IRC-Galleria

Hiukan.. TYLSÄÄ. Jotenka tahdon jotakin raapustella tänne huvin vuoksi. DIUUU.

Vesipisarat leikittelivät kattopaneelille osuessaan. Ne valuivat alas, muodostivat pieniä puroja, kunnes tipahtivat maahan kovalle betonille. Se oli juuri niitä päiviä, jolloin halusin vain maata peiton alla, nostaa peiton korvieni yli, ja huokaista helpotuksesta. En vain tosin tiedä, miksi. Miksi huokaista helpotuksesta? Kysymys jäi päähäni häiritsevänä kuin herhiläinen, joka sitten pörräsi ja kiusoitteli herkkää mieltäni. Miksi, miksi miksi? Se kyseli oikein härnäävällä, inisevällä äänellään. Miksi sinun pitäisi olla helpottunut? Miksei vain voisi olla surullinen ja teiniangsti? Se kyseli. Ihan järjetöntä tämäkin, joutua nyt tappeluun oman mielensä kanssa. Vieläpä tälläisessä, näinkin lapsellisessa asiassa.

Nousin istumaan käsieni varaan, ja peitto kahahti pois päältäni. Futoni tuntui niin lämpimältä allani, etten olisi raaskinut nousta ylös. Jäinkin siihen hetkeksi katumaan, ja miettimään. Ehkä ajatukset vain katoaisivat, ja pian menisivät pois? Jos vain yrittäisin saada taasen kiinni siitä ihanasta, rauhallisesta, sateen luomasta tunteesta? Mutta ei. Nousin ylös, nopeasti vieläpä, ihan vain etten kerkeäisi katua tätä päätöstäni nousta keittämään teetä. Astelin hitaan koomaisesti kohti keittiötä, ja haukottelin. Mustat hiushaituvat leijuivat edessäni, ilmeisesti oli jälleen kerran pitkiä hiuksiani kiinni pitävä ponnari pettänyt. Lattia narahteli jalkojeni alla, kun lopulta pääsin kaakeloituun keittiöön. Katsahdin ensin oikealle, sitten vasemmalle, kunnes lopulta tajusinkin, tai no. Muistin, missä pidin teeastiaani. En varmaan ikinä tottuisi tähän muuton aiheuttamaan sekavuuteen, ja epävarmuuteen siitä, missä tavarani milloinkin olivat.

Kello tikitti seinällä, kun sivelin kuumaa teekuppia. Edessäni oli täysin tyhjä paikka, jota tuijotin hyvinkin.. no, en tiedä miten sitä sanaa kuvailisin. Ehkä hivenen.. säikysti? Aivan kuin edessäni olisi ollutkin jokin näkymätön, eikä vain täyttä ilmaa oleva istuinpaikka. Ja ehkä olikin, siltä minusta ainakin sillä hetkellä tuntui. Ehkä jokin olikin täällä kanssani, enkä ollutkaan niin yksin kuin luulin. Nostin kuumaa, makealta tuoksuvaa ( ah, rosehip and rasberry, rakkauteni ) teekuppia huulilleni, ja kokeilin nyt kielelläni, oliko tee kenties liian kuumaa juotavaksi. Ei. Ei se ollut. Annoin äärettömän sokerisen teen soljua alas huuliltani, ja pian tunsinkin rentouttavan olon leviävän koko kehoon. Häirisevä ajatus katosi mielestäni, ja kuulin enään vain ja ainoastaan sateen ropinan, ja kellon hiljaisen tikityksen. Se näytti kello kolmea aamuyöllä. Tai, no, viittä yli, kun sitä äskettäin vilkaisin. Mutta kumminkin.

Tuoksauttelin makeaa, kupista yhä kohoavaa tuoksua, ja nostin kuppia viimeisten teenpisarien toivossa huulilleni. Hiukan sokerista mössöä sieltä valui, mutta ei enään yhtään pisaraa punertavaa marjateetä. Se harmitti, ja lopulta laskinkin sen pöydälle. Olisi mokoma pitänyt kai tiskatakkin, mutta halusin kerrankin olla laiska. En vain yksinkertaisesti jaksanut hakea tiskausvälineitä, saati sitten alkaa tiskaamaan. Olisi minulla nimittäin kaikenmoisia muitakin tiskejä ollut ( hei kuulkaas, älkää minua syyttäkö. Hirveä unitauti ollut viimeisen syksyn.. ). Nousin pois tuolilta, ja lähdin astelemaan parvekkeelle. Halusin kuunnella sadetta, eikä futoni enään kutsunut huutaen. Ei enään edes nukuttanut niin paljoa. Ei olisi ehkä sitten lopulta juodakkaan tuota teetä, tulin nyt vain mokoman takia levottomaksi..

Avasin oven, joka narahti heikosti saranoistaan. Koko maailma tuntui pysähtyneen, ainoastaan kaupungin levottomat valot, sade ja minä. Kukaan ei liikkunut kadulla, kukaan ei jaksanut edes autolla lähteä tähän rankkasateeseen ajamaan. Istuuduin märälle betoniparvekkeeni lattialle, ja nostin katseeni tummaan taivaaseen. Saasteista sadetta satoi suoraan päälleni.. Niskani, hiukseni, vaatteeni. Kaikki ne olivat märät. Tunsin, kuinka vesi valui ihoani pitkin, pyyhki huonosti pyyhittyjen meikkien jäljet olemattomiin, ja lopulta pyyhki koko kehoni. Aivan kuin synninpäästön saanut nainen minä hymyilin, ja suljin silmäni. Vain minä, sade, ja tunne siitä, miten kaikki valui pois minusta. Kulunut elinikä, viime kuukaudet, viikot, ja tämä päivä. Ja kello oli yhä viittä yli kolme. Aamuyöllä.