IRC-Galleria

Yöllä on ihana vaeltaa. Kävellä ja miettiä, millainen maailma olisi, jos sinua ei olisi koskaan ollutkaan.
Olisiko se kovinkaan erilainen? Vai olisiko se täysin erilainen?

Mä rakastan kulkee yöllä pitkin katuja, kun valot välkkyy lampuissa, kun ne sumenee kohti pimeyttä ja lopulta katoaa.

Mä rakastan kuunnella kun maailma elää, antaa metsän ja kosteuden tuoksun tunkeutua mun sisään.

Kun lumi narskuu kenkien alla, kun tuuli iskeytyy vasten kasvoja, terävänä, kylmänä, vailla sääliä.
Tuuli on niin voimakas, että silmät kostuvat ja kyyneleet alkavat valua kasvoja pitkin.

Jäädä paikoilleen seisomaan, vain kuunnella. Katsoa kuinka kaikki näyttää kuolleelta, ja niin houkuttelevan kauniilta.

Ajatella, että ehkä kaikki onkin vain unta, painajaista.
Painajaista, joka tuntuu niin pitkältä, vaikka onkin niin lyhyt, samoin kuin elämä.
Painajaista, jossa haluaisi vain juosta pakoon kaikkea maailman pahuutta, muttei pääse liikkeelle,
vaikka kuinka yrittää huutaa, kirkua, juosta, mikään ei onnistu. Kaikki on niin hidasta.
Ja sen tuntee. Tuntee, kuinka jokin kauhea asia on lähestymässä, tiedät, että kohta sinua sattuu,
ja tummista tummin pelko valtaa sisimpäsi. Olet pakokauhun vallassa.

Sitten heräisi. Olisi hiestä märkänä, tärisisi edelleen, tuntisi pelon edelleen kaikialla sielun sopukoissa, vilkuilee ympärilleen hädissään.

Etsii vierestään turvaa, henkilöä, joka saa olon tuntumaan turvalliselta, jonka kanssa et pelkää mitään, et edes elämää, ja sen tulevia painajaisia. hapuilet kuin pimeässä, etkä löydä ketään.

Eli haluisinko sittenkään että tämä kaikki olisikin vain unta? Herätessäni painajainen vain jatkuisi, todempana, kylmempänä, julmempana.

Jäisin yksin tärisemään, hapuilemaan pimeään, peläten.

Mun sisällä on tyhjä olo... Eilen ei ollu vielä niin tyhjä, mutta sen mä arvasinkin. Vasta kun ihmismieli alkaa havainnollistamaan asioita, niin alkaa tapahtumaan. Tosin, tässä tilanteessa ei tapahdu mitään. Kurkussa on koko ajan pala, tuntuu kuin sydämmeen ei pääsisi verta, vaikka suonet kuinka pumppaisivat, ja siitä tulee ahdistus. Ei ole nälkä, kaikki näyttää harmaalta, ei halua ajatella asiaa, mutta kuitenkin sitä ajattelee koko ajan.
Paras missä ihminen voi rypeä, on itsesääli
Kertaa asioita mielessään, miksi näin? Miksi minä? Mikä tarkoitus tällä kaikella on/oli?
Haluaisi tuon kamalan ahdistuksen pois elimistöstä,
viha alkaa kasvamaan sisällä,
kaikki kääntyy päälaelleen, ja kaikki hyvät muistot vaihtuu huonoihin.
Unohtaa toisen hyvät puolet, muistelee vain niitä huonoja, vaikkei sellaisia olisikaan ollut, sitten niitä keksii päästään.

Jotkut tajuaa, jotkut eivät.

Tunteet on ihmeellisiä. Siis mistä ne oikeen tulee? En tajuu. Tunti sitten voin olla vihanen koko maailmalle ilman mitään kummoisempaa syytä, ja heti tunnin päästä mulla voi olla NIIN onnellinen olo, että melkeen itkettää, ja mietin vaan, kuinka onnellinen oon, ja kuinka mä tykkäänkään ja välitän kaikitsta mun läheisistä. Sit mä voin tunnin päästä taas olla ihan masis, kelailla kaikkii koulukiusattuja ja kaikkia kuolleita sukulaisia ym. Sit tunnin päästä voi olla taas ihan hämmentyny olo.
Siis ihan sekopäistä!
Miettikää, miten helppoo olis ku ei olis tunteita ollenkaan, ei ois koskaa ollukkaa. Mikään ei tuntuis missää, mut se olis aivan kamalaa!
Ei olis surullinen, ei vihanen, ei masentunu, ei ahdistunu,
ei onnellinen, ei ilonen..
Mikään ei tuntuis miltään.. Kaikki olis vaa sellasta tasapaksua usvaa, missä laahustaa.

On tää sitten vaikeeta

Ei tosiaan, enemmänkin ruusupensaassa rypemistä, jossa on paljon piikkejä, jotka repii ihon hajalle. Siitä kun jatkaa vielä römpimistä, niin ruusun piikit repii lihan hajalle. Eli ei, mutta onneksi se vois joskus tuntua myös hyvältä. Kipu. Mutta joskus kun ruusun piikki raapaiseekin liian kivuliaasti, jää lihaan kiinni, niin silloin siitä ei pidä, alkaa kirvelemään ja koittaa kaikin keinoin saada sen pois. Ja kun sen on saanut pois, alkaa miettimään kipua, ja hyppää takaisin ruusupensaaseen...


plöröplöröplörö