IRC-Galleria

Pelasin rantalentistä tangokuninkaan kanssa, silitin siiliä ja kävin Lenin-museossa. Tammerkosken sillalla ei näkynyt heiliä, mutta Anna Erikson lauloi. Mustaa tapolaakin olisi ollut tarjolla. Jätin kuitenkin väliin tällä kertaa. Lämmintä riitti, mutta yöllä teltassa ei pipa olisi ollut pahitteeksi.

Kaks syytä olla tekemättä mittään:
- Oot yrittännä ennenkii
- Et oo ennenkään yrittännä

Voimistelu- & lypsykoulu 7.10.08

---

>

Tästä tapauksesta on jo aikaa, mutta saatan kirjoittaa vasta nyt suuremman järkytyksen liennyttyä. Jouduin siis muutamia kuukausia sitten koko elämäni epämielyttävimmän matkakokemuksen eteen joutuessani syyntakeettomasti matkustamaan ruoholahteen (tämä ei ole kirjoitusvirhe. ruoholahden kaltainen syöpäläinen Suomineidon kauniilla iholla ei ansaitse isoa alkukirjainta) Metromatka tänne maailman kammottavimpaan kolkkaan kesti uskomattoman kauan ja kun astuin ulos eteeni avautui ensimmäisenä oksettavin metroasema, jonka veroista en kuunaan ole nähny (olen sentään käynyt Ämmässuon kaatopaikalla, joka tämän näyn jälkeen muistuu mieleeni tuoksuvana paratiisina) Koko paikka oli täynnä roskaa, saastaa, löyhkää sekä oksettavuutta. Joka puolella ympärilläni näin vain likaa ja kaikkea sellaista, mitä silmiini ei kotiseuduillani Vantaalla (<3<3<3<3<3<3) KOSKAAN osu.

Hirveydet eivät suinkaan päättyneet tähän - päin vastoin - tämä oli vasta hirvittävän tragedian alusoittoa. Vierailuni ei kestänyt kauaa, mutta näin tarpeeksi ja liikaakin. Kauppakeskuksen yläkäsitettä törkeästi väärinkäyttävä "kauppakeskus" ruoholahti oli jotakin sanoinkuvailemattoman kamalaa. Poissa oli jumboinen suloisuus, kauneus ja glamour. Ei valoisia käytäviä ja iloista puheensorinaa, ei tuoksuvia kahviloita, ei säkenöivää Stockmannia. Vain likainen K-Market saastaisine lattialaattoineein. Seinät tihkuivat paksua ja tahmaista ankeutta, joka tuntuu leijailevan koko alueen päällä huokuen jokaisesta ihmisestä ja esineestä. Liikennevälineistä puhumattakaan. Tämä ankeus tuntui tarttuvan jokaiseen soluuni. Olin jo vajoamassa ikuiseen ällöttävyyteen, mutta onneksi metro tuli ja vei minut pois. Pääsin takaisin Ylästöön. Takaisin kotiin.

Olin pelastunut.

En enää koskaan palaa tuohon kamaluuden pesään, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kauniin, tai edes siedettävän kanssa. En halua nähdä, en kuulla, enkä aistia mitenkään mutenkaan mitään mikä liittyy tuohon ruttoiseen paikkaan. Sääli heitä, jotka siellä majaansa pitävät. Onneksi saan itse tuntea Ylästön eheyttävän voiman, joka ah niin suloisesti puhdistaa lapsensa kaikesta tämän kokemasta kauheudesta.

Ylästö, Martinlaakso, Vantaa, nyt ja aina. Jätä meidät rauhaan.