Kristinusko syntyi juutalaisuuden sisällä. Jeesus Nasaretilainen ja hänen läheiset oppilaansa olivat kaikki juutalaisia. Kristinuskon pääsuuntausten mukaan kristinusko on juutalaisen uskonnon täyttymys tai jatkumo. Kristinusko ymmärtää itsensä juutalaisen messiasodotuksen täyttymyksenä: Jeesus Nasaretilainen on kristittyjen mukaan juutalaisten odottama pelastaja, Jumalan lähettämä (öljyllä) voideltu kuningas (hepr. mašiah, kr. kristos). Jeesus Nasaretilaista kutsutaankin kristinuskossa Herraksi, joka on Vanhassa testamentissa sekä voidellun kuninkaan että Jumalan arvonimi. Varhaisin kristillinen uskontunnustus oli, että Jeesus Nasaretilainen tunnustettiin Herraksi.
Kristuksen ylösnousemusta kuvaava taulu.
Kristinuskon mukaan Jeesus Nasaretilaisen kuolema ja ylösnousemus on pelastuksen lähtökohta, joka tarjoaa pelastuksen kaikille ihmisille ja kansoille, ei vain juutalaisille. (Tämäkin tosin oli kristinuskon alkuvaiheissa kiisteltyä.) Matteuksen evankeliumin loppu on tallentanut varhaiskristillisen käsityksen siitä, että kristityt kokivat tehtäväkseen julistaa pelastusta kaikille kansoille. Juutalaisten asemasta on kristinuskon sisällä erilaisia näkemyksiä. Niin sanotun korvausteologian kannattajat eivät näe juutalaisia enää Jumalan valittuna kansana, koska he hylkäävät Jeesuksen roolin messiaana ja Jumalan Poikana. Toisissa näkemyksissä esimerkiksi korostetaan juutalaisten asemaa Jumalan kansana ja sen oikeutta Palestiinaan.
Keskeisiä kristinuskon tapahtumia ovat Jeesuksen syntymä (inkarnaatio, ”Sanan tuleminen lihaksi”, ks. Joh.1:1-14), kärsimys, ristiinnaulitseminen, kuolema ja ylösnousemus, jonka tavoitteena oli ihmiskunnan pelastaminen synniltä ja kuolemalta. Osa kristinuskon suuntauksista näkee, että pelastus koskee vain "valittuja", ei siis koko ihmiskuntaa. Keskeinen on myös usko Pyhään Kolminaisuuteen eli kolmiyhteiseen Jumalaan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kristinuskon mukaan kristinuskon Jumala lähetti Poikansa (tai Pojan, joka on saman Jumalan toinen persoona) maan päälle pelastamaan ihmiset. Eräs keskeisistä kristinuskon käsitteistä on Jumalan armo, jonka vuoksi Poika tuli ihmiseksi hankkien pelastuksen.
Keskeinen usko kristinuskossa on se, että Jeesuksen Kristuksen ristillä tapahtuneen uhrikuoleman ja ylösnousemuksen perusteella ihminen puhdistetaan synneistään ja hän täten pelastuu kadotukselta. Keino tämän sovituksen omalle kohdalle tulemiseksi on yleensä nähty sakramenteissa ja/tai uskossa.Protestanttisen (luterilaisen) korostuksen mukaan ihminen saa pelastuksen ”yksin armosta”, ilman ihmisen omia ansioita (monergia). Joissakin kristinuskon haaroissa taas korostetaan enemmän tai vähemmän ihmisen omien tekojen tai moraalin vaikutusta pelastukseen Jeesuksen ristinkuoleman ohella (synergia).
Kristinuskon perinteisen käsityksen mukaan ylösnoussut Kristus ilmestyi oppilailleen 40 päivän ajan, kunnes hän nousi taivaaseen.Viimeisenä päivänä hän palaa takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet.
Kristinuskon keskeiset pyhät toimitukset ovat kaste ja ehtoollinen. Ehtoollisen merkityksestä kristittyjen kesken on suurtakin erimielisyyttä. Useissa vanhoissa kirkkokunnissa (mm. katolinen, ortodoksinen, luterilainen ja anglikaaninen kirkko) ehtoollisen katsotaan antavan yhteyden Kristuksen todelliseen ruumiiseen ja vereen ja siten yhteyden Jumalaan. Sen sijaan reformoidun kirkon käsityksen mukaan ehtoollinen on lähinnä muistoateria, jota vietetään Kristuksen käskyn johdosta. Reformoitua tulkintaa edustavat myös monet vapaakirkot.
Monissa kirkoissa katsotaan sakramentteja olevan seitsemän: kaste, ehtoollinen, konfirmaatio tai mirhavoitelu, rippi eli katumuksen sakramentti, avioliittoon vihkiminen, pappeus ja sairaiden voitelu. Protestanttisissa kirkkokunnissa on kaksi sakramenttia, kaste ja ehtoollinen, ja muista viidestä toimituksesta käytetään nimitystä pyhä toimitus tai pelkästään kirkollinen toimitus. Kaikissa protestanttisissa vapaakirkoissa näitä toimituksia ei välttämättä tunnusteta tai käytetä. Joissakin kirkkokunnissa on myös muita pyhiä toimituksia, joita joskus nimitetään "sakramentaaleiksi" on esimerkiksi hautaan siunaaminen, munkiksi vihkiminen, kirkon vihkiminen ja veden pyhitys. Niiden katsotaan välittävän Jumalan armoa.
Erittäin monissa kristillisissä kirkkokunnissa on käsitys jonkinlaisesta pappis- tai saarnavirasta, jonka tehtävänä on hoitaa pyhiä toimituksia sekä julistaa pelastuksen sanomaa niille, jotka eivät ole sitä vielä kuulleet.
»Dogmi tarkoittaa oppia, oppilauselmaa, kristillistä uskontotuutta.»
Kristinuskossa on käytännössä kaksi yhteistä dogmia: dogmi kolmiyhteisestä Jumalasta ja dogmi inkarnoituneesta Kristuksesta eli siitä miten Kristus on tosi Jumala, joka syntyi ihmiseksi sovittaakseen ihmiskunnan synnit. Usein kaikkia oppeja kutsutaan virheellisesti dogmeiksi. Dogmaksi voidaan nimittää sekä kirkkokunnan koko oppia, että virallisten dogmien joukkoa.
Kristillinen teologia on pyrkinyt käsitteellisesti ilmaisemaan kristinuskon keskeisiä käsityksiä. Sen juuret ovat yhtäältä juutalaisuudessa ja apostoli Paavalin kirjeissä ja toisaalta antiikin opeissa, erityisesti platonismin eri muodoissa. Kristillinen oppi ja Uuden testamentin ajattelu pohjautuvat osittain juutalaisten pyhiin kirjoituksiin, joista useimmat on koottu Vanhaan testamenttiin.
Kristinuskossa kanonisointi viittaa ensisijaisesti prosessiin, jossa lopullisesti määriteltiin mitkä kirjat kuuluvat Raamatun pyhien kirjojen kokoelmaan. 300-luvulta lähtien on Raamatun kaanonista vallinnut laaja konsensus kristikunnassa lukuun ottamatta Vanhan testamentin apokryfikirjojen asemaa.
Kristinuskon keskeisimmät dogmit muotoiltiin vuosien 325 ja 787 välisenä aikana pidetyissä seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, jotka järjestettiin ennen idän ortodoksisen ja lännen katolisen kirkon eroa vuonna 1054. Näiden kokousten pohjalta muotoiltiin Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus, jonka suurin osa kristillisistä kirkoista hyväksyy. Yhtenäisimmät ja yleisesti hyväksytyimmät opinkohdat, joiden säilyvyys on ollut kenties pisin ja jotka katolinen kirkko sekä ortodoksiset ja protestanttiset kirkkokunnat yleensä (eivät aina) hyväksyvät ovat seuraavat:
Jumala on kolmiyhteinen, toisin sanoen Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki.
Jeesus on samanaikaisesti täysin jumalallinen ja täysin inhimillinen.
Maria, Jeesuksen äiti, kantoi kohdussaan ja synnytti Jumalan Pojan. Jeesus sikisi Jumalan Hengestä, mutta toisaalta hän oli myös olemassa jo ennen syntymäänsä, "ennen kaikkia aikoja", ja mukana jo maailman luomisessa. Ihmiseksi tullessaan hän kuitenkin saavutti ihmisluonnon ja tahdon.
Jeesus on juutalaisten odottama, Vanhassa Testamentissa ennustettu messias ja Daavidin valtaistuimen perillinen. Hän hallitsee Jumalan oikealla puolella kaikella auktoriteetilla ja vallalla. Hän on ihmiskunnan toivo, neuvonantaja ja tuomari. Ennen hänen paluutaan kirkolla on auktoriteetti ja velvollisuus saarnata ilosanomaa ja tehdä opetuslapsia.
Jeesus oli kaikista synneistä vapaa. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta uskovaiset saavat syntinsä anteeksi ja tekevät sovinnon Jumalan kanssa.
Kristityt kastetaan seurakunnan (sekä konkreettinen organisaatio että Kristuksen ruumis, kaikki maailman kristityt) jäseniksi. Pyhä Henki tulee heille Jeesuksen lähettämänä opettamaan Raamatun tuntemisessa, tuomaan toivoa ja johdattamaan todelliseen tietämykseen Jumalasta ja hänen tahdostaan ja auttamaan heitä kasvamaan pyhyydessä. Uskon kautta heidät tullaan herättämään henkiin ja he elävät ikuisen elämän Kristuksen kanssa.
Jeesus palaa Tuomiopäivänä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Läntiset kristityt sanovat, että Raamattu on Jumalan sana. Monet idän kristityt pitävät tätä ilmaisua liian lähellä ilmaisua ”Jumalan Sanasta”, joka on epiteetti Jeesuksesta Kristuksesta. He eivät kuitenkaan kyseenalaista Raamatun auktoriteettia. Kristittyjen keskuudessa on eriäviä mielipiteitä Raamatun tarkkuudesta ja siitä kuinka sitä tulisi tulkita. Protestantismissa korostetaan yksilön vastuuta kun taas katolisuudessa ja ortodoksisuudessa korostetaan kirkon yhteisöllistä luonnetta.
Historiallisesti monilla kristillisillä järjestöillä ja kristillisperäisillä liikkeillä on ollut poikkeavia käsityksiä siitä, mitkä ovat kristinuskon dogmaattiset peruspilarit. Vanhoista lahkoista kuten gnostilaisuus, kataarit ja muut keskiajalla kerettiläisiksi katsotut suuntaukset ulottuu pitkä hajaannus aina nykypäivän Jehovan todistajiin, rastafareihin ja mormoneihin, joiden ei katsota kuuluvan kristinuskon piiriin.
Yleisesti ihmiset, joilla on perinteinen käsitys uskon oppirakennelmasta, pitävät yllä olevissa kappaleissa kuvattuja opillisesti eroavia suuntauksia erillisinä kristinuskosta.
Eri kristillisten kirkkokuntien laajalti hyväksymät apostolinen uskontunnustus sekä vuonna 1974 muodostettu Lausannen julistus ovat kristinuskoon tunnustusten perustyyppejä
Risti
Teloitusvälinettä kuvaava risti on kristinuskon tunnetuin tunnuskuva. Kristinoppi nojaa siihen, että Kristus antoi naulita itsensä vapaaehtoisesti ristille. Vertauskuvallisia selityksiä ristille on esimerkiksi se, että tyhjä risti kuvaa toivoa: Kristus on noussut kuolleista ja istuu Jumalan oikealla puolella.
Kala
Iktys
Kala on vanhimpia kristillisiä tunnuksia. Kalaa merkitsevä kreikankielinen sana koostuu kirjaimista (ikhthys), jotka ovat samat kuin alkukirjaimet sanoissa Iesous Khristos Theou Yios Soter eli Jeesus Kristus Jumalan Poika Pelastaja. Tunnusta on sanottu käytetyn kristityksi tunnustautumiseen alkukirkon aikana: henkilö piirsi maahan kepillä yhden kaarevan viivan ja toinen piirsi siihen toisen, niin että muodostui kyseessä oleva kalakuvio.