Kuuntelet vieressä. Hän on käpertyneenä jännittynyttä vatsaasi vasten ja nukkuu sikeästi. Kasvoilta luet, ettei hän pelkää. Ne ovat niin tyynit, tyyni kuin leutosään pilvet ajelehtimassa pinkkiä taivaanrantaa pitkin rauhallisesti sipsuttaen. Keskityt hengitykseen. Se on säännöllistä, hiljaista tuhinaa. Äkkiä hänen kasvoille tulee hymyn pilkahdus. Voi miten ihanaa unta hän näkeekään. Sitä toivoinkin, ajattelet. Et halua, että häntä pelottaa koskaan. Niin hyvä ihminen saakin nukkua rauhassa, turvallisessa paikassa. Takaat turvan vaikka hengelläsi. Hänen korvansa silti kuuntelevat puhettasi ja aivot lukevat ne unien jatkoksi. "Kuuletko minua? Minä suojelen sinua kaikelta. Ei tarvitse koskaan pelätä. Ei ikinä. Minun pikkuveljeni."