usko merkitsee sitä, että kristitty saa lahjaksi Kristuksen ja hänen täydellisen vanhurskautensa. Jumala pitää kristittyä vanhurskaana tämän syntisyydestä huolimatta. Kristitty on siten ”samalla kertaa syntinen ja vanhurskas”.