IRC-Galleria

Aamulla oli sellanen jännä juttu, että piti mennä ottamaan rokotus. Siis sikainfluessa, ja sitten se käytiinkin ottamassa ( isä vei miut paikan päälle, vallilan asemalle.. )Sitte kun pitkin lähteä, niin..

Isä: Pärjäätkös sä nyt? ô___o
Mie : JUU JUU.. * törmää päistikkään oveen*
Isä: ... Juu uskonkin sen.

Hähähä. Tylsää

Hiukan.. TYLSÄÄ. Jotenka tahdon jotakin raapustella tänne huvin vuoksi. DIUUU.

Vesipisarat leikittelivät kattopaneelille osuessaan. Ne valuivat alas, muodostivat pieniä puroja, kunnes tipahtivat maahan kovalle betonille. Se oli juuri niitä päiviä, jolloin halusin vain maata peiton alla, nostaa peiton korvieni yli, ja huokaista helpotuksesta. En vain tosin tiedä, miksi. Miksi huokaista helpotuksesta? Kysymys jäi päähäni häiritsevänä kuin herhiläinen, joka sitten pörräsi ja kiusoitteli herkkää mieltäni. Miksi, miksi miksi? Se kyseli oikein härnäävällä, inisevällä äänellään. Miksi sinun pitäisi olla helpottunut? Miksei vain voisi olla surullinen ja teiniangsti? Se kyseli. Ihan järjetöntä tämäkin, joutua nyt tappeluun oman mielensä kanssa. Vieläpä tälläisessä, näinkin lapsellisessa asiassa.

Nousin istumaan käsieni varaan, ja peitto kahahti pois päältäni. Futoni tuntui niin lämpimältä allani, etten olisi raaskinut nousta ylös. Jäinkin siihen hetkeksi katumaan, ja miettimään. Ehkä ajatukset vain katoaisivat, ja pian menisivät pois? Jos vain yrittäisin saada taasen kiinni siitä ihanasta, rauhallisesta, sateen luomasta tunteesta? Mutta ei. Nousin ylös, nopeasti vieläpä, ihan vain etten kerkeäisi katua tätä päätöstäni nousta keittämään teetä. Astelin hitaan koomaisesti kohti keittiötä, ja haukottelin. Mustat hiushaituvat leijuivat edessäni, ilmeisesti oli jälleen kerran pitkiä hiuksiani kiinni pitävä ponnari pettänyt. Lattia narahteli jalkojeni alla, kun lopulta pääsin kaakeloituun keittiöön. Katsahdin ensin oikealle, sitten vasemmalle, kunnes lopulta tajusinkin, tai no. Muistin, missä pidin teeastiaani. En varmaan ikinä tottuisi tähän muuton aiheuttamaan sekavuuteen, ja epävarmuuteen siitä, missä tavarani milloinkin olivat.

Kello tikitti seinällä, kun sivelin kuumaa teekuppia. Edessäni oli täysin tyhjä paikka, jota tuijotin hyvinkin.. no, en tiedä miten sitä sanaa kuvailisin. Ehkä hivenen.. säikysti? Aivan kuin edessäni olisi ollutkin jokin näkymätön, eikä vain täyttä ilmaa oleva istuinpaikka. Ja ehkä olikin, siltä minusta ainakin sillä hetkellä tuntui. Ehkä jokin olikin täällä kanssani, enkä ollutkaan niin yksin kuin luulin. Nostin kuumaa, makealta tuoksuvaa ( ah, rosehip and rasberry, rakkauteni ) teekuppia huulilleni, ja kokeilin nyt kielelläni, oliko tee kenties liian kuumaa juotavaksi. Ei. Ei se ollut. Annoin äärettömän sokerisen teen soljua alas huuliltani, ja pian tunsinkin rentouttavan olon leviävän koko kehoon. Häirisevä ajatus katosi mielestäni, ja kuulin enään vain ja ainoastaan sateen ropinan, ja kellon hiljaisen tikityksen. Se näytti kello kolmea aamuyöllä. Tai, no, viittä yli, kun sitä äskettäin vilkaisin. Mutta kumminkin.

Tuoksauttelin makeaa, kupista yhä kohoavaa tuoksua, ja nostin kuppia viimeisten teenpisarien toivossa huulilleni. Hiukan sokerista mössöä sieltä valui, mutta ei enään yhtään pisaraa punertavaa marjateetä. Se harmitti, ja lopulta laskinkin sen pöydälle. Olisi mokoma pitänyt kai tiskatakkin, mutta halusin kerrankin olla laiska. En vain yksinkertaisesti jaksanut hakea tiskausvälineitä, saati sitten alkaa tiskaamaan. Olisi minulla nimittäin kaikenmoisia muitakin tiskejä ollut ( hei kuulkaas, älkää minua syyttäkö. Hirveä unitauti ollut viimeisen syksyn.. ). Nousin pois tuolilta, ja lähdin astelemaan parvekkeelle. Halusin kuunnella sadetta, eikä futoni enään kutsunut huutaen. Ei enään edes nukuttanut niin paljoa. Ei olisi ehkä sitten lopulta juodakkaan tuota teetä, tulin nyt vain mokoman takia levottomaksi..

Avasin oven, joka narahti heikosti saranoistaan. Koko maailma tuntui pysähtyneen, ainoastaan kaupungin levottomat valot, sade ja minä. Kukaan ei liikkunut kadulla, kukaan ei jaksanut edes autolla lähteä tähän rankkasateeseen ajamaan. Istuuduin märälle betoniparvekkeeni lattialle, ja nostin katseeni tummaan taivaaseen. Saasteista sadetta satoi suoraan päälleni.. Niskani, hiukseni, vaatteeni. Kaikki ne olivat märät. Tunsin, kuinka vesi valui ihoani pitkin, pyyhki huonosti pyyhittyjen meikkien jäljet olemattomiin, ja lopulta pyyhki koko kehoni. Aivan kuin synninpäästön saanut nainen minä hymyilin, ja suljin silmäni. Vain minä, sade, ja tunne siitä, miten kaikki valui pois minusta. Kulunut elinikä, viime kuukaudet, viikot, ja tämä päivä. Ja kello oli yhä viittä yli kolme. Aamuyöllä.

http://naurunappula.com/482505

No voihan helkkari, oikeaan osuivat :'DD

Etsi yhteisö viiden ystäväsi nimestä ja merkitse ne tähän blogimerkintään. Haasta sen jälkeen ystäväsi tekemään samoin!

Phauahaha.

kopioi tämä alle 2 minuutissa tai kuolet ensi yönä.

juotko - e.
poltatko - e.
seurusteletko - e
oletko ihastunut - emt
oletko rikas - e.
missä talossa asut - kerrostalossa
oletko koskaan ollut venäjällä - e ( vielä :'DD )

tänää tuli joku vitun ryppyne mamma mua kadul vastaa ja käveli sillee vammasesti.Tietty mä huusin sille et opettele paska kävelee!sit se vaa mumis jotain.yöllä en tiiä mitä kävi mut se sama mamma oli mun sändyn vieres puukonkaa ja tuijotti mua vihasesti ja sen silmät oli mustat sit se löi mua täysil puukolla molempii jalkoihin ja tietty se sano -opettele paska kävelee...KOPIOI TÄMÄ BLOGIISI TAI KLO 12.00 TÄMÄ TAPAHTUU SINULLE!!!!!!

Vuonna 69 eKr. pieni tyttö nimeltä Silja lähti sienestämään, eikä tullut pitkään aikaan kotiin. Kun hän viimein, viikon parin jälkeen palasi, oli hänellä mukanaan suuri korillinen sieniä. Silja maistoi yhtä sientä, sanoi "siikahan se siellä" ja kuoli. Nyt kun olet lukenut tämän ja toistanut nuo maagiset sanat mielessäsi, ensi yönä Silja sienineen ilmestyy peiliisi ja sanoo "siikahan se siellä" sen jälkeen jätti-sieni hyökkää kimppuusi ja kuolet kuten Silja. Jotta pelastuisit, kopioi tämä omaan päiväkirjaasi.
TÄMÄ EI OLE HUIJAUSTA! Sinua on varoitettu.

Höhöhö sienet hyökkää

Innnnnnnnspiraatio iski. Odottakaas, tämä on...Viides osa? No, nyt saa Tundra taas lueskeltavaa. Eli juu, VenäjäLiettiä. Se on rakkaus. Viimeinen osa.

Miehen jalat eivät aluksi tahtoneet kantaa. Ne temppuilivat, Ivan kaatuili, ja lumihanki pöllysi. Se oli todellakin raivostuttavaa, kun ei edes uhkailu tehonnut kehon hallinnassa, vaan koko aika sitä lenteli takamukselleen. Hänen kätensä tahkosivat maata ottaessaan tukea, koko aika vain uudestaan ja uudestaan yrittäen. Ja lopulta, noin kahdeksannenkymmenen kerran jälkeen siinä sitten onnistuttiin, Ivan lopulta pysyen jaloillaan jotenkuten säännöllisesti kaatumatta. Ja hänen kun pitäisi juosta, ettei kuolisi kylmyyteen. Mutta alku kai se tämäkin on..

Askeleet kävivät hitaiksi paksussa lumessa. Olisi tämän pitänyt juosta, joudumme kai heittämään hyvästit venäläismiehelle, ikävä kyllä. Ivanin askelmat kävivät ah, niin hitaiksi.. Häntä väsytti, ja kaikki sattui. Mitä teinkään sinulle, miksi teinkään sen kaiken pahan?, hän kysyi itseltään puoliksi jo itkien. Ei tästä mitään tullut, hän mietti.. Kaatuminen kai olisi ainoa keino päästä pakoon liiasta väsymisestä, lumeen käpertyminen. Siihen nukahtaminen. Liiallinen liikkuminen nimittäin vain pitkittäisi, hänhän oli täällä aivan yksin.

Aamu valkeni hitaasti, ja kylmästi. Maassa makasi yhtenä pienenä myttynä ruskeaan, nyt jo valkoiseksi kuorruttuneeseen takkiin sonnustautunut mies. Hänen silmäripsensä olivat lumen kuorruttamat, ja silmänsä kiinni. Poskille ryöppysi jäätyneitä kyyneliä, aivan kuin hän muka olisi ollut elossa. Mutta ei, ei hän ollut. Joitakin unelmia ei vain voi saavuttaa, ja pahuudesta palkitaan katkerin palkinnoin. Niin ei hän voinut saavuttaa sitä, mikä oli rakkainta, vaan menetti sen kaiken typeryytensä takia. Toris nosti miehen kylmettyneen kehon syliinsä, ja sulki silmänsä. Levollinen oli hänen ilmeensä, kun hän antoi miehen käsiin auringonkukkia, niin kauniita ja samalla rujon kuihtuneita.

Tyttö ja poika ovat seurustelleet 7 vuotta, ja tyttö soittaa poikaystävälleen:
- Tyttö:
Mä rakastan sua.
- Poika:
Joo, tiedän että rakastat, kaikki rakastavat minua.
- Tyttö:
Todellako?
- Poika:
Kyllä... Kaikki ystäväni, jotka ovat tyttöjä, kertovat sen minulle päivittäin.
- Tyttö:
Täh? Enkö mä sitten oo sun ystävä?
- Poika:
Et.. Olet tyttöystäväni. Miksi?
- Tyttö:
Kun minä sanon että rakastan sinua, silloi myös tarkoitan sitä.
- Poika:
Tiedän että tarkoitat sitä... Sinun ei vain tarvitse kertoa sitä minulle päivittäin kovin usein. Tiedän että olet rakastanut minua siitä päivästä lähtien kun aloimme seurustelemaan. Ja minä rakastan sinua päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän..
- Tyttö:
......
- Poika:
Joten haluatko lähteä huomenna jonnekkin juhlistamaan 7-v päiväämme?
- Tyttö:
Kyllä. Mutta minne?
- Poika:
En tiedä.. Ehkä elokuviin tai jotain?
- Tyttö:
Okei..
- Poika:
Haen sinut huomenna, sinun ei tarvitse kuin olla valmiina.
- Tyttö:
Okei, mihin aikaan tulet?
- Poika:
Olen kahdelta kotona töistä, syön ja tulen sitten. varmaan 15-20min.
- Tyttö:
Luulin ettei sinulla ole töitä huomenna?!
- Poika:
Yksi työkavereistani on sairaana, tuuraan häntä.
- Tyttö:
Okei, joten näemme 14.20?
- Poika:
Kyllä! Ja kulta?
- Tyttö:
Niin?
-Poika:
Minä rakastan sinua.
- Tyttö:
Minäkin rakastan sinua.
- Poika:
Juu, mutta työnantajani katselee minua työhuoneestaan vihaisesti, minun pitää mennä.
- Tyttö:
Okei, heippa.
- Poika:
Heippa.
****************************
Seuraavana päivänä..
Poika ajaa tyttöystävänsä luo, ja lähtee hakemaan tyttöä ovelta.
- Tyttö:
Hei! (suutelee poikaa)
- Poika:
Oletko valmis?
- Tyttö:
Hmm.. Odotas.. Haen laukkuni, lähdetään sitten?
- Poika:
Okei.
Tyttö luuli heidän menevän elokuviin ja illalliselle, mutta kun he pääsivät autoon..
- Poika:
Odota! Sidon silmäsi.
- Tyttö:
Miksi??!
- Poika:
Se on yllätys.
- Tyttö:
Millainen yllätys??
- Poika:
Iso sellainen.
- Tyttö:
Okei, mutta vain jos lupaat pitää minua kädestä koko matkan kun ajamme.
- Poika:
Minä lupaan.
- Tyttö:
Okei, sido nyt ne silmät..
Ja he ajoivat, ajoivat, ja ajoivat...... Ja pysähtyivät.
- Poika:
Okei! Olemme täällä!
- Tyttö:
Missä!
- Poika:
Odota, anna minun kantaa sinut sinne paikkaan!
- Tyttö:
Mihin paikkaan?
- Poika:
Erääseen.. (suutelee tyttöä)
- Tyttö:
Kulta!...
Poika kantaa häntä..
- Poika:
Okei, anna minun ottaa siteet silmiltäsi.
- Tyttö:
Missä me olemme?
Poika avaa siteet tytön silmiltä ja tyttö näkee paikan johon poika on hänet vienyt.... Tämä on paikka jossa poika ensimmäisen kerran tunnusti tytölle tunteensa.
- Tyttö:
Voi luoja! (itkee..)
- Poika:
Miksi itket?
- Tyttö:
Tämä on paikka jossan ensimmäisen kerran sanoit minulle että.. että...
- Poika:
Mitä aiot tehdä loppuelämälläsi? (poika tulee tytön selän takaa, halaa häntä takaa päin, polvistuu hänen eteensä ja kysyy "Kulta, mennäänkö naimisiin?")
- Tyttö:
(Kyyneleitä tulee yhä enemmän ja enemmän)
- Poika:
En ollu töissä silloin kun soitit minulle.. Olin järjestämässä tätä yllätystä.
- Tyttö:
Nouse ylös.
- Poika:
Todellako?
- Tyttö:
(suutelee häntä)
- Poika:
Oliko tuo kyllä vai ei?
- Tyttö:
Kyllä.
Jos kopioit tämän omaan blogiisi, sinun rakkauselämäsi tulee aina kukoistamaan!
MUTTA!
Jos et kopioi tätä, rakkauselämästäsi ei tule mitään, tulet aina jätetyksi, ja tulet kärsimään koko loppuelämäsi ajan
yksinäisyydestä!
Sinulla on 3min aikaa kopioida tämä