IRC-Galleria

Kun olin kymmenen, muistan vain sen, kuinka minut vietiin takahuoneeseen. Siellä minun pienet enkelinsiipeni leikatiin irti, ja niistä tuli jonkinsortin trofeepalkinto. Sellainen, jonka piti seinälle nostettaessa kohottaa mielialaa. Mulla se olis vaan nostanut vatsasta jotakin ylös, sellaset veriset, pienen lapsen siivet. Valkeat, joissa oli vielä pieniä untuvia. Iljetti ajatellakkin.

Välillä tuli koulussa huono olo, piti juosta vessaan, ja jäädä sinne kyyhöttämään. Kyllä näiltä kaikilta muiltakin on leikattu siivet pois, mä olin nähnyt arpia tyttöjen pukkarissa. Pienet, valkeat juovat, jotka kulkee vierekkäin, keskellä selkää. Mutta ne ei juossut kesken tunnin vessaan itkemään. Niissä oli jokin vikana, tai sitten ne ei vaan muistanut. Vähän sekä että, ne ei tainneet ees tajuta, mitä me oltais, jos meillä olis yhä ne siivet.

Me oltais ihan aitoja enkeleitä. Just niin, enkeleitä. Me voitais sanoa, ketkä oli väärässä, kuka oikeessa, ja me voitais avata taivaaportit aina kun huvitti. Pojista mä en tiennyt, niillä ei tainnut mitään olla. Mutta en mä ole kenenkään selkää nähnyt, tai mitään. Paitsi Jonnen, sillon kun mä vahingossa avasin poikien pukkarin oven tullessani tänne ekaa kertaa liikkaamaan. Mutta en mä kattonut kauaa, käännyin vaan nopeesti, ja vinkaisin. Sitten pojat oli nauranut pari viikkoa, ei vaan mulle, mut myös Jonnelle. Se ei ollut kivaa. Mutta en mä jaksanut ees välittää, pojat ei ees ymmärtäis. Ne vaan naurais, ja haukkuis jälleen kerran pilvilinnakeijuks.

Mutta mä kyllä vielä joku päivä olen enkeli, ihan varmana. Mä etin sen trofeepalkinnon, liimaan ne selkääni, ja nauran räkäsesti. Ja ilkeesti, kaikille. Mutta ei sillä kai ole väliä, kukaan ei välittäis. Mutta silti. Mä vielä hyppään alas parvekkeelta, ja nousen lentoon. Enkä sano heippoja kellekkän, vaikka ne ois kuinka enkeleitä kans.



//Keksikakkupää, sä olet liian inspiroiva :'O Ja kirjotusvirheet on sit tarkotuksella, mkay?