IRC-Galleria

Bussi tulee päätepysäkilleen, joten on hypättävä kyydistä. Tie jatkuu kuitenkin eteenpäin. Vaikka sen nimi on Päätie, se on hyvin pieni tie – ja yhtäkkiä loppuu kuin seinään.
Mutta viekö sivulle kääntyvä pikkutie pihaan? Ei, se on suljettu puomilla mutta jatkuu ohi pihan sisälle metsään. Loivasti mutkitellen se kohoaa ja pian ainoa merkki, että ihminen on joskus ollut paikalla, on tie itsessään.
Pikkutie sivuttaa lammen. Pientä laiturinhylkyä lukuun ottamatta sen rahkasammaleiset rannat ovat täysin luonnontilaiset. Veden pintaa kirjovat ulpukanlehdet ja siitepölyjuovat. Tie jatkuu ja sen varrella on kuin kuin onkin talo. Eikä se ole ainoa, vaan niitä on matkan jatkuessa useita. Hienoja kartanoja ovat — olleet joskus noin sata vuotta sitten. Nyt ne ovat ikkunalasittomia, rapistuneita, monet romahtaneita. Vaikka sää on mitä parhain ulkoiluun, missään ei vieläkään näy ketään. Lehtipuiden verhoamat autiokartanot tuntuvat auringonpaisteessakin hyvin aavemaisilta.

Siksi onkin huojentavaa, kun tie johtaa merenrantaan aurinkoisille kallioille. Rannassa, mutta senttien päässä ikuisesta ja kaikkialle ulottuvasta merestä on aina hienoa olla. Mutta kalliorannalla, missä aavan tuuli, aallot ja jää pitävät kymmenien miljoonien vuosien ikäisen maapinnan paljaisiin muotoihin riisuttuna, tunnelma on erityisen kiehtova.
Nostan katseeni ja katson kauas …tai siis noin kahden kilometrin päähän ja koetan määrittää Helsingin keskustan rakennuksia. On aika lähteä paluumatkalle päiväkävelyltä Kruunuvuoressa.